KAHDESTOISTA LUKU.
Aamu aarniometsässä. — Hyvä puhvelihäränjahti. — Pikku Nianin tarina. — Simba ottaa Nianin pojakseen. — Viidakon vastuksia. — Matkan vaikeuksia.
Kun taivas alkoi punottaa ennustaen auringonnousua, alkoivat matkamiehemme haukotella ja ojennella jäseniään, kunnes uni vihdoin oli kaikonnut ja he nousivat ylös.
Heillä ei ollut telttoja koottavana eikä tavaroita järjestettävänä. Heidän ei tarvinnut muuta kuin karistaa yltään multa ja ruoho, jolla he olivat levänneet, ja lähteä marssimaan.
Ei mikään ole niin ihanaa afrikkalaisessa metsässä kuin aamunsarastus. Siellä ei ole kasteen kostuttamaa korkeaa ruohoa, ei kaislikkoa, jonka miekanmuotoisista lehdistä ryöppyää kokonainen sadekuuro matkamiehen yli hänen astuessaan sen läpi, ei muuta kuin pehmeää, ruskeaa lehtimultaa, johon jalat vajoavat kuin persialaiseen mattoon. Niin kauan kuin vielä hämärtää, on kaikki metsässä hiljaista, puut ja lehvät eivät liiku, kaikki ikäänkuin odottaa päivän valkenemista. Mutta niin pian kuin valo tunkeutuu puiden siimekseen, alkavat ne elää. Niiden korkeissa latvoissa käy suhina, linnut alkavat visertää, merikotkan ja papukaijan ääni kuuluu ja helmikana pyrähtää lentoon. Pian hyenankin jäähyväishuuto kajahtaa metsässä, kun se pakenee pesäänsä karttaen rehellistä päivänvaloa. Myös jalopeura karjuu viimeisen tervehdyksensä yölle, niin että metsä kajahtaa. Nuoret hirvet ja antilopit kiiruhtavat laitumelle rehevän ruohon kimppuun.
Matkamiehemme seurasivat ihastunein katsein hämärän muuttumista päiväksi ja kiiruhtivat nopein askelin eteenpäin.
Kun he olivat marssineet tunnin ajan, pysähtyi Simba äkkiä ja viitaten alavaan paikkaan vuoren rinteellä kuiskasi: "Puhveleita."
Kaikkien mielet jännittyivät. He tähystelivät Simban viittaamaan suuntaan, mutta erottivat vaivoin vain joukon tummia pilkkuja pitkän matkan päässä. Kaikki suuntasivat askeleensa siihen suuntaan Niani kaikkein toimeliaimpana.
Kun he saapuivat alavan alueen reunaan, jakoi Simba joukkonsa kahteen osaan neljänkymmenen metrin päähän toisistaan ja kehotti heitä hiipimään elukoiden läheisyyteen kaikilta muilta suunnilta paitsi tuulen puolelta, liikkumaan mahdollisimman äänettömästi ja ampumaan vasta sitten, kun he kuulivat pitkän vihellyksen.
Onneksi tuuli oli läntinen, niin ettei heidän tarvinnut kiertää, ja puhvelien ja matkamiestemme välillä kohosi useita pieniä kumpuja, joita peitti korkea ruoho, kuten itse tasankoakin.
Epäonnistuminen olisi ollut hyvin harmillista, sillä tyhjin vatsoin eivät matkamiehet olisi jaksaneet enää kauaksi kulkea ja ruoka oli heille siis aivan välttämätöntä. Siksipä he lähestyivät eläimiä niin varovasti kuin suinkin ryömien ruohon peitossa ja piiloutuen silloin tällöin kumpujen taakse tai suurten palmujen varjoon.
Askel askeleelta ja henkeään pidätellen he hivuttautuivat yhä lähemmäksi kohottaen silloin tällöin päätään nähdäkseen, miten pitkälle olivat ennättäneet ja missä nuo muodottomat ja villit eläimet olivat, joiden kimppuun he aikoivat hyökätä.
Kalulu, joka oli tottuneempi tällaiseen metsästykseen kuin Simba tai Motokaan, suoriutui parhaiten. Hänen notkea, kevyt ruumiinsa tunkeutui ruohon läpi yhtä helposti kuin antiloopin. Paljoa ennenkuin hänen toverinsa olivat päässeet paikoilleen piiriin, oli hän tullut niin lähelle puhvelihärkää kuin oli suinkin mahdollista, ja hänen nuolensa oli jo valmiina jousessa, jotta hän heti merkin saatuaan voisi ampua.
