V LUKU.
Jos paimen olisi hetkeäkään kauemmin seisonut kallion reunalla katselemassa, olisi hän nähnyt hullunkurisen ilveilyn. Jokainen koulupoika tietää, että kivi on kevyempi vedessä kuin ilmassa. On mahdotonta sanoa, kuinka apina tiesi sen, vai tiesikö se sitä ollenkaan, mutta hän toimi kuin filosofi. Sillä sensijaan, että olisi jättäytynyt kohtalonsa valtaan, se kumartui alas ja tarttui kiveen, joka sitä pidätti tuolla vesihaudassa, ja käveli tyynesti eteenpäin pohjaa pitkin rantaan päin. Suurin ponnistuksin sai se sitten vähitellen kiven siirretyksi puolittain vedessä olevan kallion reunalle, mutta nyt sen ollessa pois vedestä oli se liian raskas nostaa, ja Vekkuli oli suuresti hämmennyksissään matalassa vedessä, ihmetellen kuinka hän pääsisi tästä uudesta pulasta. Ei näyttänyt olevan muuta keinoa kuin käydä hampain kiinni köyteen ja tunnin ajan ponnisteli Vekkuli uutterasti köyden kimpussa, mutta melkein tuloksetta. Uurastettuaan vielä toisen tunnin teki apina hirveän keksinnön. Kun hän alkoi työn, ulottui vesi ainoastaan polviin saakka. Vähän ajan kuluttua ulottui se jo kaulaan asti, ja Vekkulin mielestä oli selvää, että jos kallion reuna vajoisi tällä tavoin, kuuluisi hän pian kuolleitten apinoinen joukkoon. Vekkuli mietti, hän oli selvillä kaikista merta koskevista seikoista, mutta siinä vieraassa meressä, jossa hän oli elänyt lähetyssaarnaajan kanssa, ei ollut luodetta ja vuoksea, ja tämä hiljainen vedennousu häiritsi sangen pahasti hänen sielunrauhaansa. Mutta suureksi ilokseen huomasi apina kuitenkin, että hän jaksoi taas kantaa kiveä, joka nyt oli kokonaan veden alla. Apina vieritti sitä pitkin reunaa, kunnes vesi oli liian matalaa, jotta sitä olisi voinut liikuttaa kauemmaksi. Juuri yläpuolella tätä kärkeä oli toinen reuna korkealla ja kuivana nousuveden rajan yläpuolella, ja nuora oli juuri tarpeeksi pitkä, jotta apina sen avulla voi päästä sinne ja ravistella itsensä kuivaksi auringossa.
Juuri tämä ravisteleminen antoi Vekkulille aiheen keksintöön, jonka kuka hyvänsä meistä olisi tehnyt ilman muuta, mutta joka apinalle oli todellinen neronleimaus. Vekkuli huomasi, että juuri se osa nuoraa, jota hän oli jyrsinyt, oli kallion reunan terävää syrjää vasten, ja että hieroontuneita säikeitä oli jakautunut hänen ravistellessaan itseänsä. Kallionreuna oli todellinen veitsi ja kauan aikaa vakavasti hangattuaan sekä monesti levättyään huomasi Vekkuli kolmen tai neljän säikeen erottavan itsensä vapaudesta. Oli melkein puoliyö viimeisen säikeen katketessa, ja muutaman minuutin kuluttua oli urhea apina ryöminyt kalliolle ja seisoi vielä kerran pyövelinsä huoneen ovella.
Pelkään, että olisitte yhtä ihmeissänne kuin Vekkuli oli hämmästyttävästä havainnosta, jonka hän teki sinne tultuaan. Maja oli tulessa! Muistattehan, ettei paimenen mökissä ollut moniin päiviin ollut yhtään ruokaa. Mutta tänä päivänä oli perhe juhlallisesti juhlinut pumpun korjausta suurin kestein ja pesuin. Sellaista tulta ei ollut loistanut liedessä vuosiin ja pimeän tultua lensivät punaiset kipinät ilmaan putoillen vaarallisena rankkasateena kuivalle olkikatolle. Tuuli vielä lisäksi nousi illansuussa ja lietsoi eräässä turpeessa kytevän kipinän tuleen, ja Vekkulin saapuessa paikalle oli vähintäinkin jo puolet katosta ilmiliekissä. Mutta Vekkuli oli nälissään tämän päivän seikkailujen jälkeen ja koska savupiipun ympärystä ei ollut vielä syttynyt tuleen, hyppäsi se katolle ja alas keittiöön yhdellä harppauksella. Nuorimman lapsen kätkyt oli kuten ennenkin aivan uunin vieressä, ja apinan oli varmaankin ohimennessään täytynyt koskea siihen hännällään, sillä lapsi rupesi äkkiä parkumaan, se kaikui kautta koko talon ja herätti samassa paimenen. Tuo kelpo mies ei herännyt minuuttiakaan liian aikaiseen. Jos apina olisi saapunut perille viisi minuuttia myöhempään, olisi koko perhe ollut tuhon oma. Savu oli jo täyttänyt toisen huoneen ja suurina pilvinä tunkeutui jo toiseenkin keittiön ovesta. Kuten ukkosensalaman iskentää, katsoi paimen yövartijaa, joka oli herättänyt hänet niin sopivalla hetkellä, — ja joka juuri istui tavallisella valtaistuimellaan jauhotynnyrillä, kiivaasti aivastaen savusta, ja ihmetellen, eikö olisi ollut parempi jäädä mereen. — Sitten syöksyi paimen ovea kohti pelastaakseen molemmat vanhemmat lapsensa, jotka nukkuivat palavassa huoneessa. Ottaen nämä käsivarrelleen kantoi hän heidät suojaiseen paikkaan ulkoilmaan ja sitten haki vaimonsa ja toiset lapset. Vekkuli seurasi hänen kantapäillään; ja vähän sen jälkeen seisoi pelastettu perhe vapisten avuttomasti katsellen liekkejä. Pian katto romahti alas ja aamulla olivat ainoastaan jotkut hiiltyneet kattohirret muistona paimenen majasta.
Paikalla, missä paimenen maja oli palannut, on nyt komea majakka. Se rakennettiin muutamia kuukausia tulipalon jälkeen, ja siinä on kolme majakanvartijaa, joista yhtenä on paimen. Toinen vartija on mies, joka mielellään kertoo merijuttuja väittäen muinoin olleensa Vulcan-nimisen laivan perämiehenä. Kolmas majakanvartija on nelijalkainen, Vekkuli nimeltään. Hän ja paimen ovat omituisesti kiintyneet toisiinsa. Luullaan jonkin tapahtuman liittäneen heidät yhteen, mutta paimen ei koskaan puhu paljon. Kysyttäessä onko totta, ettei apinaa voida tappaa, hän aina vastaa: »Kyllä, mutta sen vuoksi ei se ole elossa.» Ainoastaan erään kerran tiedettiin paimenen lisänneen jotakin tähän huomautukseen. Se tapahtui muutamana iltana, jolloin Vekkuli oli pitänyt kiinni nuorimmaisen selästä — tämä oli juuri oppinut konttaamaan — jottei se pääsisi putoamaan kalliolta alas. Sentähden hymyili paimen heittäessään Vekkulille täyden pussillisen pähkinöitä sanoen: »Tämä apina ei voi kuolla— eikä se anna muidenkaan kuolla.»