NELJÄS LUKU.
Khamis ben Abdullah puhuu arabeille. Hyökkäysehdotus. — Simba murtaa portin. Päälliköt kuolevat. — Selim otetaan vangiksi. — Tifum antaa hänelle selkään. — Kolme arabialaispoikaa Ferodian edessä. — Sultan ben Alin pako. — Saalis jaetaan. — Taikajuoma. — Noitien laulu.
Khamis ben Abdullah oli urhoollinen mies, mutta hän ei ollut käynyt niin paljon sotaa, että olisi voinut hymyillä Olimalin sodanjulistukselle. Hänellä ei ollut sitä sotatottumusta, joka olisi antanut hänelle voitonvarmuutta Olimalin joukkojen suurilukuisuudesta huolimatta. Hänellä oli tosin heimolleen ominaista uljuutta, mutta hänen mielensä oli alakuloinen ja pelokas, vaikkei sitä ulkonaisesti voitukaan huomata.
Samoin oli toisten laita. Kaikki päälliköt olivat rohkeita miehiä, ja jos heitä olisi ollut sata arabia, niin eivät he olisi epäilleet taistelun lopputulosta. Mutta heitä oli vain kaksitoista arabia ja 600 mustaa. Miten kauan he jaksaisivat pitää puoliaan?
Aamun sarastaessa heidät kutsuttiin uuteen neuvotteluun, ja arabialaispäälliköt kiiruhtivat poikineen paikalle.
Kun kaikki olivat käyneet istumaan, alkoi Khamis ben Abdullah puhua.
"Ystäväni", hän sanoi. "Olimalin viimeiset sanat olivat, etteivät arabit voisi saada häntä luopumaan kostosta, vaan että meidän piti valmistua taisteluun. Siihen me tällä matkallamme olemme aina valmiit, mutta meidän täytyy auttaa toisiamme neuvoilla ja teoilla, sillä jos meidän käy onnettomasti, niin me tiedämme, mikä meidän oikeauskoisten kohtalo tulee olemaan. Leirimme suojassa me voimme pitää puoliamme neljä kertaa suurempaa joukkoa vastaan, kuin Olimali voi lähettää taisteluun. Mutta heikkoutemme on siinä, että olemme muukalaisia tässä maassa. Meillä ei ole ystäviä, jotka toisivat meille elintarpeita, eivätkä 600 miehen tarpeet ole vähäiset. Miehemme eivät saaneet ruokaa eilen eikä heillä ole ruokaa täksikään päiväksi. Kauan he eivät voi kestää nälkää. Mitä te ehdotatte?"
"Vastaus on selvä", sanoi Sultan ben Ali, "ei voi olla epäilystäkään siitä, mitä meidän tulee tehdä. Meidän tulee taistella, mutta miten me taistelemme, siinä kysymys. Odotammeko täällä leirissä uskottomien tuloa vai lähdemmekö liikkeelle ja hyökkäämme heidän kylänsä kimppuun?"
"Me emme voi jäädä tänne nälkää näkemään ja syömään toisiamme", vastasi sheikki Mohammed, "meidän täytyy koettaa anastaa karjaa sinä aikana kuin toiset vahvistavat aitaustamme. Ehdotan myöskin, että kaivamme vallihaudan leirin ympärille ja että multa heitetään aitauksen vahvistukseksi. Olen nähnyt Unyanyembessä tehtävän siten ja karkoittavan vihollisen pakosalle."
"Mohammed on puhunut hyvin", sanoi Amer ben Osman. "Minä ehdotan, että yksitoista meistä lähtee miehineen liikkeelle, ja yksi jää sadan miehen kera vahvistamaan aitausta ja vartioimaan tavaroita. Jos meidän on pakko vetäytyä takaisin, niin onhan meillä silloin vahva suojapaikka. Me voimme ainakin pelottaa epäuskoisia, ja joskin heidän paaluaitansa ovat kolminkertaisia, niin jotkut nuolistamme voivat sittenkin osua. Allahin kiitos, meillä on kyllin ampumavaroja."
"Erittäin hyvä", sanoi vanha varovainen sheikki Thani, joka tunsi hyvin Afrikan, "mutta jos yrityksemme epäonnistuu, on meidän tilamme entistä pahempi. Miehemme kadottavat kokonaan rohkeutensa ja nälänhätä uhkaa meitä. Minä ehdotan, että jaamme viisisataa miestä kahteen osaan, marssimme portteja vastaan niin pian kuin suinkin ja koetamme rynnäköllä voittaa kylän. Vain sillä tavalla me voimme onnistua."
"Vanhimmat ovat puhuneet ja puhuneet hyvin", sanoi Khamis, "mutta minä olen ollut täällä ennen, ja tunnen warorit. Vaikka ne voittaisimmekin Kwikurun emme sittenkään saisi vapaasti kulkea maan läpi, vaan meidän täytyisi heti piirityksen jälkeen vaeltaa Unyanyemben kautta. Turhaa minun on huomauttaa, että kielsin teitä valitsemasta Urorin tietä koetan vain tehdä parastani meidän kaikkien pelastamiseksi. Jos voitamme tänään Olimalin, täytyy meidän illan suussa lähteä marssimaan Unyanyembeen, sillä kahden päivän kuluttua on tieto tapahtumasta levinnyt koko maan yli."