Muutamien minuuttien kuluttua — Simba oli odottanut, kunnes kaikki olivat perillä — kuuli Kalulu vihellyksen ja kohosi pystyyn silmäilläkseen ympärilleen. Simba seisoi hänen oikealla puolellaan ja kauempana samalla puolella Moto. Abdullah oli parin metrin päässä Kalulun takana ja tähtäsi samaa eläintä kuin hänkin. Selim oli kauimpana vasemmalla noin kolmen- tai neljänkymmenen metrin päässä nuoresta puhvelista. Kaiken tämän Kalulu näki yhdellä silmäyksellä ja seuraavassa hetkessä hänen jousensa jänne laukesi ja Selimin, Simban ja Moton pyssyt paukahtivat. Puhvelit karkasivat hämmennyksissään joka puolelle.
Lauman johtaja, jonka kylkeen Kalulun nuoli oli tunkeutunut, oli jo painanut päänsä alas hyökätäkseen vihollisen kimppuun, kun Abdullahin laukaus pamahti aivan Kalulun takaa, niin että tämä painoi vaistomaisesti päänsä alemmaksi. Puhveli horjahti — kuula oli osunut sen otsaluuhun — mutta vain hetkeksi. Seuraavassa silmänräpäyksessä se painoi päänsä alas, raastoi maata sarvillaan ja hyökkäsi hurjasti mylvien nuoren päällikön kimppuun.
Mutta yhtä hyvin olisi peto voinut tavoitella savua. Yhdellä harppauksella oli nuori mtuta väistänyt vaaran, ja kun puhveli hyökkäsi ohi, jännitti Kalulu jousensa ja ampui suoraan sen sydämeen, jolloin eläin kaatui maahan kuolinkouristuksissaan. Simba ja Moto olivat ottaneet osalleen yhteisen puhvelin ja kahdella hyvin tähdätyllä laukauksella he tekivät siitä lopun. Selimin ensimmäinen laukaus oli murskannut hänen puhvelinsa etujalan, toinen oli osunut vatsaan niin pahoin, että eläin mörisi tuskasta ja oksensi verta — varmat merkit siitä, että se oli kuoleman oma. Ennenkuin Selim ennätti ladata uudestaan, horjahti puhveli, kaatui polvilleen ja kierähti kuolleena kyljelleen.
Pikku Niani oli sillä välin puun taakse piiloutuneena seurannut terävin katsein taistelun menoa, ja kun se hänen mielestään oli nyt lopussa, astui hän esiin päästäen äänekkään riemuhuudon, ikäänkuin hän yksin olisi kaatanut kaikki kolme puhvelia. Mutta sen hyvän palveluksen vuoksi, jonka hän oli tehnyt heille, ei kukaan malttanut hillitä hänen ylimielisyyttään, vaan kaikki nauroivat hänelle, kun hän tanssi Kalulun ampuman puhvelin selässä. Mutta eipä kestänyt kauan, ennenkuin tyhjät vatsat alkoivat äänekkäästi vaatia ravintoa. Keihäät ja veitset otettiin esille ja parhaat lihapalaset leikattiin irti. Kun kullakin oli niin suuri kantamus lihaa kuin hän jaksoi kantaa, palasivat he metsään ja etsivät itselleen sopivan piilopaikan, jossa saattoivat kaikessa rauhassa keittää ja syödä. Varovaisuus oli tarpeen, sillä olihan vihollinen voinut kuulla heidän laukauksensa.
Tunnin kuluttua he löysivät melkein samankaltaisen pensaikon kuin se, missä he olivat viettäneet yönsä. Simba ja Moto sytyttivät tulen, ja pojat vuolivat Kalulun johdolla teräviä seipäitä, joiden kärkiin ohuet lihaviipaleet pistettiin. Ne paistettiin sitten tulella kypsiksi. Sammuttaakseen pahimman nälkänsä he heittivät ohuita lihapaloja myös suoraan tuleen, ja niin pian kuin ne olivat hiukan kypsyneet, söivät he ne hyvällä halulla.
Sitten he veistivät vielä lisää seipäitä, rakensivat oikean halstarin tulen yläpuolelle ja kuivasivat siinä runsaasti lihaa matkaeväiksi. Ikäpuolella päivää he päättivät jatkaa taas matkaansa.
Kello kahden aikana lihat olivatkin valmiit, ja kukin otti taakan kantaakseen. Sitten he lähtivät kylläisinä ja tyytyväisinä kulkemaan jälleen etelää kohti.
Auringon laskiessa he pystyttivät leirinsä pienen järven rannalle, rakensivat aitauksen kuivista oksista ja asettuivat ilta-aterialle. Kaikki olivat hyvällä tuulella, ja Simba narrasi toiset nauramaan lystikkäillä puheillaan.
