KOLMAS LUKU
Neuvottelu. — Mitä arabialaispoika ajattelee orjana olemisesta. — Isan kuje. — Pikku Niania pidetään pahoin. — Selim ja hänen isänsä. — Kauniita maisemia. — Maa, jossa maito ja hunaja vuotaa. — Onko oikein vai väärin omistaa orjia? — Suuri krokotiili. — Kuolemanvaara. — Selimin rohkeus. — Simban valppaus. — Simban uskollisuuden palkka. Kuollut varas. — Hurja warori. — Arabien neuvottelu. — Onko sota vai rauha? — Sota.
Seuraavana aamuna oli Amer ben Osmanin karavaani varhain liikkeellä, ja mieliala oli jos mahdollista vieläkin parempi kuin edellisenä iltana. Laulettiin ja naurettiin, ja kaikkialla oli iloista elämää, mikä on matkan alussa aina tavallista.
Kymmenentenä päivänä saapuivat he linnoitetun kaupungin, Simbamwennin edustalle, ja ruohoisella rinteellä Ungerengeri-joen rannalla näkyivät toisten karavaanien valkoiset hevoset, teltat ja majat.
Vastatulleet ilmaisivat tulonsa afrikkalaiseen tapaan pyssyjenlaukauksilla, jotka viekoittelivat arabialaisia sadoittain ulos majoistaan.
Lämpimästi ja sydämellisesti Amer ben Osman otettiin vastaan. Päälliköt syleilivät toisiaan, ja Selimin ikätoverit tervehtivät häntä iloisesti. Ja kun tervehdysmenot oli suoritettu, lähtivät kaikki Khamis ben Abdullahin telttaan. Hänet oli yksimielisesti valittu retkikunnan johtajaksi, ja hänen luonaan tarjottiin ravitseva ateria nälkäisille matkamiehille.
Sinä aikana kuin Amer ja hänen poikansa Selim tyydyttivät nälkäänsä, kerrottiin vain matkan varrella tapahtuneista seikkailuista, mutta kun ateria oli päättynyt, otti Khamis ben Abdullah keskustelunalaiseksi kysymyksen, joka oli kaikkien mielessä — mitä tietä retkikunnan oli nyt määrä jatkaa matkaansa.
"Suuri kysymys, Amer ben Osman", sanoi Khamis, "on nyt se, valitsemmeko pohjoisen tien Mbumiin Usagarassa, sitten suoraan Urundiin ja sieltä Marungun ohi Tanganjikan eteläpuolitse Ruaan, vai seuraammeko vanhaa tietä Marenga M'Kalin ja Ugogon kautta Unyanyembeen, sitten Ujijiin ja Tanganjika-järven ylitse Ruaan. Tahdon kernaasti kuulla mieltäsi, sillä sinä olet vanha, kokenut mies, joskaan et ennen ole käynyt tässä maassa."
"Allah tietää", vastasi Amer ben Osman, "että vain nimeksi tunnen tätä maata. Mutta jollet itse tahdo määrätä tietä, niin pyydän sinua tai jotakuta muuta ilmoittamaan minulle, mikä erotus on näiden molempien teitten välillä."
"Jos olisin yksin", sanoi Khamis varmasti, "niin valitsisin vanhan tien, mutta muutamat ystävistä täällä tuntevat maan yhtä hyvin kuin minäkin, ja he arvelevat, että joukkomme on siksi suuri, että voisimme uskaltaa kulkea toistakin tietä. Jos valitsemme vanhan tien, tulee meidän maksaa matkalla veroa wagogokansalle tai taistella heitä vastaan, kumman vain katsomme edullisemmaksi. Mutta jos kuljemme eteläistä tietä, täytyy meidän ensiksikin hyvittää wahehelaiset, nuo roistot, matkustaessamme heidän maansa läpi. Sitten tulevat warorit, jotka ovat voimakkaammat kuin edelliset, ja heidän kanssaan meidän täytyy rakentaa rauha tai sotia. Heidän toisella puolellaan asuu watutakansa, jotka ovat warorien heimolaisia, ja heille on maksettava veroa tai ryhdyttävä taisteluun, mutta sitten tie onkin selvä aina norsunluumaahan Ruaan saakka. Minä myönnän, että tämä eteläinen tie on monta vertaa lyhyempi, mutta ei suinkaan varmin."
"Ja mitä arvelevat meidän ystävämme? Mitä sanoo Sultan ben Ali?" Amer kysyi.
"Minun mielestäni olisi paljoa viisaampaa valita pohjoinen tie", vastasi vanha Sultan. "Wagogot ovat tosin vaativaisia ja hävyttömiä, mutta meidän on turha pelätä heitä, jos vain olemme viisaita emmekä ärsytä heitä sotaan."
"Jos Sultan ben Ali ja Khamis ben Abdullah puoltavat pohjoista tietä, tahtoisin kernaasti yhtyä heihin. Mutta mikä on enemmistön mielipide?"
"Meitä on kymmenen päällikköä", sanoi Khamis, "ja seitsemän äänestää eteläisen tien puolesta. Vain sinä, Sultan ben Ali ja minä pidämme pohjoista tietä edullisempana."
"Niin, siitä syystä, että meitä on yli 600 aseistettua miestä", selitti sheikki Mohammed. "Tietenkin meidän on maksettava veroa waroreille ja watutoille ja saamme paljonkin vastusta waheheista, jotka ovat koiria. Mutta veron maksaminen on sittenkin halvempaa kuin kolmen kuukauden hukka toisella tiellä. Ja sitten me säästämme sen kankaan, jota meidän olisi pakko maksaa wagogoille, jotka ovat kovin ahnaita ja vaativia. Kolmen kuukauden matka maksaa meille suunnilleen viisitoista kangaspakkaa. Waroreille maksettavat verot ovat yhtä suuret kuin ne, mitkä wagogot vaativat, ja silloin meiltä säästyy viisitoista kangaspakkaa, joista voimme maksaa watutoille. Siten me säästämme sekä tavaraa että aikaa."
"Kuuluuhan tämä järkevältä", arveli Amer, "mitä sinä siihen sanot, Khamis? Onko eteläinen tie vaarallisempi, kuin mitä meidän karavaanimme kestää?"