"Sinä puhut viisaasti, Khamis", vastasi Amer ben Osman, "ja sinä olet tosiaankin hyvä johtaja. Jos sinä miehinesi ja parin päällikön kera teet hyökkäyksen toiselle portille, niin minä lähden toisten kanssa toiselle portille. Se, joka ensimmäisenä saa portin murretuksi, puhaltakoon torveensa. Minä kehotan, että me nyt heti syömme mitä meillä on syötävää, ja että sitten lähdemme liikkeelle."
"Allah olkoon kiitetty hyvyydestään. Syökäämme ensin ja tapelkaamme sitten!" huusivat kaikki.
Puolessa tunnissa oli nopeasti valmistettu aamiainen syöty, ja kaikki lähtivät liikkeelle paitsi vanha Sultan ben Ali, joka sadan miehen kera jäi leiriin.
Simba ja Moto pitivät myöskin neuvottelun, ja marssiessaan Amer ben Osmanin jäljessä vaihtoivat he merkitseviä katseita ja pudistivat päätään.
Kylän lähellä vallitsi hiljaisuus, ei ainoatakaan ihmistä näkynyt, ei koira haukkunut. Aurinko paahtoi kuumasti niinkuin tavallisesti, ja taivas oli pilvetön.
Lähestyvät arabit ja heidän väkensä eivät kuitenkaan huomanneet kirkasta taivasta, päivän kauneutta eikä auringonpaahdetta.
Kun he olivat saapuneet kolmensadan metrin päähän kylästä, erosi Amer ben Osmanin joukko Khamis ben Abdullahista ja marssi kylän eteläistä porttia kohti. Ja kun hän oli asettunut paikalleen, alkoivat molemmat osastot yhteisestä merkistä ampua ja samalla marssia eteenpäin.
Kylässä oli kaikki hiljaista, ja vasta kun arabit olivat viidenkymmenen metrin päässä siitä, pimeni ilma äkkiä lentävistä nuolista ja raivoisat sotahuudot täyttivät ilman. Monet arabien miehistä kaatuivat nuolten haavoittamina, mutta päälliköiden kehoitushuudot kiihoittivat muita eteenpäin.
Ei kestänyt kauan ennenkuin arabit olivat paaluaitauksen luona, pistivät pyssynsä hirsien lomiin ja ampuivat suoraan Olimalin hämmästyneitten miesten silmiin. Samassa kajahti pitkä, syvä torventörähdys kylästä sekä toinen lyhyempi ja kimakampi eteläpuolelta. Jälkimmäinen lähti Moton torvesta, mutta mitä saattoi edellinen merkitä?
Amer ben Osmanin joukko oli vastustamattomalla voimalla tunkeutunut eteläiselle portille, jonka Simba yhdellä ainoalla kirveen iskulla oli halkaissut. Potkaisten vahvalla jalallaan hän oli heittänyt sen auki ja sitten yhdessä Amer ben Osmanin ja Selimin kanssa, jolla oli kevyt pyssy kädessään, kiiruhtanut kylään ampuen puolelle ja toiselle.
Herransa urhoollisuuden ja Simban jättiläisvoiman kiihoittamana taistelivat Amerin miehet kuin jalopeurat kilpaillen rohkeudessa keskenään. He eivät voineet kaikki kyllin kiireesti tunkeutua portista sisään, vaan toiset kiipesivät kuin apinat aitauksen yli, eikä pikku Niani tuottanut vähiten kunniaa nimelleen. Abdullah, Mussoud ja Isa seurasivat isiään, jotka tungoksen vuoksi pääsivät vasta paljoa myöhemmin kuin Amer ben Osman ja Selim portista sisään.
Niin nopeasti oli Simba murtanut portin, etteivät kaikki kylän asukkaat ennättäneet paeta sisemmän paaluaitauksen turviin. Olimalin vanhin poika asettui kymmenen miehen kera vastarintaan nojaten selkänsä aitausta vasten ja pitäen raskaita keihäitä ojossa kädessään.
Kun Simballa oli nyt edessään vihollisia, joita vastaan hän saattoi tapella koko voimallaan, muuttui hän sotajumala Marsin mustaksi kuvaksi. Hän ei ollut enää sheikki Amerin tottelevainen palvelija ja Selimin ystävä, hän oli heidän vastustamaton johtajansa. Hänen silmänsä säihkyivät sotaintoa. Warundikansan hurja luonne, jota tähän asti orjuus oli pitänyt aisoissa, oli nyt murtanut kahleensa ja hän seisoi pyssy ojossa kuin sodan pronssinen Akilles. Hänen hurjat katseensa lannistivat vastustajan, ja warorineekerien keihäät vaipuivat maahan vahingoittamatta häntä. Kajahduttaen hurjan sotahuudon, joka päästi valloilleen hänen tähän saakka uinuvan intohimonsa, hyökkäsi hän eteenpäin ja hän iski niin rajusti ympärilleen pyssynpäällä, että hänen isäntänsäkin sotilassielu oli täynnä ihmetystä.