Illallisen jälkeen Moto kaivoi esille lannevaatteensa suuresta taskusta tupakanlehden ja palan kalkkia tarjoten Simballe osan. Sitten hän kehotti Niania kertomaan tarinansa.
Hämmästyneenä ja niin mielissään, että hänen pienet mustat kasvonsa aivan polttivat, vastasi Niani, ettei hän osannut mitään tarinoida. Mutta kun Moto käski hänen kertoa olostaan vankeudessa, oli hän heti valmis seuraamaan kehoitusta.
"Siinä ei ole paljon kerrottavaa", hän sanoi. "Tifum Byah otti minut majaansa, ja minä sain palvella häntä, tuoda hänelle vettä ja puhdistaa hänen piippuaan, ja kun Ferodia lähti pois Katalambulan kylästä kovin suutuksissaan sen johdosta, etteivät Simba ja Moto sallineet hänen viedä Selimiä mukanaan, täytyi minun seurata Tifumia. Matkalla hän löi minua usein, ja kerran hän uhkasi hakata pääni poikki, jollen pitänyt kiirettä. Olin kovin suruissani, kaikki oli minusta aivan yhdentekevää, kun en saanut olla Selim herran luona. Eräs orja, jonka he olivat anastaneet arabialaisilta, koetti paeta, ja Ferodia antoi käskyn tappaa hänet. Kuusi miestä heitti hänet maahan, yksi taivutti hänen päätään taakse ja toinen leikkasi hänen päänsä poikki tylsällä veitsellä. En koskaan unohda, miten hirveää se oli, kun hänen verensä pärskyi toisten kasvoille, hänen ruumiinsa nytkähdellessä kuolinkamppailussa. Vaikkei Tifum, joka seisoi vieressä ja nauroi, olisi tehnyt mitään muuta pahaa, olisi hän ansainnut kuoleman. Matkan varrella ei tapahtunut mitään muuta, kuin että joka päivä jotain orjaa pideltiin pahoin tai piiskattiin. Matkalla kuoli luullakseni parikymmentä. Vihdoin me saavuimme Ferodian kylään, joka ei ole lainkaan niin suuri kuin Katalambulan, joskin hänellä on paljon lehmiä, lampaita ja vuohia. Tifumilla on neljä vaimoa, jotka kaikki ovat rumia ja julmia, ja he kohtelivat minua pahemmin kuin heidän herransa. He repivät minua tukasta, nipistivät minua korvista ja poskista, löivät minua ja panivat minut kantamaan vettä ja paimentamaan vuohia. Välistä luulin, että menehtyisin, mutta Tifum vain nauroi, ja silloin pidin viisaimpana olla oikein reipas. Kun Tifum huomasi sen, otti hän minut pois heidän luotaan ja antoi minun palvella vain itseään. Mutta koko ajan hän uhkasi leikata jonakuna päivänä pääni poikki ja syödä minut, ja silloin hän avasi suunsa niin selkosen selälleen, että minusta tuntui, kuin hän olisi voinut pistää minut suuhunsa kokonaisena. Usein hän valitti sitä, ettei hän ollut saanut valkoista orjaa — senkin pakanallinen koira! Silloin hänen väkensä olisi kunnioittanut häntä paljon enemmän. Eräänä päivänä me kuulimme, että kuningas Katalambula oli kuollut ja Kalulu valittu kuninkaaksi. Ferodia suuttui hirveästi. Hän uhkasi tappaa kaikki, jotka olivat pitäneet Kalulun puolta, ja seuraavana päivänä hän keskusteli heimon vanhimpien kanssa ja lähti suuren joukkueen kera kulkemaan Katalambulan kylää kohti. Tifum otti minut mukaansa ja minä sain kantaa hänen keihästään, riisipussia sekä kurpitsapulloa. Koko ajan minä tuumin, miten saisin kylään päästyäni ilmaistuksi Simballe ja Motolle Ferodian aikeet. Mutta Tifum jätti minut Meroenin kylään, enkä voinut tehdä mitään. Sinä yönä, jolloin petos oli suoritettava, koetin jälleen päästä Simban ja Moton puheille, mutta turhaan, ja kun saavuimme Katalambulan kylään, oli Ferodia siellä jo herrana. Lopun te tiedätte. Minä näin teidät kaikki sidottuina, ja olin vähällä purskahtaa itkuun, mutta Tifumin vuoksi en uskaltanut. Koko ajan tuumin miten voisin teitä auttaa. Samana päivänä, jolloin Soltali poltettiin metsässä, kuulin Tifumin vannovan, että hän seuraavana päivänä hakkauttaisi Kalulun pään poikki ja että Selimin kävisi samoin, yhdentekevää suostuisiko Ferodia siihen vai ei. Silloin minä suutuin. Naura sinä, Simba, jos haluat, mutta sydämeni oli musta, ja minä katselin Tifumin veistä ja toivoin, että voisin sillä lävistää hänen kurkkunsa. Odotin kunnes ilta pimeni, ja silloin kuulin Tifumin surkeasti valittavan. En luullut hänen koskaan vaipuvan uneen, mutta vihdoin hän sentään nukkui, ja minä varastin hänen veitsensä ja tulin teidän luoksenne, Selim herra. Muuta ei Nianilla ole kerrottavana."