"Sitä meidän tulisikin ajatella enemmän kuin tavaraamme", vastasi Khamis. "Kokemus on opettanut minua välttämään waroreja ja varsinkin watutoja. Warorit ovat urhoollisia ja voimakkaita ja joskus taisteluhaluisia, mutta watutat — niin minulle on kerrottu — ovat vaarallisia. Se on villi heimo, joka elatuksekseen ryöstää karavaaneja, enkä minä tahdo lähteä eteläiselle tielle, jolleivät kaikki päälliköt ole yksimielisiä."
"Minun suostumukseni sinä saat, jos sitä tarvitset", sanoi Amer. "Jos Allah suo, saattaa hän meidät vahingoittumatta kaikkien Afrikan heimojen keskitse."
"Ja jos tarvitset minun ääntäni", lisäsi Sultan ben Ali, "niin suostun enemmistön tahtoon. Nyt asia riippuu vain sinusta, Khamis, tahdotko pohjoista vai eteläistä tietä saattaa meidät norsunluumaahan."
"Minulla on vain yksi ääni", vastasi Khamis, "ja jos te kaikki olette yhtä mieltä siitä, että meidän on parasta valita eteläinen tie ja että minun tulee johdattaa teitä, niin ei minulla ole sen enempää sanomista."
"Me olemme yhtä mieltä", vastasivat kaikki.
"Sitten lähdemme huomenna, tuntia ennen aamun koittoa matkaan. Me kuljemme ensin Mhumiin saakka ja käännymme sieltä etelään."
Päätöstä koskeva tieto levisi nopeasti ja kullakin ryhmällä oli oma mielipiteensä. Älkäämme unohtako ystäviämme Simbaa ja Motoa, vaan kuunnelkaamme, mitä he arvelevat siitä tiestä, jota oli päätetty kulkea.
Oli yö. Leiritulet loimusivat suuressa ympyrässä, jonka läpimitta oli yli viisisataa jalkaa ja jonka keskellä oli useita majoja. Päälliköiden majat olivat rivissä rinnatusten, joskin niin kaukana toisistaan, että kukin päällikkö ja hänen perheensä saattoi vapaasti liikkua sen ympärillä.
Lähellä Amer ben Osmanin telttaa istuivat tulen ääressä Simba ja Moto sekä toisten päällikköjen fundit, ja matoilla lepäsivät Selim, Amerin poika, Khamis, Khamis Abdullahin poika, Isa, sheikki Thanin poika, sekä veljekset Abdullah ja Mussoud, sheikki Mohammedin neljä- ja kaksitoista-vuotiaat pojat.
"No Simba?" kuului Selimin ääni. "Et tiedä, Isa, mikä aarre Simba on, hän on niin suuri ja viisas ja voimakas. — Mitä sinä arvelet eteläisestä tiestä, Simba? Saammeko kokea sen varrella enemmän seikkailuja?"
"Sitä kyllä pelkään, nuori herra", vastasi Simba.
"Pelkäät!" toisti Isa hämmästyneenä. "Pelkäätkö sinä seikkailuja?
Eikö Selim juuri sanonut, että olet hyvin voimakas?"
Simba käänsi suuret viisaat silmänsä Isaan. "Te olette nuori poika, herra Isa", hän vastasi. "Te ette ymmärrä sitä."
"Kuulkaahan orjaa!" huudahti Isa. "Mitä minä en ymmärrä — sanopa se, uljas Simba?"
"Te ette ymmärrä, että se mikä seikkailussa on toisille hauskaa, on toisille surullista, ja me voimme joutua sellaisiin seikkailuihin, joista ei kenellekään meistä ole iloa", vastasi Simba vakavana.
"Mikä sinua tänään vaivaa?" kysyi Selim.
"Minä en pidä siitä tiestä, jonka päälliköt ovat valinneet. Ei kukaan ymmärrä paremmin tätä asiaa kuin ystäväni Moto, ja jos hänen mieltään olisi kysytty, olisin vähemmän levoton teidän ja herrani Amerin puolesta."
"Mitä sinä arvelet, Moto?" kysyi Selim.
"Simba puhuu totta", Moto vastasi. "Warorit ovat ilkeitä ja watutat ovat vieläkin ilkeämpiä. Kovat ajat odottavat meitä."
"Kuinka kovat?" kysyi Selim jälleen.
"Luultavasti sota", vastasi Moto. "Aina Kisesan ja Mostanan taistelusta saakka ovat warorit olleet ilkeämielisiä. Heillä on nykyään arabialaisia orjia. Ennen heillä oli tapana tappaa tai kiduttaa vankeja, mutta nyt he kohtelevat heitä samaten kuin arabit — ottavat heidät orjikseen."
"Ottavatko he arabeja orjikseen!" huudahti nuori Khamis, voimakas, kiivas nuorukainen. "Sinä valehtelet!"
"Oi herra", vastasi Moto, "jos he joutuvat orjiksi niin enhän minä ole siihen syypää. Mutta minä puhun totta."
"Beduiiniko — vapaa beduiiniko, joka ei tunnusta mitään herraa — olisi orja! Moto, sinä valehtelet. Beduiini ei voi elää orjana."
"Waroreilla on nykyään orjia, ja jotkut niistä ovat arabeja, minä vannon sen", sanoi Moto juhlallisena.
"Sitten minä iloitsen, että isäni valitsi tämän tien", sanoi nuori Khamis. "Paha periköön nuo uskottomat koirat! Varokoon se mrori itseään, joka joutuu minun käsiini, sillä Muhammedin pyhän nimen kautta, minä kidutan hänet kuoliaaksi."
"Malttakaa, nuori herra", sanoi Simba nousten seisoalleen, "ja kuulkaa minua! Warorit ovat ilkeämielisiä, niinkuin Moto sanoo, mutta he ovat ihmisiä, ja eräs hyvä nasarealainen, eräs valkoihoinen mies Sansibarissa, sanoi kerran, että kaikki ihmiset ovat yhdenvertaisia. Jos warorit ovat ihmisiä ja asuvat omassa maassaan, ja jos arabit tulevat häiritsemään heidän rauhaansa ja kohtelevat heitä väärin, niin miksi he eivät kohtelisi arabialaisia vankeja samalla tavalla kuin arabit heitä? Vastatkaa minulle tähän."