Amer ei malttanut kuitenkaan kauan ihailla Simban urhoollisuutta. Pitkä kaksiteräinen miekka kädessä hän tunkeutui vihollisten keskelle ja sivalsi aseellaan, jonka käytössä hän oli mestari, niin varmasti, että hän herätti yhtä paljon ihailua taidollaan kuin Simba käsivoimillaan.
Voimattomuutensa huomaten hyökkäsivät warorit päällikkönsä johtamana arabeja vastaan ja heittivät kiihkeästi heitä keihäillään. Selim latasi ja ampui niin levollisesti ja taitavasti, että hänen isänsä orjat eivät olisi voineet olla häntä ihailematta, jollei taistelu olisi kiinnittänyt kaikkien huomiota. Hän aikoi juuri ladata uudelleen, kun warorit hyökkäsivät esille. Waroripäällikön keihäs suuntautui häneen, mutta Moto oli nopsempi, ja nuori päällikkö kaatui maahan verinen haava ohimossaan. Hänen väkensä koetti paeta, mutta arabit tuhosivat heidät viimeistä miestä myöten.
Myöskin Khamis ben Abdullahin joukkoa suosi menestys ensi alussa. Amerin torven toitotuksen kiihoittamana hekin olivat tunkeutuneet kylään, jossa taisteltiin yhtä verisesti. Vielä he eivät olleet saaneet valtaansa itse kylää, mutta se olisi varmaan heille onnistunut, jollei uusi vihollinen olisi ilmaantunut näyttämölle.
Parin peninkulman päässä Kwikurusta oleskeli arabien tietämättä vahva joukko watutalaisia, jotka Katalambula, Mostanan veli oli lähettänyt sinne uudistamaan liittoa Olimalin ja hänen kansansa kanssa, jotka olivat hänen veljensä ystäviä.
Tähän joukkoon kuului tuhat miestä, ja niin pian kuin arabialaisten karavaani tuli näkyviin, oli Olimali lähettänyt sanan Ferodialle, watutajoukon päällikölle, ja pyytänyt häntä tarvittaessa kiiruhtamaan apuun, sillä Olimali oli aikonut hyökätä arabien leiriin.
Arabit olivat kuitenkin ennättäneet ennen häntä, ja kun hän, käyttämällä sotakujetta, oli helpottanut heidän pääsyään ulkokylään, oli hän kumealla torven toitotuksella antanut Ferodialle merkin ja käskenyt häntä kiiruhtamaan apuun.
Sillä välin kuin arabit yrittivät tunkeutua sisäaitauksen toiselle puolelle, jota ankarasti puolustettiin, olivat watutamiehet lähteneet liikkeelle leiristään, joka sijaitsi kylän ja arabien leirin länsipuolella, ja kiiruhtaneet taistelupaikalle.
He saapuivat ulkoaitauksen luo juuri, kun arabit hyökkäsivät sisemmän kimppuun, eivätkä nämä aavistaneet uuden vihollisen tuloa ennenkuin heitä ammuttiin sekä edestä että takaa.
Arabien palvelijat, jotka tähän saakka olivat osoittaneet suurta rohkeutta, tulivat nyt kauhun lyömiksi ja pakenivat mielettöminä porteille villien sotahuutojen vaimentaessa heidän huutojensa äänen. Mutta viisaat watutamiehet olivat sulkeneet portit ja pönkittäneet ne, niin että arabit joutuivat kahden tulen väliin. Villejä edessä ja villejä takana ja molemmat ryhmät paaluaitauksen suojelemina, jota vastoin he itse seisoivat ikäänkuin maalitauluina kumpaistenkin keskellä.
Arabialaiset päälliköt eivät voineet enää ylläpitää miestensä rohkeutta vaan kaatuivat toinen toisensa jälkeen. Khamis ben Abdullah kaatui, ainakin tusinan nuolen lävistämänä, ja hänen nuori ylpeä poikansa kaatui isänsä ruumiin yli. Sheikki Mussoud, Thani ja Amram kuolivat keskellä uljasta taistelua, ja heidän palvelijoitansa kaatui joukottain, kunnes jäljelle jääneet heittivät aseet käsistään ja huusivat: "Armoa, armoa!" jolloin mustat sotilaat lakkasivat murhaamasta ja ottivat orjikseen ne, jotka hyvällä antautuivat heidän valtaansa.
Yhtä huonosti kävi toisenkin joukon, jota Amer ben Osman ja sheikit Mohammed ja Hamdan johtivat. Ensimmäisenä kaatui vihollisen nuolen lävistämänä sheikki Mohammed, ja kun toiset kääntyivät katsomaan, mistäpäin nuoli lensi, hämmästyivät he nähdessään mustien vihollisten joukon takanaankin. Kun Moto näki ne, huusi hän: "Watuta watuta, Olimalin sotajuoni!" Ja kun Simba kuuli ystävänsä sanat, kiiruhti hän Amer ben Osmanin luo, pyysi häntä pakenemaan ja tarjosi hänelle kilpensä, millä suojata silmiinpistävää pukuaan. Myöskin Selim, Abdullah ja Mussoud saivat kilpiä Motolta.
