KOLMASTOISTA LUKU.
Virralla. — Vihdoinkin järvellä. — Selim kehuu Liemban ihanuutta ja Kalulu vastaa siihen. — Matka järvellä. — Selim ampuu seepran. — Selim ajaa hurjasti seepraa takaa. — Myrsky järvellä. — Taaskin vankina.
Kolme tuntia sen jälkeen kun pimeys oli laskeutunut maahan, oli aika ryhtyä siihen uhkarohkeaan tekoon, joka saattaisi heidät jälleen ystäviensä luo. He eivät olleet kuulleet ainoatakaan rauhattomuutta herättävää ääntä. Sammakot kurnuttivat ruohikossa ja krokotiilin käheä mörinä kajahti metsässä, mutta mustan ibislinnun karhea huuto oli kauan sitten vaiennut. Nyt oli aika lähteä matkaan, sillä tähän aikaan yöstä eivät rauhalliset afrikkalaiset uskalla loitota kylistään.
He löysivät helposti kanootin ja astuivat siihen varovasti sanaakaan sanomatta. Simba ja Moto tarttuivat kumpikin airoonsa, työnsivät veneen rannasta ja sousivat toisen rannan suojaan, jossa vene kulki korkean ruohon ja puitten suojassa.
Kylän luona he lepuuttivat airojaan ja antoivat kanootin hiljalleen soljua sen ohitse soutaakseen sitten jälleen varovaisesti eteenpäin. Ja kun he olivat sivuuttaneet viljellyt maat, rupesivat Kalulu ja Selim myös soutamaan, ja vene kiiti kaksinkertaisella vauhdilla eteenpäin. Seutu oli nyt jälleen viljelemätöntä, ja kun Simba pani koko jättiläisvoimansa liikkeelle ja Moto ponnisti lihastensa ja jänteittensä koko voiman, oli vauhti kiivas, mikä näkyi parhaiten nopeasti ohikiitävistä korkeista kaisloista ja puista. Tähdet valaisivat heidän tietään, virta auttoi heitä eteenpäin, ja nopea kulku — viisi peninkulmaa tunnissa — virkisti heidän mieltään. Täten olisivat he yhdeksän tunnin soudun jälkeen seuraavana aamuna kaukana kaikesta vaarasta, vaikkapa heitä ajettaisiinkin takaa. Sillä elleivät seudun alkuasukkaat keksisi heitä ei kukaan saisi selville heidän pakotietään, sillä he eivät jättäisi taakseen minkäänlaista jälkeä.
Kaikkien mielestä tämä oli mainio tapa kulkea kotia kohti, sillä vaikka he hetken aikaa lepuuttivatkin airojaan, niin ystävällinen virta kuljetti heitä sittenkin lähemmäksi heidän päämääräänsä.
Kun aamu valkeni, ei missään näkynyt viljeltyä maata. Virran rannat olivat korkeita, suurien puiden reunustamia ja ne viettivät jyrkkinä veden rajaan. Virta yltyi vahvemmaksi, väliin se kuohui koskena kallioiden ohi, ja myötäkäyminen antoi heidän aironvedoilleen yhä suuremman voiman.
Vähitellen virta leveni ja sen kulku hiljeni. Korkea kaisla ympäröi heitä joka puolelta, ja he iloitsivat siitäkin, sillä kalastajia lukuunottamatta ei mikään heimo valitse asuinsijakseen niin epäterveellistä seutua. Levättyään jonkun aikaa ja syötyään kuivattua lihaa he jatkoivat matkaansa. Keskellä virtaa kohosi pitkiä, hiekkaisia saaria, ja kaislikossa lepäili krokotiilejä paistatellen kylkiään auringossa, mutta ne sukelsivat veden alle kuullessaan airojen loiskeen ja nähdessään kanootin, joka häiritsi niiden rauhaa. Ystävämme soutivat edelleen saarien ja hietasärkkien ohi ja kapeitten kanavien läpi — minne, sitä he eivät tienneet, eivätkä siitä välittäneetkään, kunhan vain pääsisivät suurelle järvelle, jonne olivat matkalla.