"Etkö tiedä, mitä pyhä koraani sanoo, Simba?" sanoi Mussoudin vanhin poika. "Hyvä imani on usein lukenut meille tämän kohdan: 'Totisesti sanon minä: Al Zackumin puun hedelmä olkoon epäuskoisten ravintona, kuin öljyn sakka se kiehukoon kirottujen vatsassa. Kun kohtaatte epäuskoisia, niin lyökää heiltä päät poikki, kunnes syttyy suuri verilöyly, ja sitokaa heidät nuoriin. Ja päästäkää heidät sitten vapaiksi tai vaatikaa lunnaita, kun sota on laskenut aseensa maahan'. Ja toisessa kohtaa sanotaan: 'Allah ei salli niiden työn mennä hukkaan, jotka taistelevat hänen totisen uskonsa puolesta, hän on johdattava heitä ja vahvistava heidän sydämiään ja saattava heidät paratiisiin, josta hän on heille ilmoittanut.'"
"Mitä sinä sanot orjista ja oikeauskoisista Simba?" kysyi Isa riemuiten. "Etkö luule, että meillä on oikeus vangita niitä, jotka juonittelevat meitä vastaan, ja ottaa ne orjiksemme heidän uskottomuutensa ja hurjuutensa vuoksi?"
"Minä olen samaa mieltä kuin ennenkin", vastasi Simba, "minä en osaa ulkoa koraania niinkuin Abdullah, mutta minä tiedän, että sama Jumala, joka antoi järjen ja sydämen teille, antoi ne myöskin waroreille. Tahtoisin kernaasti tietää, mitä nuori Selim herra arvelee näistä asioista?"
"Sanoakseni sinulle totuuden, niin en ole koskaan sitä suuresti ajatellut", vastasi Selim ystävällisesti. "Isälläni on orjia samoinkuin sukulaisillanikin. Heidän olonsa on hyvä, eivätkä he ole koskaan valittaneet. Olen nähnyt orjia rangaistavan ja hirtettävän, mutta he olivat tehneet väärin ja ansainneet rangaistuksensa. Mitä isäni tekee, on oikein, minun ei sovi tuomita häntä."
"Hyvin sanottu", huudahti kiivas Khamis; "mutta sensijaan että näin puhuit, olisi sinun pitänyt antaa Simban maistaa piiskaa ja opettaa tuota koiraa vartioimaan isäntänsä kynnystä eikä antamaan neuvoja Amerin pojalle."
"Sinä olet liian kiivas, Khamis", vastasi Selim. "Simba on uskollinen ja hyvä. Isäni pitää hänestä, ja vaikka hän on musta, rakastan minäkin häntä kuin veljeäni. Simba ja Moto ovat samanarvoisia kuin heidän painonsa kullassa punnittuna, mutta minä en möisi heitä tuhatkertaisestakaan hinnasta."
Sekä Simba että Moto olivat niin liikuttuneet Selimin sanojen johdosta, että he polvistuivat maahan ja tahtoivat syleillä nuoren isäntänsä polvia, mutta Selim ei sallinut sitä.
"Nouse ylös, Simba", hän sanoi, "ja sinäkin, Moto. Minun silmissäni te olette miehiä, ettekä orjia, eikä teidän tarvitse suudella jalkojani osoittaaksenne, että te rakastatte minua. Te olette minun ystäviäni, ja sinä te pysytte aina."
"Hyvä nuori herra", sanoi Simba liikuttuneella äänellä, "me olemme teidän palvelijoitanne. Eikö totta, Moto?"
"Simba on oikeassa", sanoi Moto. "Me suojelemme nuorta herraamme. Jos matka on pitkä, niin Simba on vahva kuin kameli ja Moto nopeajalkainen kuin seepra ja kestävä kuin villi aasi. Moto on puhunut."
"Kuulkaa, Khamis ja Isa", huudahti Selim hymyillen. "Mikä arabi ei rakastaisi hevostaan yhtä paljon kuin vaimoaan? Mutta Simba ja Moto ovat minun uskollisia ystäviäni. Minulla on kameeli, seepra ja aasi, ja sinä käsket minun antamaan niille selkään. Häpeä, poika!"
"Poika! Minä olen sinua vanhempi ja voimakkaampi. Sinä olet lapsi, muuten et luottaisi noiden valheellisten koirien imarteluihin. Minä tunnen maailmaa paremmin kuin sinä, ja minä vannon pääni kautta, etten vielä ole tavannut mustaa miestä, joka olisi voinut olla varastamatta ja valehtelematta", huusi Khamis.
"Niin, Selim on pieni kiltti poika!" pilkkasi Isa. "Sinulla on silmät kuin tähdet ja iho kuin norsunluu. Ei, Amerin pojasta on tullut tyttö, joka kallistaa korvansa imartelulle."
Selim punastui häpeästä, mutta pikku Abdullah puolusti häntä.
"Isa", sanoi hän, "eikö Selim ole kaunis sinun mielestäsi? Olen kuullut isän usein sanovan, että hän toivoisi itselleen yhtä kauniin pojan kuin Selim on, vaikka hän rakastaakin minua siitä huolimatta. Ja tiedätkö, Isa, älä pane pahaksesi, mutta minun mielestäni sinä et ole lainkaan kaunis. Sinä olet melkein yhtä musta kuin Simba ja —"
"Sinä valehtelet!" Isa aikoi lyödä Abdullahia, mutta poika karkasi pakoon ja juoksi tulen ympäri Isan ajaessa häntä takaa. Tulen toisella puolella istui Niani, neekeri-poika, jota nimitettiin apinaksi, ja kun Isa hyökkäsi hänen ohitseen, pani hän kampia, ja Isa kaatui raskaasti maahan.
Naurunhohotuksella tervehdittiin hänen kaatumistaan. Mutta Selimin nauru katkesi äkkiä, kun hän näki, että Isa hyppäsi ylös, tarttui Niania käsistä ja jaloista kiinni ja kantoi hänet tulen luo lämmittääkseen häntä, niinkuin hän sanoi.
Niani huusi ja sätkytteli jalkojaan — mutta turhaan. Isa ei välittänyt siitä, ja olisi varmaan täyttänyt uhkauksensa, elleivät Selim ja Khamis olisi tulleet väliin.
Koska arabit eivät pidä tappelusta, ei ole kumma, että Khamiskin asettui Nianin puolelle, mutta tämä ei päässyt kuitenkaan aivan rankaisematta pelistä, vaan sai koko joukon iskuja ja töytäyksiä.
Tähän tapaukseen päättyi ilta. Simba ja Moto laskeutuivat maata matoilleen Amerin teltan juurelle, Khamis, Isa ja Mussoud menivät kukin omiin telttoihinsa ja Selim lähti isänsä luo.
Sheikki Amer istui kirjoittamassa talikynttilän valossa, mutta kun
Selim astui sisään, työnsi hän paperinsa syrjään.