"Pakene!" sanoi Amer. "Oi, Simba, jospa meillä olisi siivet, niin voisimme lentää. Nyt se ei käy päinsä. Etkö näe, että portti on suljettu?"
"Näen herra, mutta Simba on vahva, se voidaan jälleen avata."
"Ei, Simba, en tahdo paeta tullakseni teurastetuksi kuin härkä tuolla ulkopuolella. Minä odotan kohtaloani täällä. Kuuletko, miten villit tunkeilevat päällemme joka taholta. Khamis ben Abdullah on kuollut. Pelasta poikani Selim hänen äitinsä tähden! Poikani, tule tänne! Anna minun syleillä sinua, ennenkuin eroamme, minä tapaan sinut jälleen paratiisissa!"
Isän ja pojan vielä syleillessä sai Amer nuolen selkäänsä ja kaatui vetäen poikansa mukanaan maahan. Nuolen oli ampunut vahva käsivarsi, sillä sen toinen pää pisti ulos rinnasta ja raapaisi Selimiä, niin että isän ja pojan veri sekaantui toisiinsa. "Urhoollinen Simba ja Moto, pelastakaa poikani!" huusi Amer. "Pelastakaa hänet sen rakkauden vuoksi, jota aina olen teille osoittanut. Selim, suutele äitiäsi isäsi puolesta. Amina! — Sel — Ah!" Näin huutaen Amerin sielu kohosi korkeimman tuomarin istuimen eteen.
Simba ja Moto peittivät herransa ruumiin vaatteella ja painoivat
Selimin isänsä viereen, kuiskaten:
"Maatkaa hiljaa, nuori herra. Me pelastamme teidät, mutta teidän täytyy totella meitä. Maatkaa hiljaa, ikäänkuin olisitte kuollut, niin villit vievät teidät Katalambulan kylään, ja me tulemme sinne teitä tavoittamaan. Abdullah, Mussoud, Isa, käykää kaikki pitkäksenne Selimin viereen! Kaikki päälliköt ovat kaatuneet! Wallahi! Mikä surun päivä Sansibarin arabeille!"
Näin sanottuaan Simba ja Moto heittäytyivät myöskin maahan, mutta pitivät kädessään keihäänsä ja kilpensä.
Watutain riemuhuudot kajahtivat kaikkialta leiristä. Mutta kun Ferodia, päällikkö, oli antanut käskyn sitoa vangit, kiiruhti hän melkein koko joukkonsa kanssa arabien leiriin, missä Sultan ben Ali piti vielä puoliaan niitä vastaan, jotka olivat käyneet hänen kimppuunsa.
Sillä välin kun harvat jälelle jääneet sitoivat vankeja, hyökkäsivät Simba ja Moto pystyyn ja raivasivat itselleen tien portille ennenkuin kukaan ennätti heitä estää. Ja niinpian kuin he olivat päässeet portista ulos, jäivät takaa-ajajat hyvinkin pian kauaksi heidän jälkeensä.
Watutalaiset, joiden mielestä oli turhaa tavoitella pakolaisia, tarkastivat kuolleita ja haavoittuneita, varsinkin arabeja. Nämä viimeksimainitut herättivät suuresti heidän uteliaisuuttaan, varsinkin se ryhmä, jossa Amer ben Osman ja pojat olivat kallisarvoisissa puvuissaan. Heidän alettuaan riisua näiltä vaatteita hämmästyivät he suuresti, kun Isa kohosi istualleen ja rukoili armoa. Pian toisetkin seurasivat hänen esimerkkiään. Petoksesta suuttuneina watutalaiset vetivät peitteen Amer ben Osmanin kasvoilta, mutta hän oli todellakin kuollut.
Toiset tahtoivat nyt ottaa pojat heti hengiltä, mutta toiset sitä vastustivat: "Miksikä me tappaisimme heidät, kun voimme ottaa heidät orjiksemme?" Ja tämä ehdotus saavutti lopulta kaikkien hyväksymisen.
He riisuivat nyt vaatteet Isan yltä, mutta koska hän oli tummapintainen, eivät he kiinnittäneet häneen sen suurempaa huomiota, vaan veivät hänet toisten vankien joukkoon ja sitoivat hänetkin lujin niiniköysin.
Vastustuksesta ja kyynelistä huolimatta riistettiin Selimiltä, Abdullahilta ja Mussoudilta heidän vaatteensa. Kun watutalaiset näkivät heidän valkean ihonvärinsä, ihmettelivät he suuresti, mitä olentoja he saattoivat olla. He painoivat sormellaan Selimin haavaa, niin että pari veripisaraa pursui esille. Se lisäsi heidän hämmästystään, sillä miten saattoi valkoihoisella olla punainen veri? Selimin ylpeää luontoa loukkasi tällainen tarkastus, ja hän peitti kasvonsa käsiinsä salatakseen punastumistaan. Mutta yksi neekereistä veti kädet pois hänen kasvoiltaan. Hänen täytyi näyttää kielensä ja hampaansa, ja hänen käsivarsiensa ja sääriensä lihaksia koeteltiin. Se oli jo liikaa hänelle. Hän heittäytyi isänsä ruumiin yli, itki ja rukoili Jumalaa, että hänkin saisi kuolla.