"Reipas poika, oikein reipas poika!" huudahti Moto, mutta Simba ojensi käsivartensa, nosti Nianin ylös, painoi hänet rintaansa vasten ja kuiskasi hänen korvaansa helliä sanoja, jommoisia Niani ei koskaan ollut kuullut. Pojan silmät kyyneltyivät, ja kurkussa tuntui niin kumman paksulta, ikäänkuin hän olisi ollut tukehtumaisillaan.
Ja hänen herransa Selim, joka oli niin paljon korkeampi sekä Niania että kaikkia muita ja jolla oli niin kaunis äiti Sansibarissa, hän katsoi Niania niin lempeästi hymyillen, ettei pojan ihailulla ollut rajoja. Ja sitten hän lausui suloisella äänellään: "Tule nyt minun luokseni, tule Selimin syliin, pikku Niani!" Ja nuori herra sulki syliinsä ja suuteli tuota pientä veitikkaa, joka oli saanut kasvaa kenenkään koskaan välittämättä hänestä.
"Äitini on kiittävä sinua", sanoi Selim ja laski kätensä pojan pään päälle. "Muistathan sinä hänet?"
"Oi, kuinka minä koskaan voisin unohtaa hänet tai teidät?" Niani huudahti, ja kyyneleet vierivät pitkin hänen poskiaan.
"Sinuttele minua, Niani. Sinä et ole enää orja, vaan minun ystäväni, samoinkuin Simba ja Moto."
"Niin, herra, mutta Simba ja Moto ovat suuria ja kilttejä, minä olen pieni ja paha. Ehkäpä teen jonakin päivänä jotakin ilkeää, niin ettet tahdo enää olla minun ystäväni."
"Kun se päivä koittaa, tahdon muistella erästä pientä poikaa, joka tuli palvelemaan minua ja hiipi keskellä yötä leirin läpi, jossa kaikki olivat pahoja ja pelkäsivät Soltalin henkeä. Tuon hyvänteon muisto pakottaa minut sanomaan: Anna anteeksi Nianille, sillä hän pelasti sinun henkesi."
"Niani tahtoo koettaa olla hyvä, sillä hän rakastaa herraansa", sanoi poika.
Myöskin Abdullah tarjosi ystävyyttään Nianille, ja Simba lupasi vieläkin enemmän.
"Tästä illasta alkaen saa Niani pitää minua isänään, koska hänellä ei ole isää eikä äitiä. Meidän herramme Selim, samoin Abdullah ja Moto ovat hänen ystäviään, ja kun Niani tulee suureksi, antaa Selim hänelle vaimon, talon ja puutarhan, ja siellä hän saa elää pienten Nianiensa kanssa."
Tämä herätti yleistä iloa, ja kaikki laskivat leikkiä Nianin lapsista, kunnes oli aika mennä levolle.
Tulen annettiin nyt sammua. Pimeä yö vallitsi synkässä metsässä, tuuheat oksat huojuivat hiljaa nukkuvien yläpuolella, ja tuikkivat tähdet levittivät valoaan heidän vuoteittensa yli.
Kuusi kokonaista päivää he marssivat etelää kohti, eikä metsä ollut vieläkään loppunut. Joka päivä he ampuivat tuoretta metsänriistaa ja kuivasivat osan lihasta, jotta heillä tarpeen sattuessa olisi ruokaa varattuna.
Seitsemäntenä päivänä arveli Kalulu, että he voisivat nyt kääntää kulkunsa länttä kohti ja kolmen päivän marssin jälkeen varmaankin saapuisivat Liemban rannalle.