Päivällisen aikaan he pysähtyivät ja laskeutuivat levolle kanootin pohjalle. Pimeän tultua he heräsivät virkistyneinä ja syötyään jatkoivat taas kulkuaan.
He soutivat vielä tämänkin yön tähtien tuikkiessa lauhkeitten tuulien virvoittaessa heidän ohimokaan, ja korkea kaislikko vilkutti jäähyväisiksi eteenpäin kiiruhtavan kanootin jälkeen. Vesi loiski pienin lainein sen kylkeä vasten ja muodosti sen taakse vaahtoavan köliveden. Krokotiili mörähteli ja virtahepo korskui ja kaiku toisti näitä kummia ääniä kuljettaen niitä soiden yli ja herättäen unesta harmistuneet ja vastaankurnuttavat sammakot. Mutta soutajat istuivat yhä ääneti kuin varjot kanootin halkaistessa tummaa vettä ja kiitäessä nopeasti nyökkivien kaislojen välitse piittaamatta vähääkään krokotiileistä tai sammakoista.
Aamu valkeni. Yölliset sumut hajosivat nousevassa auringossa, ja kas — he näkivät järven avautuvan edessään! Liemba järvi! Vihdoinkin! Ja tähän saakka äänettömät soutajat ratkesivat riemuhuutoon luullessaan päässeensä jo miltei matkansa päähän.
Mutta turvassa he eivät vieläkään olleet, heidän takaa-ajajansa saattoivat olla heidän kintereillään, ja heidän oli pakko soutaa vielä kauas ja kauan, ennenkuin he saattoivat sanoa olevansa suojassa. Abdullah ja Niani asettuivat nyt Selimin ja Kalulun paikalle soutamaan. Simba ja Moto olivat väsymättömiä.
Kahdeksan tuntia he seurasivat järven oikeanpuoleista rantaa, mutta sitten he laskivat pienen saaren rantaan, piilottivat veneen kaislikkoon ja nousivat maihin ja pusersivat toistensa käsiä, sillä nyt he luulivat olevansa täysin turvassa.
"Oi, Kalulu, me olemme pelastuneet!" huudahti Selim ihastuneena ja kävi nuoren päällikön viereen istumaan.
"Niin, tällä hetkellä kyllä, veljeni, mutta eikö Sansibariin ole vielä pitkä matka?"
"Viiden kuukauden matka, mutta niinpiankuin olemme Usowassa, ei meidän tarvitse pelätä mitään. Moto sanoo, että ihmiset ovat siellä ystävällismielisiä arabeja kohtaan. Mutta eikö täällä ole ihanaa?" kysyi Selim.
"On kyllä, mutta nouskaamme korkeammalle, jotta voimme katsella ympärillemme", ehdotti Kalulu, "siellä voimme nukkua rauhassa ja ilma on myöskin viileämpää kuin täällä."
Hetken kuluttua he olivat saapuneet saaren korkeimmalle kohdalle, ja istuen varjoisan mimosapuun alla katseli Selim ihastuneena ympärilleen ja osoitti Kalululle kaikkea sitä kauneutta, jonka hän ympärillään näki.
"Katso, Kalulu", hän sanoi, "annahan kun sanon sinulle, mikä minusta täällä on kauneinta. Katso Liemban vettä, miten kirkasta ja syvää se on. Se on taivastakin sinisempää siinä kohdin, missä järvi on syvä. Ja katso noita pieniä kumpuja rannoilla! Ne peilaavat itseään vedessä aivankuin meidän turhamaiset naisemme nähdäkseen miten kauniita he ovat. Näetkö miten ne muodoltaan muistuttavat watutamajoja? Mutta olkikaton asemesta on taivaanhenki kattanut ne puilla ja lähettänyt tuulet soittamaan niiden latvoihin ja oksiin. Ja kumpujen välissä, Kalulu, on kiemurtelevia laaksoja, jotka katoavat harmaitten kalliorotkojen vähin. Jos olisit lähempänä, niin kuulisit purojen laulavan ja nauravan solistessaan kallioiden ja kivien yli Liemban helmaan."