Abdullah ja Mussoud olivat vielä niin peloissaan, etteivät he voineet muuta kuin itkeä hiljaa, ja vastaanpanematta he antoivat kuljettaa itsensä pois ja sitoa köysiin. Mutta Selim ei tahtonut enää nousta maasta, ja hänen itsepäisyytensä kiihoittamina kaksi sotilasta löi häntä keihäittensä varrella selkään, niin että poika meni tainnoksiin.
Selimin maatessa siinä tajuttomana keksi joukon johtaja virtahevon nahasta tehdyn piiskan erään vartijan vyöllä. Ja tämä johtaja, ankaran ja ilkeämielisen näköinen mies, Tifum, haukkumanimeltään Byah (paha), osasi varmaankin käyttää tuollaista piiskaa, sillä hän heilutti sitä ilmassa ja vinkahutti sitä Selim paran korvissa.
"Nouse ylös, ylpeä arabialaispoika! Tifum Byah ei käske kahta kertaa. Muuten saat maistaa samaa piiskaa, jolla sinun kurja kansasi piinaa orjiaan. Meillä on monen päivän matka Ututaan, mutta saat sinä vielä kokea pahempaakin kuin tätä, ennenkuin me saavumme perille. Nouse ylös! Etkö tottele?" Ja samassa hän antoi piiskan vinkaista nuorukaisen selässä, kunnes tämä huusi ääneensä tuskasta, katselijoiden nauraessa ja osoittaessa sormellaan punaisia piiskanjälkiä.
Lopulta poika oli Tifumin mielestä saanut kylliksi ja hän antoi kahden miehen nostaa hänet ylös maasta ja sitoa hänet. Itse hän kumartui Selimin yli ja sanoi ivallisella äänellä:
"Muista mitä sinulle sanon, kalpea poika, sinä saat palvella Tifumia hänen orjanaan, hoitaa hänen lapsiaan, paimentaa hänen karjaansa, viljellä hänen maataan ja kantaa vettä ja puita hänelle. Minä murran sinun ylpeän mielesi ja pakotan sinua tottelemaan pienintäkin viittaustain. Kuuletko mitä sanon?" Selim ei ymmärtänyt sanaakaan, mutta niin suuresti hän inhosi irvistelevää neekeriä, että hän melkein vaistomaisesti sylkäsi häntä kasvoihin. Tifum vastasi korvapuustilla, ja poika kaatui jälleen tiedottomana maahan, ja vaikka häntä kuinka kovasti olisi piiskattu, ei ainoatakaan valittavaa ääntä kuulunut. Tajuttomana hänet kannettiin toisten vankien luokse.
Kaatuneilta arabeilta riistettiin heidän vaatteensa ja ruumiit asetettiin riviin. Ja ikäänkuin Selim olisi aavistanut, mitä oli tekeillä, hän kohosi istualleen ja katseli isänsä ja hänen ystäviensä häväistyjä ruumiita, jotka lepäsivät rinnatusten. Hän unohti hetkeksi kaiken muun ja tuijotti vain suurin, surullisin silmin rakkaan isänsä maallisia jäännöksiä.
Kaiken aamupäivää kuului ampumista, mutta illan suussa se lakkasi, ja Ferodia palasi joukkoineen kylään. Hän kertoi, että leiri yhä piti puoliaan, mutta että Olimali ja Ferodia aikoivat huomenaamuna vallata sen yhteisin voimin. Toistaiseksi oli asetettu vahteja leirin ympärille, jotta ei kukaan pääsisi pakenemaan sieltä, ja viemään mukanaan kallisarvoisia tavaroita.
Kwikurun asukkaat olivat valmistaneet runsaan aterian Ferodialle ja hänen miehilleen, ja aluksi he sammuttivat nälkäänsä niin suurella innolla, etteivät välittäneet vangeistansa, jotka olivatkin lujissa köysissä. Mutta kun Tifum oli kertonut Ferodialle komeista valkoihoisista orjistansa — siten hän nimitti arabialaispoikia — käski tämä tuoda heidät Olimalin ja hänen eteensä.
Tifum kiiruhti hakemaan arabialaispoikia, jotka olivat vajonneet syvään uneen. Hän antoi kaataa heidän niskaansa kylmää vettä, jotta he tulisivat täysin hereille ja märkinä hän saattoi heidät sitten päällikön eteen.
Kun nuoret vangit saapuivat Ferodian luo, kertoi tämä parhaillaan niistä kalleuksista, jotka he seuraavana päivänä tulisivat voittamaan. Soihtujen himmeässä valossa näyttivät poikien ruumiit vieläkin aavemaisemman valkoisilta kuin muuten, ja Ferodia, joka ei koskaan ollut nähnyt valkeaihoisia maassansa, hätkähti heidät nähdessään.