Niin pian kuin he alkoivat kulkea länteen päin, joutuivat he aarniometsän ikuisesta varjosta ja rauhasta viidakon kuumuuteen ja vaivoihin. Kaktuskasvien mädännyt haju kiusasi heitä ja oksaiset orjantappurapensaat vaikeuttivat heidän kulkuaan. Ilma oli täynnä hapanta yrttien hajua, joka aiheutti yskää, ja jos he olivat kajonneet johonkin myrkylliseen lehteen ja koskettivat sitten epähuomiossa kasvojaan, paisuivat heidän nenänsä ja huulensa. Okaiset köynnöskasvit pistivät heitä jalkoihin tai takertuivat heidän ruumiiseensa ja saivat aikaan vertavuotavia haavoja. Nämä vastukset olivat kuitenkin vähäisiä verrattuina muihin vastoinkäymisiin. Koko maaperä oli täynnä haljenneitten siemenkotien kuoria, joissa on yhtä runsaasti piikkejä kuin metsäsian harjassa. Ajatelkaahan, miltä tuntuisi kulkea avojaloin sellaisessa metsässä, joka on ikäänkuin kylvetty täyteen pieniä metsäsikoja, ja teidän on pakko myöntää, että tuska on yhtä suuri, kuin jos kävelisi hehkuvilla hiilillä. Ystäviemme oli tuon tuostakin tuskasta irvistäen pysähdyttävä vetämään jaloistaan teräviä okaita.
Kuuma ja haljennut maa tuotti vielä monta muutakin ikävyyttä. Kovan kuivuuden johdosta se oli täynnä teräväreunaisia rakoja ja halkeamia, joihin helposti saattoi kompastua, ja varomattomat arabialaispojat kompastuivat vähän väliä, kun eivät alituisesti katsoneet eteensä.
Kaiken tämän yläpuolella paahtoi aurinko peloittavan kuumana. Ei ainoakaan tuulenhenki raikastuttanut ilmaa eikä ainoakaan ystävällinen puu suonut heille suojaa. Heistä tuntui kuin heidän alastomat ruumiinsa olisivat tulleet eläviltä paistetuiksi heidän yhä kulkiessa eteenpäin. Ja auringon paahde, maan kuumat höyryt, pistävät oksat ja marssin vaivat lisäsivät janoa, joka heitä kiusasi hien valuessa pitkin heidän ruumistaan.
He ajattelivat ihanaa varjoa, jota metsä oli heille suonut, ja he olisivat toivoneet, että sitä yhä olisi jatkunut. He ajattelivat kirjavien lintujen viserrystä ja kaikkia muita iloja, jotka he olivat nyt saaneet vaihtaa kuumaan tasankoon ja viidakon vaivoihin. Mutta kotimatka oli tuottava heille vielä monta koettelemusta, ja heidän täytyi kestää ne, jos he halusivat vielä kerran syleillä ystäviään, jotka odottivat heitä Sansibarissa.
He saapuivat illan suussa lammen rannalle, jonka vesi oli kalkinväristä ja mutaista. Poljettu maa sen ympärillä todisti, että eläinten, jotka kulkivat epäystävällisen tasangon yli pohjoispuolella oleville laidunmaille, oli tapana käydä täällä, ja sen vastenmielinen väri johtui siitä, että nämä janoiset petoeläimet olivat syöksyneet siihen saadakseen sammuttaa janoaan. Jossakin määrin tuo vesi saattoi sittenkin lievittää heidän tuskiaan.
Kun he seuraavana päivänä jatkoivat matkaansa, oli heille uusia vaivoja varattuna. Viidakko oli loppunut, ja sen sijaan levisi heidän eteensä puuton tasanko, jota peitti edellisen kesän korkea, kuiva heinä. Astuttuaan useita tunteja, he huomasivat, että tasanko yhä aleni, ja Kalulu väitti, että he olivat nyt saapuneet eteläpuolella Liembaa oleville niittymaille; Simba ja Moto yhtyivät ilomielin tähän arveluun. Mutta heidän saavuttuaan vielä kauemmaksi länteen, näytti maa jälleen kaukana taivaanrannassa kohoavan, vaikka heidän tiensä laskeutui laskeutumistaan. Pian oli hyvin vaikea päästä eteenpäin. Luja maa juuttui pehmeämmäksi, ja siinä kasvavat kaislat muodostivat yksinäisiä turpeita, jotka heilahtivat heidän allaan, kun he loikkasivat toiselta turpeelta toiselle.
Kahden tunnin väsyttävän kulun jälkeen he saapuivat liejuiselle maalle, joka pinnaltaan tuntui hyvinkin kiinteältä. Mutta niinpian kuin he astuivat sille, vajosivat he usein vyötäisiään myöten pahalta haisevaan sotkuun, jonka kostea multa ja mädännyt ruoho muodosti ja jossa pieniä öljymäisiä kouruja kulki. Kaislan miekanmuotoiset lehdet haavoittivat heidän paljaita ruumiitaan, ikäänkuin niitä olisi viilletty partaveitsellä, ja heidän rinnastaan ja jäsenistään vuoti verta. He näyttivät kovin surkeilta, kun he vihdoinkin pääsivät tästä suomaasta lujemmalle pohjalle, sillä heidän ruumiinsa oli kokonaan mustan liejun peitossa, joka auringossa pian kuivui ja kovettui likaisen harmaaksi kuoreksi.