Hetken kuluttua hän jatkoi vakavammin:
"Tuo puiden ja purojen soitto kertoo meille arabeille taivaanhengen hyvyydestä. Jos kuulosi olisi kyllin herkkä ja me molemmat seisoisimme puiden siimeksessä laaksossa tuolla kaukana, niin kuulisit sieluni ja sydämeni äänen laulavan yhdessä purojen ja puiden kanssa. Ja samoinkuin sydämeni laulavat myös linnut. Eikö lintujen laulu ole sinusta suloista, Kalulu?"
"Kuuntele, Kalulu, kuuletko syvän järven laulavan? Etkö! Minä kuulen ja ymmärrän sen äänen. Kuuletko laineiden loisketta rantaa vasten? Se on musiikkia minun korvissani, ja se tuo mieleeni vieläkin syvemmän ja ihanamman laulun, jota meri Sansibarin rannoilla lauloi iltaisin isälleni ja hänen ystävilleen, kun he istuivat ja ihailivat laskevaa aurinkoa. Tiedätkö, Kalulu, noiden pienten laineiden äänet kajahtavat minun korvissani ikäänkuin kaukaisten ystävien huokaukset ja ne muuttavat mieleni puhtaammaksi ja paremmaksi, enemmän Allahin lapsen kaltaiseksi, tuon suuren taivaanhengen, joka on luonut sekä sinut että minut ja kaikki ihmiset. Ne täyttävät sydämeni rakkaudella ja vievät minut lähemmäksi Jumalaa. Tänä hetkenä en tunne vihamielisiä tunteita ketään kohtaan. En edes Ferodiaa. Tahdon unohtaa kaiken sen pahan, minkä hän on tehnyt minulle ja omaisilleni. Sillä mitä minä olen Allahin rinnalla, jonka näen kaikkialla luonnossa näissä mahtavissa kallioissa, näissä äärettömissä metsissä, kummuissa ja laaksoissa, rajattomassa taivaanholvissa, jonka yläpuolella Allahin kultainen valtaistuin lepää."
Kalulu kuunteli ihmetellen Selimiä, joka intomielisin sanoin ja katsein tulkitsi tunteitaan ja ympäröivän luonnon ihanuutta sekä kiitollisuuttaan, kun hän nyt oli pelastunut viimeisestä vaarasta. Kalulu, joka oli käytännöllisempi mieleltään, ei ymmärtänyt häntä, vaan luuli, että hänen puheessaan piili taikavoima. Taikavoimia ja loihtijan lahjoja hän ymmärsi ja niihin hän pani arvoa.
"Sinun sanasi", sanoi Kalulu, "herättävät minussa halun olla arabialainen samoinkuin sinäkin. Olen kuunnellut puhettasi, Selim veljeni, mutta minä en voi nähdä sitä kauneutta, josta sinä puhut. Minä en kuule taivaanhengen, purojen, puiden enkä laineiden ääntä. Mutta minä en ole arabi, vaan mtuta ja kuningas. Olen elänyt Urorin ja Ututan auringon alla. Olen samoillut molempien näiden maiden metsissä ja tasangoilla. Olen metsästänyt antilooppeja ja puhveleita, olen etsinyt hunajaa ja asettanut ansoja linnuille. Olen oleskellut laaksoissa ja uinut virroissa. Olen kiivennyt korkeita kallioita ylös ja nukkunut monena yönä vuorilla, mutta en ole koskaan kuullut säveliä kaikessa tässä."