Mutta hän tointui varsin pian muistaessaan ketä he olivat, ja purskahti nauruun.
"Ah, sehän on totta, nehän ovat arabipoikia, joista Tifum puhui", hän sanoi. "Sinun juomasi on väkevää, Olimali, luulenpa, että se on noussut minulle päähän", kuiskasi hän mroripäällikölle.
Sitten hän tarkasti vankejaan.
"Omituista kansaa, nuo arabit", hän sanoi. "Heidän ihonsa on melkein yhtä valkea kuin munanvalkuainen. Mistä johtuu, että pisimmällä on noin monta haavaa? Mikä hänen on, Tifum? Ne eivät ole nuolen haavoja."
Tifum kumartui melkein kaksinkerroin päällikkönsä edessä.
"Päällikkö, tuo poika on itsepäinen kuin aasi", vastasi hän. "Ajatellessani niitä julmuuksia, joita hänen kansansa on tehnyt meille, alkoi vereni kiehua, ja kun minä käskin sitoa hänet samoin kuin muutkin vangit, sylki hän minua kasvoihin, ja minä annoin piiskata häntä."
"Siten olisi watutapoikakin tehnyt, Tifum. Älä koske häneen enää. Minä otan hänet orjakseni. Hän on jo puolikuollut. Juo tästä, poika", sanoi päällikkö kääntyen Selimin puoleen ja ojentaen hänelle pikarin, "se antaa sinulle uutta voimaa."
Selim pudisti päätään ja katsoi halveksuen puoleksi päihtyneeseen päällikköön.
Tämä tarkasti häntä hetken aikaa ääneti ja sanoi sitten:
"Sinä olet oikeassa, Tifum, watutapoika ei olisi uskaltanut olla ottamatta vastaan viinipikaria päällikkönsä kädestä tai katsoa tuolla tavalla tulevaan herraansa. Hän on todellakin typerä ja itsepäinen kuin aasi. Mutta minä kesytän hänet tai tapan hänet. Kalulu tulee iloitsemaan hänestä. Hän näyttää olevan saman ikäinen kuin Kalulu, joskin hän on pitempi ja karkeatekoisempi. Mutta enpä luule sittenkään, että Kalulu on yhtä rohkea kuin tämä poika, joskin hän on ylpeä, ikäänkuin hän jo olisi Ututan kuningas. Kalulu olisi ottanut vastaan pikarin ja sitten tappanut minut, niin pian kuin hänelle olisi siihen tilaisuutta tarjoutunut. Mutta tässä minä istun yhä pikari kädessä. Juo sinä, pikkuinen!" sanoi hän Abdullahille. "Etkö huoli? No, entäs pienin teistä?" ja kun Mussoudkin pudisti päätään, jatkoi päällikkö: "Kummallisia poikia! Ymmärrätkö sinä heidän kieltään, Tifum?"
"Hiukan, päällikkö."
"Kysy isoimmalta, miksi hän ei tahdo ottaa vastaan juomaa watutapäällikön, Ferodian kädestä?"
Tifum esitti kysymyksen tarkasti.
"Sano herrallesi", vastasi Selim katsomatta Tifumiin, "etten tahdo ottaa vastaan ystävällisyydenosoitusta mieheltä, joka pitää minua orjanaan. Sano hänelle, etten minä ole orja ja etten tottele häntä koskaan muuta kuin pakosta."
Kun Tifum oli tulkinnut nämä sanat, purskahti Ferodia jälleen nauruun.
"Poika on todellakin ylpeä", hän sanoi. "Tifum, käske hänen tanssia!"
"Tanssia!" toisti Selim kuultuaan käskyn. "Tanssiako, kun sydämeni on pakahtua surusta, kun isäni makaa kuolleena portin vieressä! Mieluummin kuolen kuin tottelen."
"Käske hänen sitten laulaa", sanoi Ferodia.
"Laulaa!" sanoi Selim. "Oi, Allah, miten kauan tulee minun kärsiä?
Yhtä kernaasti voitte pyytää kuollutta laulamaan."
"Eikö hän suostu mihinkään?" kysyi Ferodia. "No, minä odotan kunnes haavat hänen selässään ovat parantuneet, sitten merkitsen itse hänet. Missä on piiskasi, Tifum?"
"Tässä, päällikkö." Tifum ojensi sen Ferodialle.
"Tästä saat!" huusi hän Selimille ja iski häntä kerran voimainsa takaa käskien hänen poistua. Sitten hän käski Abdullahin ja Mussoudin tanssia ja laulaa.
Abdullah seisoi pää riipuksissa, hämmästyneenä, hänen oli mahdoton ymmärtää, että murhaaja tahtoi pakottaa poikaa tanssimaan, ja pikku Mussoud tuijotti kuin mieletön vuoroin Abdullahiin, vuoroin Ferodiaan.
"Kysy häneltä, Tifum, tarkoittaako hän todellakin täyttä totta", sanoi Abdullah vihdoin.