Mutta he jatkoivat pelottomasti matkaansa kunnes saapuivat kukkulalle, joka aamusta alkaen oli häämöttänyt taivaanrannassa. Koska oli ilta, laskeutuivat he siellä levolle, ja he olivat niin väsyneitä vaivalloisesta päivämarssistaan, etteivät ajatelleet edes janoaan.
Varhain kolmannen päivän aamuna he jatkoivat taas matkaansa ja katselivat alakuloisina ääretöntä tasankoa, joka aaltoili kuin meri heidän edessään ja näytti ennustavan, että tämä päivä tulisi olemaan yhtä rasittava kuin eilinenkin. Niin pitkälle kuin silmä kantoi näkivät he edessään kumpuja ja harjuja, jotka olivat vaaleanharmaan, kuivan ja palaneen heinän peitossa. Koko kolmas päivä kului heidän vaeltaessaan tämän surullisen maan halki länttä kohti.
Neljäntenä päivänä Kalulu johti heitä leveää vuorenharjannetta pitkin, joka kulki luoteista suuntaa ja josta heillä oli laaja näköala yli koko seudun. Silloin tällöin heidän täytyi laskeutua laaksoon, mutta he nousivat pian taas ylemmäksi. Iltapuolella kohtasi heitä iloinen näky: synkkiä vuoria, joiden luo Kalulu arveli heidän voivan saapua seuraavana päivänä.
Viidennen päivän iltana he pystyttivät leirinsä vuoren rinteelle, kirkkaan joen partaalla kasvavaan bambulehtoon, jonka vihreät lehdet muodostivat mieluisan vastakohdan kuivalle heinälle. Senjälkeen he kulkivat tuuheiden metsien halki, ohi vuorien ja yli syvien kuilujen, kunnes saapuivat vihreille niittymaille, joilla kasvoi yksinäisiä puita. Kaikkina näinä päivinä he olivat laskeutuneet hitaasti, mutta varmasti sitä järveä kohti, jota he etsivät, ja mehevästä ruohosta päättäen he eivät voineet enää olla kaukana siitä. He asettuivat leiriin, lämmittivät viimeisen kuivan lihan ja lohduttivat toisiaan sillä, ettei täällä tarvinnut kauan etsiä metsänriistaa.
Keskiyöllä he heräsivät jalopeuran karjuntaan, joka kuului aivan läheltä, ja niin pian kuin Moto oli ennättänyt koota ajatuksensa, sanoi hän:
"Mitä minä sanoin? Tiesinhän minä, että tällaisella seudulla täytyy olla paljon metsänriistaa, ja samaa ilmaisee tuokin karjunta. Jalopeura oleskelee vain sellaisilla seuduilla, missä se voi saada ruokaa. Pidä pyssysi valmiina, Selim, sillä jos rosvo on hyvin nälkäinen, hyökkää se meidän kimppuumme."
"Minä näen sen", sanoi Kalulu. "Ettekö huomaa mustaa olentoa tuon puun luona? Se pysähtyy ja katsoo tänne."
"Hiljaa", varotti Simba, "se lähestyy. Tähtää tarkasti, nuori herra."
"Ammunko nyt?" kysyi Selim kuiskaten.
"Ei, ei, ei!" Moto vastasi. "Odota, kunnes käsken. Luodin täytyy tunkeutua jalopeuran pään läpi, sillä ei riitä, että se vain haavoittuu."
He saattoivat melkein kuulla sydäntensä sykkivän odottaessaan aivan liikkumattomina puun juurella hurjaa ja mahtavaa rosvoa, joka Afrikan metsissä öisin etsii kenen se voisi niellä. Oli onni, että se oli ilmaissut tulonsa karjunnalla, sillä jos jalopeura olisi äkkiä hyökännyt matkamiesten kimppuun, olisi pelko jähmettänyt heidät. He eivät kuulleet enää ainoatakaan ääntä, näkivät vain, miten suuri, tumma ruumis hitaasti lähestyi heitä. Hetken kuluttua jalopeura pysähtyi jälleen, ja he kuulivat ruohon kahinaa — eläin kai pieksi häntäänsä ja näkivät kaksi kiiluvaa täplää, joihin Selim nyt tähtäsi. Moton käsi lepäsi kuitenkin hänen olkapäällään ja esti häntä ampumasta.
