III LUKU.
Saari, johon Vulcan-laivan kapteeni karkoitti Vekkulin, on kartalla merkitty »asumattomaksi». Mutta kartta oli väärä. Kymmenen vuotta sitten oli eräs paimen tullut sinne eläen nyt vaimoineen ja lapsineen mereen pistävän kallion liepeellä. Voitte arvata heidän tunteensa, kun todellinen, elävä apina aikaisena aamuhetkenä ilmestyi tälle kaukaiselle saarelle, yksinäiselle paikalle. Paimen oli lampaitaan kaitsemassa, kun tämä ilmestykseltä näyttävä olio kohosi maasta. Yhtävähän hän kuin lampaatkaan olivat koskaan nähneet apinaa, ja niin paimen kuin lampaatkin pakenivat kuin metsäpaloa. Vekkuli seurasi tietenkin kaksijalkaista, sillä hän oli aina tottunut ihmisseuraan, ja paetessaan mökkiänsä kohden näki paimen apinan aivan kintereillään. Siksi hyökkäsi hän avoimesta ovesta sisään paiskaten oven jäljessään kiinni semmoisella voimalla, että maja oli hajota. Pakolainen oli juuri päässyt sisään, kun hän yhtäkkiä tunsi itseensä tartuttavan takaapäin. Näytti kuin voimakas käsi vetäisi häntä oveen päin, hän heittäytyi lattialle pitkäkseen ja ulisi peloissaan. Asianlaita oli niin, että paimenen viitan lieve oli jäänyt oven väliin, mutta hän oli varma siitä, että tuo pahahenki piti häntä kynsissään, ja kului pitkän aikaa, ennenkuin paimenen hämmästynyt vaimo sai miehensä vakuutetuksi siitä, ettei asiassa ollut mitään erinomaista. Hyvä vaimo auttoi miehensä ylös ja tyynnytteli tätä, ja niinpiankuin paimen saattoi puhua, kertoi hän vaimolleen kauheasta kummituksesta, joka oli tullut tappamaan heidät kaikki. Tuskin oli hän saanut suustaan sanan kummitus, kun savupiipusta kuului rapinaa ja kummitus esitti itsensä heille ja istuutui tyynesti jauhotynnyrille. »Varmastikin on se verikoira», huusi paimenen vaimo (hän oli ollut mantereella), ja alkoi silittää sen selkää. Sitä tehdessään huomasi hän elukan kaulassa vanhasta laivaköydestä sidotun pannan, johon oli kiinnitetty pieni paperipala. Hän avasi sen ja luki seuraavat kiireessä töherretyt sanat: —
»Ei huku eikä kuole hirttämällä.»
Paimen näytti säikähtyneemmältä kuin milloinkaan tämän ihmeen kuullessaan. »Ei huku eikä kuole hirttämällä», mutisi hän. »No katsotaanpa sitten, eikö hän kuole ampumalla.» Ja hän meni takan uunin luo ottaakseen pyssynsä, jolla ampui kaniineja. Kun hän latasi sitä, näytti vaimosta siltä kuin hän käyttäisi talon kaiken ruudin ja patruunat siihen, ja hän rukoili miestään säästämään Vekkulin henkeä. Näytti melkein siltä kuin olisi hän onnistunut, sillä paimen laski pyssyn olkapäältään ja seisoi hetken ikäänkuin epäillen. Mutta ei hän tehnyt sitä vaimonsa tähden. Se tapahtui osaksi senvuoksi, että paimenen käsi vapisi liiaksi osatakseen tähdätä suoraan ja osaksi senvuoksi, että hänen suonissaan virtasi liian paljon urheilijan verta, jotta hän olisi voinut ampua olennon, joka hiljaa ja rauhallisesti istui hänen omalla jauhotynnyrillään. Mutta suurimpana syynä oli se, että hän pelkäsi ampuvansa lapsensa, jonka kehto oli jauhotynnyrin vieressä. Senvuoksi potkaisi paimen jauhotynnyriä saadakseen apinan lähtemään pois. Hän arveli että se menisi ulos ovesta, ja siellä ulkona voisi hän ampua sen ilman muuta.