"Minun on turha kysyä. Enkö jo sanonut sinulle, että hän käskee sinun tanssia ja pienen orjan laulaa."
"Orjan!" huudahti Abdullah. "Valehtelija! Sanoitko veljeäni orjaksi?
Olenko minä orja?"
"Mitä hän sanoo?" kysyi Ferodia.
"Hän sanoo, ettei hän ole orja ja väittää minua valehtelijaksi. He ovat kaikki aaseja!" vastasi Tifum halveksien. "Vaikka heillä itsellään on sadoittain mustia orjia Sansibarissa, eivät he kuitenkaan voi käsittää, että he ovat nyt itsekin orjia."
"Sano hänelle, Tifum, että hän ja hänen veljensä ovat minun orjiani ja että heidän täytyy totella minua, tai minä piiskaan heitä. Ferodia on puhunut."
"Kuuletteko te aasit?" huusi Tifum ja toisti Ferodian sanat.
"Me olemme arabeja", vastasi Abdullah, "kotoisin Muskatista. Isäni oli vapaa beduiinipäällikkö, ja minä olen hänen poikansa. Erämaan tuuli ei voi olla sen vapaampi kuin me, emmekä me koskaan voi tulla orjiksi. Ferodia on valehdellut."
"Ferodia sanoo, että hän piiskaa sinua, kunnes makaat verissäsi ja tunnustat olevasi hänen orjansa", käänsi Tifum.
"Sano hänelle, että hän voi piiskata minut vaikka kuoliaaksi, mutta orjakseen hän ei voi tehdä minua. Eikö hän tappanut isääni? Eikö hän häväissyt minua antamalla minun seisoa alasti hänen edessään? Voiko hän tehdä vielä enemmän? Hän on vahva mies ja hänellä on kädessään piiska, jota hän uhkaa käyttää. Minä olen vain lapsi, mutta orjaa hän ei minusta saa. Minä käännän hänelle selkäni enkä huuda, vaikka hän raastaisi lihani kappaleiksi." Ja arabipoika katsoi ylpeästi päällikköä silmiin ja käänsi sitten selkänsä odottaen piiskaniskuja.
Ferodia oli oikea villi, hän ei ollut koskaan kuullut puhuttavan siitä, että vihollisiakin voi kohdella jalomielisesti ja ylevästi. Hän näki edessään avuttoman pojan, jonka hienoa ihoa piiska ei koskaan ollut häväissyt, eikä hän voinut hillitä kiduttamis- ja kiusaamishaluaan, mikä on ominaista villeille ihmisille ja petoeläimille. Ja kun Tifum tulkitsi Abdullahin sanat ja selitti miksi hän käänsi selkänsä kohotti Ferodia piiskansa ja näki hienon ihon punottavan ja halkeilevan piiskan alla. Ehkäpä uhrin äänettömyys vaikutti kuitenkin häneen. Iskut kävivät heikommiksi ja lopulta lakkasi hän lyömästä pojan seisoessa yhä pystyssä.
"No, olenko minä nyt orja?" sanoi Abdullah kääntyen päällikköön.
Ferodia kiroili raivoissaan, kun Tifum toisti pojan sanat ja koetti sammuttaa vihaansa ottamalla aimo kulauksen viiniä, jonka uhriksi Olimali oli jo joutunut.
Ensimmäinen tieto, joka kohtasi Olimalia ja Ferodiaa, kun he seuraavana aamuna heräsivät, ei ollut omansa ilahduttamaan heitä. Sultan ben Ali ja hänen miehensä olivat yöllä päässeet pakoon, ja koska he olivat ottaneet mukaansa vain välttämättömimmät tavaransa, niin ettei liika lasti hidastuttanut heidän pakoaan, ei heitä voinut tavoittaa ennenkuin he olivat päässeet alueelle, missä mielet olivat ystävällisiä arabeja kohtaan.
Mutta kun päälliköt, voitettuaan ensi harminsa, keskustelivat asiasta, tulivat he siihen päätökseen, että se olikin parasta. Leirissä oli tavattu neljäsataa pakkaa kangasta ja helmiä ja sata tynnyriä ruutia, paljon kuulia, vaippoja, mattoja, untuvatyynyjä, ommeltuja lakkeja, veitsiä, peilejä, rasioita, pyssyjä, keittoastioita, porsliineja, sokeria, kahvia, teetä, ryytejä ja kaikenlaisia pikku esineitä, joita suuri karavaani kuljettaa mukanaan — sanalla sanoen: niitä tavaroita, joita he löysivät arabien hylkäämässä leirissä, ei olisi voinut ostaa viidelläkymmenellä tuhannella dollarilla.
Ferodia ja Olimali iloitsivat suuresti, kun he kuulivat tästä suuresta saaliista. He hieroivat käsiään, he nauroivat ja hyppivät kuin koulupojat.