Hetken seisoi jalopeura liikkumatta ja tuijotti miehiin, joiden se tiesi kyyköttävän puun alla. Sitten se käännähti vasemmalle aikoen kiertää ympäri, mutta Selim käänsi samalla pyssyään ja tähtäsi koko ajan molempiin kiiluviin täpliin. Äkkiä jalopeura pysähtyi jälleen ja päästi kovan karjunnan, joka jähmetytti matkamiesten veren. Niani ja Abdullah hiipivät Simban ja Moton taakse, jotka nostivat myös pyssyn poskelleen siltä varalta, että Selimin voima pettäisi ratkaisevana hetkenä. Jalopeura kyykistyi nyt maahan, ja Kalulu kuiskasi Motolle, että peto valmistui hyökkäykseen.
Sana "piga" — tulta — kajahti niin terävästi ja käskevästi, että kolme pyssyä pamahti samalla hetkellä, ja he näkivät tulen valossa jalopeuran kohoavan takajaloilleen. Hurja karjunta ja kumea tömähdys ilmaisi tuskallisille metsämiehille, että hyökkäys oli keskeytynyt ja että jalopeura joko oli henkitoreissaan tai kuollut.
He kokosivat hehkuvat hiilet nopeasti yhteen, heittivät kuivia oksia tuleen, niin että syttyi kirkas liekki, ja sen valossa he näkivät jalopeuran makaavan oikealla kyljellään ja sätkyttelevän yhä vasenta etukäpäläänsä leuat, valkeat hampaat, ulos riippuva kieli ja pää melkein murskaantuneina kolme kuulaa oli yhtä aikaa tunkeutunut sen aivoihin.
"Haa, ahnas peto!" huusi Niani innoissaan. "Sinä aioit syödä Nianin
suuhusi, mutta isä Simba, Selim ja Moto antoivat sinulle kyytiä.
— Ei suinkaan se enää koskaan voi karjua, päällikkö?" kysyi hän
Kalululta.
"Ei, poikaseni", vastasi tämä arvokkaasti, "nyt se ei voi enää samoilla metsässä eikä pelottaa antilooppeja karjunnallaan sydänyön aikaan. Voit nukkua rauhassa, Niani."
Toiset rauhoittivat myös Niania leikillisin sanoin, ja Moto ehdotti, että kaikki muut kävisivät levolle ja hän yksin valvoisi siltä varalta, että kuollut jalopeura houkuttelisi toisia paikalle.
Kun taivas alkoi idässä valjeta, herätti Moto toverinsa, jotka heti sytyttivät tulen lämmitelläkseen kylmän yökasteen jälkeen. Kalulu leikkasi jalopeuran kynnet, jotka hän antoi Selimille, Simballe ja Motolle. Neljännen käpälän hän aikoi antaa Abdullahille, mutta kun tämä kieltäytyi ottamasta sitä vastaan, piti hän sen itse.
Simba otti tuuhean harjan, leikkasi sen kuuteen yhtä suureen osaan ja jakoi ne kaikkien kesken. Sitten hän ehdotti, että matkaa jatkettaisiin ja metsänriistaa pidettäisiin tarkoin silmällä.
Tunnin kuluttua Simba näki kauriin, jonka hän ampui. Toverit ennättivät hänen luokseen juuri parahiksi kuullakseen, kuinka hän muhamettilaiseen tapaan hurskaasti lausui: "Bismillah", ennenkuin leikkasi kauniin eläimen kurkun poikki.
Sillä välin kun he paistoivat lihaa ehdotti Moto, että he lepäisivät tämän päivän pitkän matkansa vaivoista, mutta Simba ja Kalulu tahtoivat jatkaa matkaa, kunnes he pääsisivät Liemban rannalle. Selim kannatti Kalulun mielipidettä, mutta Abdullah ja Niani, jotka olivat kovin väsyneitä, olivat samaa mieltä kuin Moto.
He lepäsivät päivälliseen saakka, jolloin Niani ja Abdullah olivat jälleen siksi reippaat, että saattoivat kulkea eteenpäin.
Heidän lähtiessään matkaan näytti maisema heistä yhtä kauniilta kuin silloin, kun se ensi kerran avautui heidän silmiensä eteen, ja he näkivät kaukana puhvelihärkiä ja antilooppeja, jotka kävivät mehukkaassa ruohikossa laitumella.
Siellä täällä avarien niittyjen keskellä kohosi korkea tamarindi, silkkiäispuu, ryhmä komeita palmyrapalmuja, matala pensaikko, orjantappuratiheikkö tai mimosalehto, jotka antoivat maisemalle yhä suuremman viehätyksen.
Heidän päittensä yläpuolella leijailivat haukat ja kotkat tähystellen terävin silmin saalista pienempien lintujen viserrellessä pensaikossa ja puiden oksilla.