"Poikani, sieluni valo ja sydämeni ilo", sanoi hän vakavalla äänellä: "käy tänne istumaan ja ilahduta minua läsnäolollasi. Olen synkällä mielellä tänään, ikäänkuin suuri suru uhkaisi minua."
"Mitä sinä pelkäät, isä?" sanoi Selim. "Olethan ystäviesi ja palvelijoittesi parissa, jotka rakastavat sinua."
"Ei, poikani, en minä pelkää, vaan aavistan vaaran uhkaavan, vaikken tiedäkään, mikä se on. Mutta puhukaamme jostakin muusta. Olen kirjoittanut kirjeitä ystävilleni Sansibariin, kertonut heille siitä vaarallisesta tiestä, jonka seuralaisemme ovat valinneet, ja antanut määräyksen, mitä omaisuudelleni on tehtävä. Sinä tiedät, poikani, miten aina olen rakastanut sinua. Siltä varalta, että jokin onnettomuus kohtaisi minua, tahdon sanoa sinulle, että varoisit setääsi, joka on viekas mies. Sanon sen, vaikka hän on veljeni."
"Isäni, mitä pahaa voi setäni tehdä minulle tai miksi hän tahtoisi vahingoittaa minua, joka en koskaan ole tehnyt hänelle mitään?" kysyi Selim ihmeissään.
"Sinä olet vielä nuori etkä aavista maailman pahuutta. Setäsi on ahne ja tahtoisi kernaasti anastaa sinulta perintöoikeutesi tai muuten vahingoittaa sinua. Omaisuuteni orjineen ja maineen nousee viiteenkymmeneen tuhanteen dollariin, ja jos minä kuolen, on kaikki tämä sinun omaasi, koska sinä olet ainoa poikani. Mutta jos sinä ja äiti kuolisitte, perisi veljeni Rashild minut."
"Sinä hämmästytät minua, isäni, mutta sinähän olet terve ja voit elää vielä kauan. Toivoakseni elät tuhat vuotta, ja minä olen onnellinen, jos saan vain olla sinun poikasi."
"Minä tiedän sen, poikani, ja jos joskus tottelevainen poika on sulostuttanut isänsä elämää, niin sinä olet sen tehnyt. Mutta meidän täytyy ajatella rakkaittemme tulevaisuutta. Ja vielä toisestakin asiasta tahdon puhua kanssasi, nimittäin naimisestasi. Tunnetko Leilah'n?"
"Leilah'n, Khamis ben Abdullahin tyttärenkö?"
"Juuri hänet."
"Tietysti tunnen hänet. Emmekö ole leikkineet yhdessä lapsina? Hän on kaunein tyttö Sansibarissa."
"Se on hyvä", sanoi Amer. "Khamis ben Abdullah on luvannut tyttärensä sinulle vaimoksi ja naimakirja on tehty. Jos jotakin pahaa tapahtuisi, mene Sansibariin palattuasi Khamisin taloon ja, jos olet silloin jo siinä iässä, pyydä Leilah'a vaimoksesi, niinkuin heimomme tapa on. Olen järjestänyt tämän asian sinun puolestasi, jotta et valitsisi itsellesi vaimoa muukalaisten parista ja tuottaisi häpeää isäni, Osmanin nimelle. Lupaatko sen?"
"Niin totta kuin Jumala elää", vastasi Selim vakavana. "Kätken sinun toiveesi sydämeeni kuin kalliin aarteen."
"Lähde nyt levolle, lapseni. Huomenna kaksi palvelijaani vie nämä paperit Sansibariin. Jumala suojelkoon sinua ja päästäköön meidät kaikesta pahasta!"
Seuraavana päivänä aamun sarastaessa antoivat kirangozit (oppaat) lähtömerkin puhaltamalla torviinsa. Ennenkuin tunti oli kulunut, olivat teltat koossa ja tavaroiden kantajat rivissä seuratakseen johtajia.
Arabialaispäälliköt muodostivat jälkijoukon ja seurasivat aseenkantajineen ja suosikkiorjineen karavaania.
Maisema muuttui nyt mäkiseksi ja kukkuloiden rinteillä kasvoi tiheää metsää, joka soi mieluista varjoa päivän kuumimpana aikana.
Sen jälkeen he saapuivat Wami-joen alaville seuduille, jotka sadeaikana ovat yhtenä ainoana suona. Mutta nyt oli heinäkuu, ja kovat monsuunituulet olivat vastikään raivonneet, niin että maa oli aivan harmaana. Heinä oli haurasta ja tuleentunutta, maa täynnä ilkeitä halkeamia ja lovia ja joet, sellaiset kuin Pieni Makata ja Mbengerenga, olivat kuivuneet vähäisiksi puroiksi. Niinpä karavaani saattoi kahdessa päivässä kulkea tämän alangon poikki ja päästä illan suussa Mbumiin Usagarassa.
Mbumista he kulkivat entisessä järjestyksessä Mukondokur-vuoriketjun itäisen osan ympäri ja saapuivat kolmantena päivänä maahan, joka ulkonaisesti erosi suuresti siitä, jonka he olivat jättäneet taakseen. Korkeat vuoret piirittivät kaikkialla taivaanrantaa. Rinteillä kasvoi rehevää ruohoa. Kookospalmut, kauniit mimosapuut ja kaikenlaiset pensaat ja yrtit antoivat maisemalle väriä ja eloa.
Kallioisten, jyrkkien rantojen lomissa kuohuivat vuolaat virrat, jotka Afrikassa suuresti lisäävät matkan hauskuutta. Ammottava halkeama kallioseinässä, josta kirkkain vesi pulpahti esille, korkea, pystysuorasti taivaaseen kohoava vuori, jota kukkivat yrtit, sananjalat ja sametinpehmeä sammal peittivät, tai yksinäinen vuorenhuippu, jonka pää piiloutui pilviin, olivat näkyjä, jotka muistuivat mieleen vielä sittenkin, kun matka kulki jälleen yksitoikkoisten, lakeitten seutujen halki.
Nuoret pojat olivat ihastuneet tunturimaiseman kauneuteen, ja varsinkin Selim, joka oli saanut isältään uskonnollisia ja runollisia vaikutteita, oli haltioissaan. Jos hän olisi kyennyt, olisi hän pukenut ihastuksensa ja luonnon ihailunsa runomuotoon. Mutta hän oli vain poika, jolle voimakas runollinen tunne oli ominainen.