"Mikä kansa rakastaisi enemmän soittoa kuin warorit ja watutalaiset", jatkoi Kalulu. "Äitimme laulavat meille istuessaan tamarindipuun varjossa ja tuudittaessaan meitä uneen. He laulavat viljavainioista, työstä ja jokimatkoista, sodasta, suurista, kauan sitten kuolleista kuninkaista ja juhlista, mutta he eivät laula koskaan linnuista eivätkä veden äänestä. Me emme kuule koskaan sellaisia säveliä kuin sinä. Heti opittuamme kävelemään astuvat jalkamme rummun tahdissa, ja kun me vartumme suuriksi, rummutamme ja laulamme me päivät pitkät ja yölläkin, kuutamossa. Meidän naisemme laulavat, meidän sotilaamme laulavat ennenkuin he menevät taisteluun, me laulamme häissä ja hautajaisissa. Aina ja alituisesti heimoni laulaa ja samoin teen minäkin. Mutta en koskaan ole kuullut heidän sanovan, että vesi laulaa ja että puut ja lehdet tai oksat laulavat. Sanotko sinä kaikkien villien eläintenkin karjuntaa ja mörinää lauluksi?"
Hetken kuluttua Kalulu jatkoi jälleen:
"Ei, Selim veljeni, sinun taivaanhenkesi ei ole sama kuin minun. Sinun opettaa sinulle vain valheita. Hän ei uskalla näyttäytyä, hän tahtoo paistatella itseään auringossa, valtaistuimellaan. Kovin kuuma lienee tuolla pilvien yläpuolella, ja kova kuumuus tekee laiskaksi. Miksikä hän ei astu alas ja näyttäydy meille? Meidän henkemme käy usein meidän luonamme. Yhtenä päivänä hän tulee valkosiipisenä lintuna, toisena suurena korppina, jonkun kerran karjuvana jalopeurana tai leopardina. Mgangan rukoilee häntä juomalla taikajuomaa ja helisyttämällä kurpitsapulloja, ja hän antaa meille sotaonnea tai runsaasti kankaita, helmiä ja norsuntorahampaita. Jos hän on äkeissään, tappaa hän meidät tarttuvilla taudeilla tai ärsyttää vihollisia vastaamme ja tekee meidät heikoiksi. Mutta hän ei koskaan valehtele. Kun hyvä taikuri kysyy häneltä, vastaa hän aina, ja tapahtuu aina hänen sanojensa mukaan."
Vieläkin Kalulu puhui:
"Sinä sanot, että sinun taivaanhenkesi on luonut sinut ja minut ja kaikki ihmiset. Ehkä hän on luonut sinut ja arabit, sillä te olette valkeita, mutta waroreja ja watutoja hän ei ole luonut. Me olemme mustia, mustien vanhempien lapsia. Oletko nähnyt metsäkauriin käyvän laitumella emänsä rinnalla? Samoinkuin ne tulevat maailmaan, samoin myös watutain ja warorien lapset. Sinä sanoit kerran, että kun hyvät arabit kuolevat, joutuvat he paratiisiin. Voihan se olla, sillä he ovat valkeita ja sinun taivaanhenkesi suosii heitä. Mutta kun warorit ja watutat kuolevat, lasketaan heidät syvään hautaan, yhdentekevää ovatko he olleet hyviä vai pahoja, eikä heistä kuulla sen enempää, siksi etteivät he ole enää elossa, että he ovat kuolleet. Sen ovat taikurit ja viisaat miehet sanoneet minulle, ja minä puhun totta."