Maisema teki niin rauhallisen ja mieluisan vaikutuksen, että arabialaispojat toivoivat sen ulottuvan aina Sansibariin saakka. Poika parat! Se oli luonnollinen toive kaikkien niiden vastusten jälkeen, joita he lyhyenä oloaikanaan Afrikassa olivat saaneet kokea. Mutta ei olisi tarvittu muuta kuin että Ferodia olisi ilmestynyt viidenkymmenen sotilaansa kera heidän silmiensä eteen, jotta tämä rauhallinen, suloinen maisema olisi muuttunut kauhun paikaksi, sellaiseksi että viidakko ja puuton tasankokin olisi tuntunut paratiisilta sen rinnalla.
Heidän istuessaan illalla tulen ääressä arveli Kalulu, ettei näin viljava ja rikas seutu voinut olla asukkaita vailla, ja hän otaksui, että koska he nyt nopein askelin lähestyivät järven rantaa, saisivat he varmaankin seuraavana aamuna tai myöhemmin päivällä nähdä viljellyn maan ja asutuksen jälkiä. Heidän kuljettuaan seuraavana aamuna pari tuntia, huudahti Simba, joka marssi joukon etunenässä, että hän näki viljavainion. Tämä sanoma pelästytti ensin nuorempia, mutta vähitellen he rauhoittuivat ajatellessaan, että Ferodia oli kaukana heistä ja etteivät nämä ihmiset ehkä koskaan olleet kuulleet puhuttavankaan tuosta hurjasta ja kauhistuttavasta miehestä.
He kiersivät viljavainion ympäri ja saapuivat tunnin kuluttua ruskealle ja syvälle joelle, joka oli noin kahdenkymmenen jalan levyinen ja juoksi pohjoista kohti. Tunkeutuessaan tiheän, pitkän ja jäykän ruohon läpi, jota kasvoi rannalla, päästi Niani äänekkään huudon osoittaen esinettä, joka oli piilotettu rantaan. Kalulu palasi takaisin katsomaan, mitä se oli, ja näki kaksihankaisen kanootin. Hän ilmoitti heti uutisen toisille, ja kaikki kerääntyivät yhteen pitäen hiljaisen neuvottelun. Mutta Moton mielestä oli kovin varomatonta lähteä kanootilla soutamaan ja hän ehdotti, että he piiloutuisivat lähimpään viidakkoon. Siihen suostuttiin, ja parin metrin päässä löytyikin sopiva paikka, jonne he saattoivat kätkeytyä ja neuvotella mitä tehdä, jätettyään ensin Nianin vartioimaan. Hänen oli määrä ilmoittaa heti, jos jotakin epäilyttävää näkyisi.
"Mitä väkeä sinä luulet täällä asuvan?" kysyi Simba Kalutulta.
Nuori päällikkö arveli, että niillä main asusti Wa-Liemba-heimoon kuuluvaa kansaa ja että kanootti oli kyläläisten, jotka olivat lähteneet etsimään metsänriistaa.
Moto ehdotti, että he odottaisivat sydänyön tuloa ja lähtisivät sitten soutamaan kanootilla virtaa alas. Simba ja Kalulu luulivat myöskin siten päästävän helpoimmin Liemba-järvelle. Mutta Selim ja Abdullah panivat kovasti vastaan — sehän olisi varkautta ja sitä paitsi vihollismielinen teko heimoa kohtaan, joka ei ollut tehnyt heille mitään pahaa. Toiset esittivät kuitenkin niin päteviä syitä, että arabialaispoikien täytyi vaieta. Pakenivathan he parhaillaan maasta, jossa jokainen väijyi heidän henkeään ja jossa ylivoima uhkasi ennemmin tai myöhemmin heidät nujertaa menettelevätpä he miten taitavasti tahansa. Viisaus ja varovaisuus kehotti heitä täten välttämään vaikeuksia ja uutta vankeutta, ja jolleivät he käyttäneet hyväkseen tätä onnellista tilaisuutta, niin voisi sattua, että he muutaman tunnin jälkeen kiroisivat omantunnonherkkyyttään ja päättämättömyyttään, ja valittaisivat onnetonta kohtaloaan vieläkin kovempiin kahleihin kytkettynä kuin mitä Ferodian olivat olleet. Näiden sanojen jälkeen taipuivat Selim ja Abdullah toisten tahtoon eivätkä tehneet enää vastaväitteitä, joskin he keskenään valittivat sitä, että oli turvauduttava näin luvattomaan menettelyyn.
Yö saapui ilman että mitään erikoista tapahtui. Niani kutsuttiin pois vartiopaikaltaan ja vain kuiskaten vaihdettiin joitakin sanoja, ennenkuin lähdettiin matkaan.