"Etkö ole ajatellut, isä, että Palestinan, luvatun maan pitäisi muistuttaa tätä vuoriseutua?" sanoi Selim eräänä päivänä. "Sitä maata, jossa maito ja hunaja vuotaa. Minusta tuntuu, niinkuin en koskaan olisi voinut olla kyllin kiitollinen Allahille hänen hyvyydestään ja kuin minun tästä lähin pitäisi aina olla hyvä. Ymmärrätkö tunnettani, isä?"
"Ymmärrän kyllä, poikani, mutta kerrohan minulle vielä enemmän ajatuksistasi", sanoi Amer katsellen ihailevin katsein kaunista luontoa.
"Nyt vasta minä myöskin ymmärrän, että maailma on äärettömän suuri ja Jumala, joka sen on luonut, vieläkin suurempi", jatkoi Selim. "Kuinka en ennen ole tullut sitä ajatelleeksi? Tähän asti olen ajatellut vain niitä seikkailuja, jotka voivat kohdata karavaaniamme matkan varrella. Mutta nyt näen paljon enemmän. Mistä se johtuu, isäni?"
"Niin, lapseni, sisimpäsi on herännyt ja ajatuksesi ovat alkaneet avartua tässä suurenmoisessa luonnossa. Jumala antoi sinulle kyvyn ajatella samalla kun hän antoi elämän sinulle. Ja sitä myöten kuin kasvat ja kehityt, kasvavat myös ajatuksesi."
"Mutta sanohan minulle, isäni — kysymykseni koskee nyt aivan toista asiaa — eräs seikka. Simba ja Moto ovat sinun orjiasi! Onko oikein omistaa orjia?"
"Kyllä se on oikein, poikani. Koraani hyväksyy sen, ja ikiajoista asti on meidän kansamme tapoihin kuulunut orjien omistaminen. Mistä tämä kysymyksesi johtuu? Onko se uusi todistus sielusi kehityksestä?" kysyi isä hymyillen.
"En tiedä", vastasi Selim painaen epäröiden päänsä alas. "Sinä tiedät, että Simba ja Moto ovat hyviä ja rakastavat meitä. Minä tiedän myöskin, että sinä olet oikeudenmukainen ja rakastat oikeutta sen itsensä tähden. Olisiko sinusta oikein pitää orjia, jos se heidän omasta mielestään olisi väärin?"
"Mistä nuo sinun ajatuksesi ovat kotoisin, poikani?" Amer kysyi. "Mutta koska nyt kerran kysyt, niin tahdon myös vastata. Ei, väärin olisi pitää ihmistä orjuudessa, jos se hänen omasta mielestään olisi vääryyttä tai jos orjuus painostaisi häntä. Mutta ei minulta myöskään voida vaatia, että antaisin vapauden orjalleni vain siksi, että hän pyytäisi sitä, koska olen ostanut hänet omilla varoillani. Oikeus vaatii, että määrään hänestä hinnan tai määrätyn työajan, joka vastaa sitä summaa, jonka olen hänestä maksanut, ja että hän saa vapautensa suoritettuaan tuon hinnan tai työajan. Niin koraani määrää, sellainen on meidän lakimme, ja siten minä olen aina toiminut, ja samaa neuvon sinullekin kun aikasi koittaa."
Teltat olivat tänä iltana pystytetyt kapealle penkereelle tai hiekkasärkälle erään veden partaalle, joka pikemmin näytti järveltä kuin joelta. Ja sittenkin se oli Lofu- eli Rufu-virta, joka kuivana vuodenaikana, niinkuin monet muutkin afrikkalaiset joet, pysähtyi monin paikoin kulussaan muodostaen pitkiä, kapeita lammikoita ja järviä. Kivikko- tai savipohjaisissa joissa, jotka eivät kuivanakaan aikana kuivu, asustavat krokotiilit, Afrikan kaloja syövät matelijat. Ja missä on krokotiilejä, siellä on myös virtahepoja. Ei siksi, että krokotiilit ja virtahevot olisivat heimolaisia, vaan siksi, että lampien läheisyydessä, jotka pysyvät aina kosteina, kasvaa runsaasti kaislaa ja rehevää ruohoa, virtahevon ravintoa.
Kaksi tuntia ennen auringon laskua lähtivät Selim, Simba ja kaksi muuta metsästäjää, Baruti ja Mombo, pyytämään metsänriistaa. He samoilivat ensin sen kapean joen yläreunalle, jonka partaalle karavaani oli leiriytynyt. Ruokoja ja monenlaista ruohoa kasvoi siellä runsaasti ja harvaa pensaikkoa aivan rantaan saakka. Täällä Simba luuli heidän tapaavan haluamaansa riistaa.
Ilma oli pensaikossa niin suloisen viileää, etteivät he voineet olla jäämättä sinne hetkeksi lepäämään.
Selim ja Simba asettuivat jättiläiskokoisen tamarindipuun alle. Baruti heittäytyi pitkäkseen maahan noin kolmenkymmenen kyynärän päähän heistä, ja Mombo nuoren mimosan suojaan veden rajaan.
Viileys, hiljaisuus ja väsymys tuuditti heidät hyvinkin pian unen helmaan.
Kauan he eivät kuitenkaan olleet ennättäneet nukkua, ennenkuin vesi alkoi hiljalleen loiskia ja krokotiili pisti päänsä esiin katsellen kylmin, kiiluvin silmin Momboa. Hetken aikaa se oli liikkumaton kuin hirsi, mutta vähitellen sen raskas ruumis alkoi kohota yhä ylemmäksi vedestä, ja eläin alkoi ryömiä lyhyitten jalkojensa varassa eteenpäin.
Päästyään kuivalle maalle krokotiili oli taaskin hetken aikaa hiljaa, niin että olisi ollut mahdoton ratkaista, oliko se elävä olento vai puunrunko. Sitten se nosti hyvin varovasti päätään sekä suunnattoman suurta ruumistaan. Saattoi heti huomata, miten voimakas tuo kömpelö ruumis oli. Sen pitkä pyrstö, jonka pää laahasi maata, oli suurempi kuin kaikkein suurimman norsun kärsä.
Varovasti ja hiipien kuin leopardi krokotiili lähestyi nukkuvaa Momboa. Nopeasti se pisti alaleukansa miehen säären alle, yläleuka paukahti kiinni kuin jäykkä vieteri, ja krokotiili heilautti Mombo parkaa ilmassa aivan kuin ihminen retuuttaa kissaa hännästä.