Luotettavia miehiä lähetettiin heti leiriin saattamaan rikkauksia Kwikuruun, ja kun ne oli tuotu sisemmän aitauksen sisään ja levitetty päälliköiden eteen, eivät nämä voineet käsittää, että he omistivat ne kaikki, ennenkuin he olivat tarkastaneet jokaisen arkun sisältöä ja koetelleet jokaista kangaspakkaa. Aitauksen takaa, paalujen lomista, miehet, naiset ja lapset katselivat näitä tavaroita huudahdellen ihastuksesta. He huusivat, hoilottivat ja taputtivat ilosta käsiään.
Saalis jaettiin sitten oikeudenmukaisesti. Ferodia sai puolet ja Olimali toisen puolen. Ja kumpikin puolisko oli niin suuri, ettei riita voinut tulla kysymykseen. Kunnianhimoisinkaan afrikkalainen ei koskaan olisi voinut uneksiakaan sellaisista kalleuksista, jotka tulivat näiden molempien osaksi. Kun Ferodian, jolla oli apunaan kymmenen uskottua miestä, pitkien laskelmien jälkeen piti sanoa, miten paljon verkaa hänen osalleen oli tullut, niin ei hän osannut sanoa summaa muulla tavalla kuin että hän oli saanut sata dotia sekä kuusikymmentä sataa eli niinkuin me sanoisimme, 16,000 dotia, s.o. noin 60,000 metriä.
Sitten Ferodia laski sotilaansa ja huomasi, että 1,000:sta miehestä oli 900 jäljellä, ja näistä jokainen sai kuusi dotia kangasta. 600 dotia hän jakoi itsensä, alipäällikköjen ja taikurien kesken, ja loput, 10,000 dotia kangasta sekä helmet ja muut tavarat vietiin kuningas Katalambulalle ja hänen seuraajalleen, prinssi Kalululle.
Lopuksi tavarat jaettiin sopiviin paikkoihin, ja sitten oli vielä täytettävä uskonnollinen velvollisuus, jota ei voitu enää siirtää sen kauemmaksi.
Tätä juhlaa vietettiin taistelupäivän jälkeisenä iltana. Ensiksi sytytettiin Kwikurun paaluaitauksen ulkopuolelle tulia siten, että ne muodostivat piirin kaatuneiden arabien ruumiiden ympärille, ja kunkin pään kohdalle asetettiin savi-, rauta- ja kuparipatoja, jotka olivat täytetyt vedellä ja hirssijauhoilla sekä kurpitsipulloja, jotka olivat puolillaan pyöreitä piikiviä. Kunkin padan ääressä seisoi kaksi taikuria.
Kun kaikki valmistukset oli tehty, alkoivat taikurit työnsä. Laulaen he leikkasivat ruumiilta nenät, alahuulet, korvat ja kulmakarvat ja panivat ne patoihin kiehumaan. Sen lisäksi he leikkasivat kappaleita käsivarsi- ja säärilihaksista, sydämet sekä sisälmyksissä olevan rasvan. Kun kaikki nämä oli pantu patoihin kiehumaan, leikkasivat he ruumiitten päät ja pistivät ne terävien keihäitten kärkiin kantaakseen niitä kansan keskellä.
Puolen tunnin kuluttua oli juoma kylliksi kiehunut, ja poppamiehet ottivat kurpitsapullot käsiinsä ja helisyttivät niitä yksiäänisen laulun säestykseksi. Sotilaat marssivat hitaasti tulien ympärillä kantaen poikkihakattuja päitä kuin lippuja päänsä päällä ja yhtyen laulun kertosäkeisiin.
Laulu alkoi kertoen verisestä taistelusta, joka vastikään oli riehunut, ja muuttui sitten ylistyslauluksi watutakansan päällikköjen kunniaksi.
Hätähuuto kajahti sotatorvi soitti. Olimali apua anoi. Parvet nousi maasta, metsästä ne tulvi, vihollisen saarsi. Verinen, julma taistelu paloi.
Kuoro: Verinen, julma taistelu paloi.
Ja arabit, jotka olivat tulleet kaukaa meren rannalta uhmailemaan Ferodiaa ja Olimalia, lepäsivät nyt kuolleina eivätkä enää kuulleet sotatorven ääntä.
Ja nyt sotilaiden oli määrä vahvistaa itseään vihollisten verellä, rasvalla ja sisälmyksillä. Heidän tuli juoda verisen, onnekkaan taistelun kunniaksi.
Juo, sotilas, juo, voimajuomaamme juo. Se rintaasi tuo uhkamieltä, ja jänteisiin rautaa.
Kuoro: Se rintaasi tuo uhkamieltä, ja jänteisiin rautaa!
Kun laulu ja juhlamenot olivat lopussa, pystytettiin seipäät julmine voitonmerkkeineen kylän porttien edustalle, ja Ferodia syleili ystäväänsä Olimalia sekä lähti rumpujen rämistessä ja pasuunoiden soidessa Kwikurusta.
Arabialaispoikien ei kuitenkaan tarvinnut nähdä tätä julmaa näytelmää, sillä heidät oli lähetetty edeltäkäsin vahvan vartijajoukon saattamina. Kun aurinko laski, tapasivat molemmat joukot toisensa ja leiriytyivät metsään, jonka läpi tie kulki lounaista kohti.