IV LUKU.
Kolme päivää apinan hirttämisen jälkeen ei se lähestynyt paimenta eikä majaa. Apina on tuntehikas olento. On jo tarpeeksi joutua hirteen roikkumaan ja miltei menettää henkensä, mutta saada jättiläiskäärme kaulansa ympäri ja punapuutanko niskaansa on enemmän kuin mitä kukaan itseään kunnioittava eläin voi kestää. Senvuoksi kulutti Vekkuli kokonaan päivänsä lampaitten kaitsemiseen. Kolme päivää se paimensi laumaa pumpunvarsi erinomaisen hyvänä apunaan. Ei ollut edes ruohoakaan lauman pureskeltavana koko aikana. Pitkää, mieletöntä pakoa oli jatkunut yötä ja päivää. Lampaat kuolivat nälkään. Vanha lammas horjui lopen uupuneena. Koko lauma oli tuhon oma. Todellakaan ei saarella ollut naulaakaan tervettä lampaanlihaa hirmuhallituksen päätyttyä.
Miksi ei paimen pannut tikkuakaan ristiin sen hyväksi? Siksi että hänellä oli paljon tärkeämpää tehtävää näinä kolmena päivänä, kuten saamme nähdä. Kun paimenen vaimo meni alas kaivolle sinä aamuna noutamaan vettä puuroa varten, huomasi hän kaivon olevan raunioina. Hän tuli takaisin ilmoittamaan uutisen paimenelle väittäen salaman lyöneen siihen. Paimen varoi ilmaisemasta mitään, vaan pujahti heti synkkänä ulos tarkastaakseen vielä kerran hävitystä. Se oli suurempi kuin mitä hän oli luullutkaan. Pumpun täytyi olla sekä ilma- että vesitiiviin, mutta tämä pumppu oli rikki, monesta kohdin aivan särkynyt. Ei ollut juoma- eikä puurovettä ennenkuin putki oli korjattu. Senvuoksi oli paimen koko tämän päivän korjaillut ja hakkaillut, liimannut ja sitonut. Koko seuraavan päivän teki hän samaa. Hän ei saanut syötävää eikä juotavaa, ei kukaan saanut syötävää eikä juotavaa. Lapsi parat olivat pysyneet elossa yhden ainoan vadillisen avulla, se oli ollut sattumalta huoneessa, mutta nyt juuri oli tämä loppunut ja he itkivät nälästä. Jos tosiaankin tätä janoa ja nälänhätää olisi kestänyt muutaman päivän kauemmin, olisi saari varmaankin jäänyt »asumattomaksi,» niinkuin se oli karttaan merkittykin.
Neljännen päivän aamuna oli pumppu korjattu; ja oli se taas veden ja ilman pitävä. Siitä puuttui vain kädensija. Ei auttanut muu kuin koettaa saada Vekkuli kiinni, sillä saarella ei ollut mitään muuta, mistä saada kädensija. Mutta juuri silloin ei Vekkuli tahtonut joutua kiinni. Se istui sillä hetkellä oven kynnyksellä katsellen pumpun ympärillä olevaa ryhmää. Kaikkien ollessa ulkona oli se käyttänyt tilaisuutta hyväkseen saadakseen kunnollisen aamiaisen — koko jauhohinkalon sisällyksen — ja nautti juuri lepohetkestä ennen sodan uudistumista. Paimen oli yhdellä harppauksella sen vieressä, mutta oi voi! Vekkulin kaulassa ei ollutkaan hänen etsimäänsä. Kulunut köydenpätkä riippui siinä, mutta pumpunvarsi oli mennyt matkojaan. Kesti kauemmin kuin kaksi päivää ennenkuin se löytyi. Jokainen saaren kolkka oli tarkasti tutkittu. Vieläpä nuorinta edellisenkin lapsen oli täytynyt ottaa osaa etsimiseen. Yötä ja päivää olivat kaikki työssä; ja vihdoin viimeinkin oli paimenen vaimo löytänyt sen kanin kuopasta. Koko tänä aikana ei kukaan joutanut tappamaan Vekkulia. Mutta seitsemäntenä päivänä nousi paimen ylös murhanhimo silmissä. Apinaa ei voitu ampua eikä hirttää; jäi siis jäljelle vain hukuttaminen. Siksi sitoi hän ison kiven apinan kaulaan ja talutti sen suuren, mereen pistävän kallion reunalle.
Sata jalkaa alapuolella päilyi meri peilikirkkaana ja hakiessaan syvää kohtaa näki paimen suurten merikasvien ja vuokkojen sekä hyytelökalojen kelluvan liikkumattomina kristallinkirkkaassa vedessä. Sitten otti hän apinan ja kiven suuriin kouriinsa, tutki nopeasti solmun ja viskasi sen äkkiä kallion yli.
Paimen olisi nyt paljon mieluummin vetäytynyt pois näyttämöltä. Mutta hän ei uskaltanut. Hän ei voinut luottaa tähän apinaan. Paimen tahtoi perheensä ja itsensä vuoksi saada varmuuden sen kuolemasta. Senvuoksi tirkisti hän yli kallion ja näki meren pärskyvän ja vartioi väreilyn selkeämistä siksi kunnes jokainen raakku näkyi pohjassa. Aivan varmaan oli Vekkuli siellä alhaalla tähtikalojen seassa lujasti kiinnitettynä sinne hautakivineen pätkä hyvää köyttä ankkuriketjunaan. Ensimäisen kerran senjälkeen kuin Vekkuli oli astunut saarelle, hengitti paimen nyt vapaasti. Sitten kulki hän hitaasti takaisin kotiin ja kertoi tarinan Vekkulin lopusta.
Ei ollut vielä keskiyökään kun Vekkuli tuli takaisin. Selväähän oli, että Vekkuli tulisi takaisin, että nuora irtautuisi kivestä tai katkeisi tai puraisisi sen suuri kala poikki tai jotakin tapahtuisi, ja vaikkapa mitään tällaista ei olisi sattunutkaan, aivan varmaa on, että puolenyön aikaan Vekkuli kiipesi ylös majalle. Ehkäpä minun pitäisi sanoa hänen tulleen alas, sillä se tuli tapansa mukaan sisään savupiipusta. Mutta vasta seuraavassa luvussa kerrotaan mitä tietä tuo kummallinen eläin pelastui vesihaudastaan.