Tämä heilahtava liike pelasti Mombon, sillä hän viskautui vasten nuorta puuta ja tarttui siihen kiinni kaikin voimin huutaen niin kovasti, että ääni kuului aina kahden peninkulman päähän, missä karavaani majaili. Selim, Simba ja Baruti käsittivät heti, mistä oli kysymys. He näkivät suunnattoman hirviön raastavan jalasta onnetonta miestä, joka huusi voimainsa takaa ja kouristuksen tapaisesti pysytteli kiinni puussa.
Simba tointui ensimmäisenä.
"Nuori herra", hän sanoi, "pyssy — ja vikkelästi, ettei se pääse pakoon! Tähdätkää, mutta olkaa rauhallinen, muuten osutte Momboon, ettekä krokotiiliin. Tähdätkää kaulaan, kun eläin nostaa päätään. Oi, Amerin poika, te saitte hirviön hengiltä! Ei, se koettaa päästä pakoon. Baruti, heitä sitä keihäällä! Tule, niin tartumme sen pyrstöön kiinni. Me jaksamme kyllä pidellä sitä kiinni, kunnes se kuolee. Kas tuosta, ilkiö!" ja Simba lävisti leveäkärkisellä keihäällä pedon ruumiin, niin että se hetken perästä kellahti kuolleena kyljelleen.
Niin pian kuin hirviö oli heittänyt henkensä kiiruhtivat Selim ja
Simba valittavan Mombo raukan luo tutkimaan hänen tilaansa.
"Poika parka!" sanoi Selim. "Katsohan, miten hänen jalkansa on raadeltu. Luuletko että hän voi elää? En toivoisi hänen kuolevan. Silloinhan suuri kuulani olisi ollut hyödytön."
"Kyllä hän jää henkiin — jos Jumala suo ja on kertova tästä tapauksesta lapsilleen, kun hän tulee vanhaksi. Meidän hakimimme [lääkäri] on kokenut ja viisas mies, muutamien päivien perästä on haava parantunut. Mutta meidän täytyy kantaa hänet leiriin. Tulehan Baruti auttamaan. Taita pari suoraa salkoa sillä välin, kun minä punon köyttä, ja te, nuori herra, leikatkaa pala krokotiilin pyrstöstä näyttääksenne sen isällenne."
Kaikki kolme ryhtyivät työhön, ja pian he saapuivat jälleen leiriin, jossa kaikki ylistivät Selimiä hänen ensimmäisen saaliinsa johdosta — kaikki paitsi kateellinen Isa.
Tämän tapauksen jälkeen, joka sattui Lofun rannalla, jatkoi karavaani matkaansa keskeytymättä, kunnes se saapui hedelmättömän Ugogo-maan eteläpuolelle, jossa wahehe-niminen rosvokansa asuu.
Ensimmäisenä iltana heidän pystyttäessään leiriään puhui Khamis ben
Abdullahin kirangozi herransa käskystä karavaanijoukolle seuraavasti:
"Kuulkaa te arabialaisten lapset, suurten päällikköjen pojat! Te olette nyt wahehien alueella, rosvojen ja varasten maassa. Olkaa varovaisia ja nukkukaa toinen silmä auki, älkääkä päästäkö pyssyjä käsistänne. Jos kohtaatte hiipivän wahehen yöllä leirissänne, niin ampukaa hänet. Ymmärrättekö?"
"Kyllä ymmärrämme", vastasi kuusisataa ääntä yhtäaikaa.
Kaksi päivää he kulkivat vaikeuksitta eteenpäin, mutta kolmantena päivänä antoi Amer ben Osman käskyn pystyttää telttansa oksista ja ohdakkeista rakennetun aitauksen reunaan, aivan lähelle porttiaukkoa, josta orjat kulkevat vettä ja polttopuita hakemassa.
Paria tuntia ennen aamun sarastusta heräsi Simba oksan taittumiseen. Hän ei liikahtanut, vaan jännitti vain kuuloaan. Hetken kuluttua hän kuuli hiipiviä askeleita ja näki tähtien valossa aivan Amer ben Osmanin teltan edustalla ihmisolennon ääriviivat. Haamulla oli kädessään jokin leveä, tumma esine sekä toisessa pitkä sauva, jonka pää kimalteli heikosti. Se oli varmaankin vihollinen, sillä ystävä ei olisi hiipinyt eteenpäin näin varovaisesti.
Simba makasi yhä liikkumatta, ikäänkuin hän ei olisi välittänyt siitä vaarasta, joka uhkasi teltassa nukkujia. Mutta jos murhamies olisi huomannut hänen väijyvän, säihkyvän katseensa, olisi hän hetken aikaa epäröinyt, ennenkuin lähestyi avonaista teltanaukkoa.
Pahantekijä ei huomannut kuitenkaan mitään, vaan ryömi telttaan, jossa Selim ja hänen isänsä nukkuivat kaikessa rauhassa. Mutta Simban silmät seurasivat häntä kunnes hän oli puoleksi teltan sisäpuolella, ja silloin vasta jättiläisorja nosti päätään ja suoriutui täyteen pituuteensa. Sitten hän kumartui alas ja tarttui lujasti rosvon jalkoihin, jotka olivat aukon ulkopuolella. Ääneensä huutaen hän nosti hänet ilmaan, iski hänen päänsä suurta, litteää kiveä vasten ja heitti hänen elottoman ruumiinsa aitauksen toiselle puolelle.
Samassa kaikki leirissä olivat jalkeilla, ja tulet sytytettiin.
Pian kaikki tiesivät mitä oli tapahtunut, ja uteliaina he lähtivät
tarkastamaan kuollutta. Kun Amer ben Osman kuuli asian, sanoi hän
Selimille:
"Voit kiittää Simbaa henkesi pelastumisesta, poikani. Sinä makasit siksi lähellä ovea, että jos olisit herännyt, ei henkesi olisi ollut paljonkaan arvoinen."
Selim käänsi katseensa Simbaan, mittaili silmillään hänen voimakkaita jäseniään ja kysyi isältään:
"Simba on suuri, vahva mies. Kumpaanko sinä panet suurempaa arvoa, isä, poikaasi Selimiin vai orjaasi Simbaan?"
Amer, jota pojan kysymys hämmästytti, vastasi:
"Oi, poikani, mitä sinä kysytkään! Etkö sinä ole minun ja rakkaan
Aminani lapsi? Olenko koskaan ollut osoittamatta sinulle rakkautta?"