"Oi, Kalulu veljeni, sinä olet kuin ne, jotka eivät näe, siksi ettei heillä ole silmien valoa, ja jotka eivät kuule, siksi että heidän korvansa ovat suljetut. On varma, että Allah, taivaanhenki, on luonut taivaan katokseksi ylitsemme ja maan vuoteeksemme, ja vaikka sinä olet musta, niin on hän sittenkin luonut sinut samoinkuin minutkin. Hän on luonut linnut, puut, vuoret ja laaksot. Hän antaa sateen langeta maahan ja kaikkien hedelmien ja viljan kasvaa aikanaan meidän hyödyksemme. Kun tulet Sansibariin ja olet oppinut meidän kieltämme, saat nähdä, että minä puhun totta. Nyt sinun mielesi on kuin aamuhämärä, mutta aurinko tunkeutuu esiin ja mustat pilvet hajoavat sen valon tieltä. Samoin on pimeys haihtuva sinustakin. Mutta älkäämme puhuko tästä enää, vaan käykäämme levolle, jotta voimme yöllä taas jatkaa matkaamme."
Selim kävi makuulle, ja kun Kalulu oli turhaan yrittänyt käsittää veljensä sanoja ja jo edeltäkäsin nähdä vilahduksen siitä valosta, jota hän oli hänelle luvannut, laskeutui hänkin levolle.
Simba herätti heidät, seisoen heidän edessään kuin henkien maasta saapunut jättiläisvarjo. Voimakas ravistus hävitti kuitenkin tämän harhaluulon ja ilmaisi heille, että yö oli saapunut ja että Simba herätti heidät, jotta he jälleen jatkaisivat matkaansa.
Kevyin askelin he kiiruhtivat rantaan rakkaan kanoottinsa luo ja pian oli Mimosasaari hävinnyt yön varjojen pariin.
He pysyttelivät kaukana rannasta, jotta kalastajien veneet eivät pidättäisi heitä. Yltympärillä oli syvää vettä, ja yläpuolella korkea taivas tuhansine tähtineen, jotka valaisivat pakolaisraukkojen tietä. Virkistääkseen tovereittensa mieltä viritti Kalulu Liemban soutajanlaulun:
Vene vierii,
nopsaan kierii.
Ja aironvetojen kiihtymisestä hän huomasi, että laululla oli tarkoitettu vaikutuksensa.
Kun aamu jälleen valkeni, tähystelivät he ympärilleen nähdäkseen, näkyisikö missään asuntoja, mutta kun he huomasivat, ettei niin ollut asian laita, soutivat he lähemmäksi rantaa, ja Simba, joka oli keksinyt pienen lahdelman kahden kukkulan välissä, ehdotti, että he nousisivat siellä maihin ja kävisivät metsänriistaa etsimässä, sillä eväät alkoivat jo loppua.
He eivät olisi voineet valita sen parempaa paikkaa, sillä täällä ei ollut kaislikkoa eikä meriheinää, jota muuten aina kasvoi rannalla joensuun läheisyydessä. Rannalla kasvoi sen sijaan paljon hedelmäpuita. Täällä oli kypsiä singwehedelmiä — suuria kuin luumut, mutta kirpeämmän makuisia — sekä keltaisia mbembuja, jotka muistuttivat pieniä persikoita. Kaikki hyökkäsivät heti hedelmien kimppuun, niin nälkäisiä he olivat.
Syötyään kyllikseen ehdotti Kalulu, että Selim ja hän lähtisivät yhteen suuntaan, Moto ja Abdullah toiseen ja Simba ja Niani jäisivät vartioimaan kanoottia, ja kaikki hyväksyivät ehdotuksen.
Kalulu ja Selim lähtivät astumaan koillista kohti kiiruhtaen nopeasti eteenpäin, Kalulu jousineen ja keihäineen ja Selim pyssy olalla. He kulkivat hedelmämetsän halki näkemättä ainoatakaan metsäneläintä, mutta kauempana he tulivat tasaiselle tantereelle, jossa kasvoi yksinäisiä puita, ja siellä he näkivät seepraparven. Selim tähtäsi kaunista eläintä, joka seisoi joukon etunenässä ja pää pystyssä tarkasti heitä. Laukaus pamahti, ja komea eläin kiepsahti kumoon toisten ilmaistessa suruaan ja levottomuuttaan kimakasti hirnuen ja nelistäen pois metsämiesten luota, jotka nauraen kiiruhtivat ottamaan haltuunsa saaliin.