Mutta apina oli toista mieltä. Sen oli nälkä, ja senvuoksi pisti se käpälänsä lasten puuroon, joka oli parhaiksi valmiina, ja alkoi murkinoida. Paimen oli aivan kivettynyt kyetäkseen estämään sitä, ja vasta Vekkulin kaataessa maitokannun lapsen päälle, selvisi hän ja ryhtyi täyttämään velvollisuuksiaan perhettään kohtaan. Ottaen pyssyn vielä kerran ja käyttäen hyväkseen hetkeä, jolloin Vekkuli oli aivan oven kohdalla, tähtäsi hän suoraan sydämeen ja vetäisi liipasinta. Apinan olisi siinä samassa pitänyt aivan murskaantuneena lentää mäenrinnettä alas, mutta mitä vielä — se oli pöydällä matkien ampumista pitäen lusikkaa pyssynä. Paimen ei ollut ampunut harhaan. Ensi kertaa hänen eläessään oli ruosteinen pyssyrämä tehnyt lakon ja hämmästynyt paimen oli entistään varmempi siitä, että apina oli noita. »Ei kuole ampumalla», mutisi hän itsekseen, »ei hirttämällä eikä hukuttamalla. Olen koettanut ensimäistä tapaa, tahdon koettaa seuraavaa.» Liian taikauskoisena ei hän yrittänytkään ampua uudestaan, vaan meni ulos hirttääkseen apinan. Mutta koko saarella ei ollut ainoatakaan puuta. Päivän läpeensä etsi paimen paikkaa, johon hirttäisi Vekkulin, mutta turhaan. Sinä yönä makasi hän vain ajatellen pitkin ja poikin, mihin voisi hirttää sen. Ja aikaiseen aamulla keksi paimen keinon: jospa koettaisi kaivonvipua. Hän nousi hiljaa ylös ja painoi kaivonvipua niin että se nousi korkealle ilmaan, muodostaen siten hirsipuun, ja sitoi siihen silmukan. Sitten pani hän Vekkulin kiipeämään vivun päähän, solmi nuoran sen kaulaan, ja kaikki oli valmista. Paimen oli kuullut, että hirtettäessä on uhrin niska äkkiä katkaistava. Mutta koskei hän voinut saada Vekkulia kyllin korkealle, päätti hän tehdä sen toisella tavalla. Hän kokosi kaiken tarmonsa ja lennätti koko voimallaan Vekkulin ilmaan. Arvannettehan, mitä tapahtui. Nuora — oli aivan mädäntynyt, se katkesi, Vekkuli putosi suin päin alas ja seisoi virnistellen pyövelilleen aivankuin tahtoen sanoa, ettei hänellä ollut mitään sitä vastaan, vaikka temppu olisi uudistunut. Koko tämän päivän — jäivät saaren lampaat ja vuonat hoitamatta. Päivän umpeensa nähtiin paimenen istuvan jotakin palmikoimassa. Hänen ympärillään oli maassa hajallaan kaisloja toiset irrallisina, toiset kimpuissa, mutta jokaisesta sadasta valitsi hän vain yhden, koska muut eivät olleet kylliksi vahvoja ja sitkeitä, ja hänen siinä palmikoidessaan ja solmiessaan ja vääntäessään ja koetellessaan paloi hänen silmissään synkkä tuli, ja kasvot olivat kuin ukkospilvi. Seuraavana päivänä aamun valjetessa marssivat paimen ja apina entistä tietään vanhalle kaivolle. Uuden nuoran piti kestää vaikka elefanttia hirtettäessä. Se oli kuin jättiläiskäärme, ja paimen hääräsi kokonaisen tunnin hirsipuun ja silmukan valmistuksessa. Sitten tuli tuo tuhoisa hetki. Entistään suuremmalla voimalla sysäsi paimen apinan ilmaan, ja nuora pingottui ja kesti kuin laivanköysi. Pyöveli ei kuitenkaan ollut ottanut kaikkea huomioon. Nuora ja hirttolava olivat paikallaan, mutta apinan nytkäyttäessä hirsipuuta katkesi pumpun varsi kuin tulitikku, vanha sammalen peittämä puu heilahti pari kertaa ja kiersi sijoiltaan mennen pirstaksi maahan. Samassa tunkeutuivat neulanterävät sirpaleet paimenen sääriluihin asti repien alaosan hänen pukuaan ja pannen hänet tanssimaan tuskasta ja raivosta. Vekkulin näkeminen suututti häntä yhä enemmän. Tuo aina iloinen eläin oli nopeasti juossut alas mäkeä suoraan syövää lammaslaumaa kohti. Pumpun varsi oli vieläkin sen niskassa, ja se ratisi kiviä vasten kamalasti meluten niin että se olisi voinut peloittaa koko lauman mereen. Paimen tunsi, että suuri onnettomuus oli lähellä, mutta hän oli voimaton sitä estämään. Hän oli liian kipeä seuratakseen apinaa, sentähden ontui hän hitaasti majaa kohti hautoen kostoa ja haavojaan.