"Et koskaan, rakas isä, mutta Simba on lahjoittanut sinulle poikasi, joka hänen avuttaan olisi nyt kuollut. Eikö Simba ole täysin määrin maksanut sinulle takaisin sitä summaa, jonka sinä maksoit hänestä hänen lapsena ollessaan?"
"Simba on erinomainen, mutta jos olisin kadottanut sinut, olisin kadottanut kaikki. Sinäpä sen sanoit, poikani. Simba on vapaa hän ei ole enää Amer ben Osmanin orja."
"Simba!" huudahti Selim ihastuneena. "Simba, kuuletko, mitä isäni sanoo? Sinä olet vapaa!"
Simban oli aluksi vaikea käsittää isäntänsä sanojen tarkoitusta, mutta kuultuaan Selimin iloisen huudahduksen kirkastuivat hänen kasvonsa.
"Orja on ruma sana", hän sanoi, "mutta Simba ei ole koskaan ollut orja siinä merkityksessä, että se olisi kiusannut häntä. Simba olisi aikoja sitten voinut olla vapaa, jos hän olisi tahtonut, mutta hän rakastaa herraansa Ameria ja tämän poikaa. Ja siksi hän pysyi heidän palveluksessaan, mutta vaikka hän oli palvelija, ei hän koskaan silti unohtanut olevansa mies. Simba on Amerille ja hänen pojalleen hyvin kiitollinen, mutta samalla kun hän muistaa olevansa vapaa, muistaa hän myöskin ilolla olevansa heidän palvelijansa." Ja näin sanoen hän polvistui maahan ja suuteli isän ja pojan käsiä.
"Oi Simba, ystäväni", huudahti Selim, "tästä lähin sinun tulee sinutella minua, ja jos sinä olet kiitollinen, niin on Selimilläkin sydän joka voi lämpimästi tuntea samaa."
"Kas niin pojat", sanoi Amer, "menkää nyt levolle. Aseta ensiksi kuitenkin vahteja, Simba, siltä varalta että wahehevarkaat tulisivat kostamaan kuolleen toverinsa puolesta, ja hälyytä heti, jos huomaat jotakin epäilyttävää."
Yö kului kuitenkin rauhallisesti, ja seuraavana aamuna valmistauduttiin jälleen matkaan.
Juuri kun karavaani oli lähtövalmiina, saapui paikalle joukko wahehelaisia, samanlaisissa aseissa kuin yöllinen vieraskin. Huomatessaan leirin portilla kuolleen toverinsa, tarkastivat he häntä ihmeissään ja kysyivät mitä se merkitsi.
Moto oli valmis antamaan heille selityksen.
"Oi, veljeni", hän sanoi, "jotkut ihmiset ovat ilkeitä ja typeriä sen lisäksi. Mikäpä muu kuin paha henki saattoi yllyttää tuota kuollutta miestä ryöstämään karavaania, johon kuuluu 600 aseellista miestä? Tuo suuri mies tuolla näki hänen hiipivän päällikön telttaan, ja hän tarttui häntä jalkaan kiinni ja murskasi hänen päänsä kiveen."
"Varmaankin itse paha oli mennyt häneen", sanoivat hämmästyneet neekerit. "Mutta jos hänet keksittiin yöllä leirissä, niin hän ansaitsi kuolla." Ja noloina miehet poistuivat hiljaa mutisten itsekseen.
Matka sujui nyt rauhallisesti useita päiviä. Seutu, jonka läpi matkustettiin, oli yksitoikkoinen ja ikävä. Molemmin puolin tietä oli aavoja ruohotasankoja, vain siellä täällä kasvoi jokunen orjantappurapensas tai yksinäinen baobabpuu. Wahehe- ja wagogokansat eivät uskaltaneet häiritä suurta karavaania. Vasta kun he olivat sivuuttaneet nämä hedelmättömät tasangot ja näkivät edessään pitkän, valkoisen harjun, alkoi väki kuiskailla, että sen takana sijaitsi Urorimaa, jonka asukkaat olivat taisteluhaluisia ja rohkeita.
Kymmenentenä viikkona Simbamwennistä lähdettyään karavaani kulki mainitun harjun yli, ja matkamiehet näkivät edessään warorien vihreät laitumet, metsäiset laaksot ja tiheikköä kasvavat tasangot.
Ne, jotka tunsivat Moton, ihmettelivät, kuinka paimenet ja sotilaat, joita he tapasivat tiellä, suuresti muistuttivat häntä.
Warorineekerit eivät näyttäneet haluavan estää karavaanin kulkua, vaan katselivat vain huvikseen vaaleampi-ihoisia arabeja. Varsinkin Selimiä kiusasi heidän uteliaisuutensa. Arabit saivat muuten ostaa mitä ikinä halusivat punaisilla helmillä ja amerikkalaisella pumpulikankaallaan. Maitoa, voita ja munia oli runsaasti. Mikä olisikaan maistunut arabialaispoikien mielestä mainiommalta sen kuivan ruuan jälkeen, jota he niin kauan olivat saaneet nauttia. Mutta näiden paimenten aseet olivat peloittavampia kuin mitkään muut, joita he tähän saakka olivat nähneet villien käsissä. Heidän jousensa olivat raskaat, nuolensa pitkät, ja paitsi pitkiä, leveäkärkisiä keihäitä oli heillä kevyitä heittokeihäitä sekä valtavia sotatapparoita.
Kuudentena päivänä, heidän saavuttuaan Urorin alueelle, tulivat he suureen, paaluaidoilla varustettuun kylään. Se oli Kwikuru, pääkaupunki. Siinä oli lähes kahdeksansataa majaa, ja sen suojana oli toisella puolen korkea aitaus, toisella leveä virta. Noin kilometrin päässä oli pieni metsikkö ja sinne arabit pystyttivät leirinsä.
Simbamwennin jälkeen oli Kwikuru asutuin paikka, jonne arabit olivat matkansa varrella saapuneet. Tuhansiin nouseva karjalauma kävi lähitienoilla laitumella, asestettujen paimenten vartioimina. Laajoilla pelloilla kasvoi maissia, sokeriruokoa, vihanneksia ja melooneja herättäen mieluisia tunteita arabeissa, jotka Sansibarista lähdettyään eivät olleet sellaisia herkkuja nähneet.
Myöhään iltapuolella, kun oksista ja orjantappuroista oli pystytetty tiheä suojamuuri leirin ympärille, kokoontuivat päälliköt neuvottelemaan, millä keinoin oli voitettava Kwikurun peljättyjen asukkaiden ystävyys.