Haavoittunut seepra makasi liikkumatta. Selim, joka luuli sitä kuolleeksi, laski pyssynsä maahan ja jäi katselemaan kaunista eläintä. Voimatta hillitä haluaan hän istahti sen selkään ja tarttui sen harjaan kiinni.
"Mikä erinomainen ratsu tämä olisi!" hän sanoi Kalululle. "Miten hauska, jos tällainen eläin veisi minut Sansibariin!" Mutta juuri kun hän sai sen sanotuksi, kohosikin seepra jaloilleen — niin nopeasti, ettei Selim ennättänyt heittäytyä alas sen selästä— ja kiiruhti nuolen nopeudella toveriensa jälkeen.
Kalulu päästi kauhistuneen huudon, mutta hillitsi heti itsensä ja hän sai ammutuksi nuolen pakenevan eläimen kylkeen.
Uusi haava kiihdytti pelästyneen eläimen yhä hurjempaan juoksuun. Kalulu kuuli seeprojen iloisen hirnunnan, kun niiden johtaja palasi takaisin. Hän näki niiden piirittävän sen ja katselevan epäilevin katsein ratsumiestä, näki niiden hurjasti nelistäen hyökkäävän Selimiä vastaan, suut auki, korvat höröllään ja jalat kohotettuina potkuun. Kalulu näki haavoittuneen seepran katoavan muun lauman mukana metsään, ja hän oli peloissaan valkoisen veljensä puolesta.
Toinnuttuaan ensi hämmästyksestään piti Kalulu silmällä suuntaa, jonne seeprat olivat kadonneet, ja palasi sitten takaisin leirille, missä Simba ja Niani odottivat metsästäjien paluuta. Hän kertoi heille tapahtumasta ja pyysi Simbaa seuraamaan mukanaan seeprojen jälkeen.
Niani itki surusta, mutta Simba käski hänen jäädä vartioimaan leiriä ja kiiruhti Kalulun kanssa tasangolle. He pysähtyivät hetkeksi sen puun alle, missä seepra oli maannut ikäänkuin kuolleena. Kalulu osoitti, mihin suuntaan seepra oli nelistänyt, ja juoksujalkaa he kiiruhtivat eteenpäin.
Kavioiden jäljet näkyivät selvästi pehmeässä maassa, ja he saattoivat seurata parven kiivaita liikkeitä sen hyökätessä uskaliaan miehen kimppuun, joka oli rohjennut nousta sen johtajan selkään. Ja he saattoivat käsittää tuon vapauteen tottuneen joukon harmin, kun he säihkyvin silmin ja harjat pystyssä kuopivat maata kavioillaan. Sitten he ajattelivat, miltä Selimistä mahtoi tuntua, kun nuo hurjat eläimet pärisevin sieraimin ja kiihkeästi hengittäen purivat ja potkivat häntä hänen yrittäessään iskuin ja huudoin puolustautua vastaan.
He kiiruhtivat eteenpäin sitä nopeammin, mitä enemmän ajattelivat sitä johon Selim oli joutunut. Suuret veritäplät maassa todistivat heille, että seepra oli varmaankin väsynyt, ja ennenkuin Kalulun ja Simban voimat olivat aivan lopussa, näkivät he Selimin vahingoittumattomana astuvan heitä vastaan.
Uupuneina kiihkeästä juoksustaan heittäytyivät Simba ja Kalulu maahan heidän sydämiensä tykyttäessä hurjasti ja keuhkojensa tehdessä rajusti työtä. Heidän päätään särki, mutta toinnuttuaan hiukan he pyysivät Selimin kertomaan seikkailunsa. Niinpiankuin Seepra oli horjahtanut ja kaatunut maahan, oli Selim hypännyt alas sen selästä ja piiloutunut puun taakse, ja seepraparvi oli äänekkäästi hirnuen hävinnyt metsään jättäen johtajansa oman onnensa nojaan.