"Ystävät", sanoi Khamis, "me olemme nyt vihdoinkin Urorissa, missä meidän täytynee käyttäytyä toisin kuin tähän asti matkamme varrella. Minä tarkoitan, että heidän kuninkaansa tulee varmaankin vaatimaan meiltä veroa, ja olen kutsunut teidät kokoon kehoittaakseni teitä olemaan erittäin varovaisia keskustellessanne heidän kanssansa."
"Khamis", vastasi Sultan ben Ali, "sinun neuvosi on hyvä. Miten suuren veron luulet tämän päällikön meiltä vaativan? Me voimme antaa runsaalla kädellä, mutta meillä ei ole mitään liikaa."
"En tiedä vielä, miten paljon hän aikoo vaatia", Khamis vastasi, "mutta tarjotkaamme aluksi vain vähän, se on viisainta. Minä ehdotan kuutta dotia [1 Doti = lähes neljä metriä]. Kaksi dotia Joho-kangasta kuninkaalle itselleen, kaksi dotia vaaleata, ruudullista kangasta hänen puolisolleen, yhden dotin ruudullista silkkiä hänen vanhemmalle pojalleen ja yhtä paljon hyvää kanikia [sinistä pumpulikangasta] hänen lähinnä vanhimmalle pojalleen."
"Hyväksyn ehdotuksen", sanoi Sultan ben Ali, "ja sinulla, Amer, on viisas Moto-niminen orja. Anna hänen jonkun toisen miehen kanssa viedä kankaat kuninkaalle ystävällisin terveisin ja pyynnöin, että hän sallisi meidän kulkea maan läpi kaikessa rauhassa kaikkine miehinemme."
Moto ja Khamis ben Abdullahin kirangozi, joka osasi puhua kaikkia keski-Afrikan kieliä, lähtivät Kwikuruun sillä välin kun päälliköt jäivät Khamis ben Abdullahin telttaan nauttimaan parasta mitä talo saattoi tarjota.
Vajaan tunnin kuluttua palasivat miehet takaisin ja polvistuivat päällikköjen eteen.
"Puhu, Moto", sanoi Khamis. "Sinä tuot lahjamme takaisin? Eikö asiasi onnistunut?"
"Näin sanoi kuningas", vastasi Moto. "'Miksi olette tulleet minun maahani? Ettekö tiedä, että vihamielisyys vallitsee warorien ja arabien välillä? Suuri päällikkö Mostana, jonka julmat kauppiaat murhasivat, oli ystäväni, miten minä voisin unohtaa hänen kuolemansa näin vähäisestä lahjasta? Menkää, orjat, ja sanokaa herroillenne, että jolleivät he lähetä minulle viittäkymmentä pakkaa kangasta, viittäkymmentä pyssyä ja kahtakymmentä astiaa ruutia, voivat he palata samaa tietä kuin ovat tulleetkin.' Näin käski Olimali minun sanoa herroilleni."
Syvä äänettömyys seurasi näitä sanoja, ja arabit katsoivat toisiinsa alakuloisina.
"Oletko tarkastellut Olimalin kylää?"
"Se on aivan liian luja, jotta voisimme hyökätä sen kimppuun. Mutta jos warorit hyökkäävät meidän päällemme, niin eivät hekään voi saada meidän leiriämme haltuunsa, niin kauan kuin meillä on miehiä."
"Hyvin sanottu, Moto", vastasi Mohammed ja kääntyen Khamisin puoleen kysyi: "Oletko jo päättänyt, mitä me teemme?"
"Voinko minä yksin tehdä sellaista päätöstä? Asia on vakava, ja meidän täytyy pukeutua viisauden mantteleihin ja neuvotella Olimalin vaatimuksesta."
"Luuletko Moto", kysyi Amer ben Osman, "että Olimali tyytyisi puoleen, jos tarjoaisimme sen hänelle?"
"Sitä minä en usko. Luulen, että hän haluaa sotaa eikä rauhaa. Jos lähetätte hänelle viisikymmentä pakkaa kangasta, pyytää hän toiset viisikymmentä. Kuulin väkijoukon mutisevan jotain sodasta, kun lähdin sieltä."
"Sotaa!" huusi Mohammed uhkaavasti. "Niin, sotaa hän saa, minä lävistän hänen ruumiinsa hyvällä miekallani."
"Rauhoitu, ystäväni", sanoi Sultan ben Ali. "Ehkäpä keksimme jonkun muunkin keinon. Menetelkäämme viisaasti vaaran hetkellä."
"Sultan ben Ali on oikeassa", sanoi sheikki Thani, "koettakaamme ensin rauhallisia keinoja ja turvautukaamme sotaan viimeksi. Meillä on vaimoja ja lapsia ja paljon omaisuutta leirissämme. Älkäämme hätäilkö turhaan."
"Thani puhuu viisaasti, minä ehdotan, että lähetämme neljäkymmentä pakkaa hyvää kangasta ja neljäkymmentä pakkaa yksinkertaisempaa kangasta sekä puolen astiallista ruutia Olimalille Moton ja kirangozan mukana", sanoi Khamis.
"Minä en lähde sinne uudestaan", sanoi Moto. "Sen jälkeen mitä kuulin sekä kylällä että tiellä, pyydän herraltani saada jäädä tänne."
"Joku muu voi mennä sinun sijastasi", sanoi Khamis.
Sijainen löytyikin helposti, ja Moto jäi leirin edustalle kiinnostuneena seuraamaan molempien sanansaattajien liikkeitä. Vaihdettuaan hetken aikaa sanoja Kwikurun portilla he palasivat takaisin, ja Moto astui ensimmäisenä heitä vastaan.
"Sotako vai rauha?"
"Sota."
Moto ei kysynyt sen enempää. Hän meni suoraan ystävänsä Simban luo kertomaan uutista.
"Sotako, Moto?" sanoi tämä. "Pelkomme on toteutunut, saamme nyt hyvittää Kisesan ja Mostanan taistelun, jossa sinäkin olit mukana."
"Niin, minä kieltäydyin menemästä sinne toistamiseen siksi, että monet iskivät terävät katseensa minuun. Jos joku olisi tuntenut minut, et olisi enää saanut nähdä Motoa."
Suurimman osan yötä arabipäälliköt pitivät neuvotteluja, mutta ei mitään ratkaisevaa päätöstä tehty, ja lopulta päätettiin vain asettaa vahteja leirin ympärille.