Hetken kuluttua he lähtivät taas liikkeelle, leikkasivat kappaleiksi seepran, joka oli tuottanut heille niin paljon vaivaa ja levottomuutta, ja palasivat samaa tietä kuin olivat tulleetkin.
Auringon laskiessa matkamiehemme seisoivat jälleen saman puun alla, josta kilpajuoksu oli alkanut, ja sen juurelta he löysivät Selimin pyssyn, jonka hän typeryydessään oli laskenut kädestään. Pian sen jälkeen he saapuivat leiriinsä, ja siellä Moto ja Abdullah tervehtivät riemulla heitä. He puolestaan olivat tappaneet nuoren puhvelilehmän.
He viettivät yön leirissä suoden itselleen hiukan lepoa viime päivien vaivojen ja vastusten jälkeen.
Kun he seuraavana aamuna auringon noustessa jatkoivat matkaansa, pysyttelivät he rannan läheisyydessä, jota he saattoivat nyt tarkemmin tähystellä. He näkivät laineiden hyrskyvän kallioita vasten, jotka kohosivat korkealle heidän päänsä yläpuolelle tai kisaillen hyväilivät hiekkarantoja. He näkivät puroja, jotka hiekkaisen maan läpi juoksivat järveen, ja suuria jokia, jotka laskivat vetensä kaislikkojen ja ruohokasvien lomitse tähän suureen sisämaanmereen. He ihailivat jättiläiskorkuista kaislikkoa, jonka miekanmuotoiset lehdet kahisivat tuulessa ja loistivat kuin hienoin silkki, ja jonka varret seisoivat niin tiheissä riveissä, että niiden juurella vallitsi täydellinen pimeys. Mutta he kuulivat jalkojen töminää sekä lintujen viserrystä ja hätäisiä huutoja.
He kulkivat niemien ja alankojen ohi, joilla kasvoi villejä banaanipuita, öljypalmuja, tamarindeja, varjoisia sykomoreja ja monihaaraisia mimosoja, ja kaikki nämä kummut ja laaksot, niemet ja lahdet, joissa virtahevot leikittelivät ja krokotiilit laiskoina ojentelivat suunnattomassa pituudessaan, olivat kauniit katsoa.
Sitten järvi kapeni. Molemmat rannat tulivat lähemmäksi toisiaan, ja kova virta kuljetti heitä pohjoiseen päin vieläkin suuremmalla järvellä. He jatkoivat matkaa sen oikeaa rantaa pitkin iloiten siitä, että he nyt olivat saapuneet Ujijijärvelle. Silloin tällöin he soutivat kylien ohi, ja öisin he lepäsivät syvällä kaislikossa tai jossakin yksinäisessä saaressa kaukana ihmisasunnoista. Päivän toisensa jälkeen he jatkoivat matkaansa häiriöttä, ja kaikki luulivat, että he pääsisivät seikkailuitta Usowaan.
Mutta kuudentena päivänä sen jälkeen, kun he olivat saapuneet suurelle järvelle, nousi myrsky ja ukkonen. Aallot vyöryivät valkovaahtoisina, niin että kanootti, joka niin kauan oli kantanut heitä, viskautui sinne ja tänne kunnes he luulivat menehtyvänsä. Simba ja Moto tekivät ankarasti työtä airoineen ja koettivat suunnata kulkunsa rantaan, mutta vahva tuuli teki kaikki heidän ponnistuksensa tyhjiksi ja ajoi veneen yhä kauemmaksi ulapalle, ja laineet vuoroin nostivat sen vaahtopäisille harjoilleen, vuoroin syöksivät sen suoraan syvyyteen. Salamat leimahtelivat joka suunnalla ukkosenjyrinä oli räjähyttää taivaan halki, ja sade virtasi tulvinaan. Tuuli ja aallot ajoivat puoleksi vajonnutta venettä minne halusivat, eikä ollut paljonkaan apua siitä, että poika parat ammensivat siitä vettä voimainsa takaa. Kanootti ajautui nyt kaikista ponnistuksista huolimatta sumun ja sakean sateen läpi asuttua rantaa kohti, ja kun ilma hetkeksi kirkastui, huomasivat matkamiehemme joukon ihmisiä, jotka olivat kerääntyneet rantaan katsomaan heidän kulkuaan.
Pelästyneet pakolaisemme ihmettelivät ketä nuo ihmiset saattoivat olla ja miten he ottaisivat heidät vastaan. Mutta he eivät ennättäneet ajatella sen enempää, ennenkuin jättiläisaalto heitti Simban kädestä airon ja pyörähytti veneen ympäri, niin että seuraava laine sattui siihen sivulta, nosti sen korkealle ilmaan ja heitti sen ylös alaisin. Kolmas aalto viskasi sekä veneen että sen miehistön rannalle, missä hetkeksi typertyneet miehet heti joutuivat rannalla seisovien vangeiksi. Ne olivat wazavila- eli niinkuin arabialaiset sanovat wazavira-kansaan kuuluvia paimentolaisia, jotka rakentavat majansa Liemban rannoille, aina Usowasta Ututan rajoilla asti. Jos pakolaisemme olisivat saaneet matkata rauhassa vielä kolme päivää, olisivat he saapuneet Utowan ystävällisten asukkaiden pariin, mutta melkein tämän alueen kynnyksellä he joutuivat huonomaineisten wazavila-rosvojen käsiin.
Simba taisteli hurjasti vastaan, mutta hän enempää kuin toisetkaan ei voinut vastustaa ylivoimaa. Heidät sidottiin jaloista ja käsistä ja kuljetettiin vajaan, missä arabialaisten valkeat ruumiit herättivät yhtä paljon hämmästystä kuin watutainkin parissa.
Näiden rosvojen päällikkö oli nimeltään Casema. Hänen heimonsa lukumäärä, naiset ja lapset mukaanluettuina, teki kolmesataa. Noin neljä kuukautta aikaisemmin he olivat lähteneet Benzanista, joka sijaitsee Rungwa-joen pohjois- ja Usowan itäpuolella, ja sinne he aikoivat nyt palata vankeinensa.
Simba ja Moto pääsivät tästä perille päällikön neuvotellessa väkensä kanssa, ja he olivat varmat siitä, että saattaisivat päästä pakoon, kunhan käyttäytyisivät vain viisaasti ja varovaisesti. Itse he kyllä saattoivat hillitä itsensä, mutta he eivät olleet varmat kiivaasta Kalulusta, joka varmaankin voisi tehdä jotain ajattelematonta, tai ylpeistä arabialaispojista, jotka helposti saattoivat joutua epätoivoon. Niani paran puolesta ei kenenkään tarvinnut pelätä, hän oli syntynyt orjana ja saattoi helposti tulla jälleen tylsäksi kuin orja, jolla ei ole mitään tulevaisuudentoivetta.
Taivas kirkastui pian, tuuli hiljeni ja laineet asettuivat. Voittajat tulivat lähemmäksi tarkastamaan vankejaan. Peläten että he voisivat saada apua järveltä käsin, päättivät nämä vielä samana iltana lähteä matkaan ja kulkivat sisämaahan sidottuaan ensin vankiparat vahvoilla nahkahihnoilla toisiinsa.
He kulkivat itää kohti, mutta niin perinpohjin mutkitellen, että Moto vain vaivalla saattoi pysyä matkan suunnasta selvillä.
Päivällisen aikana he pysähtyivät syvällä metsässä, ja sotilaita asetettiin vahtimaan vankeja, vaikka nämä olivat niin väsyneet päivän vaivoista, ettei mitään vartioimista olisi tarvittu. He vaipuivat pian uneen, vaikka hihnat hankasivat heidän kaulaansa ja ranteitaan.