YHDESTOISTA LUKU.
Kalulu joutuu vangiksi. — Soltali poltetaan. Kalulu saa käskyn valmistautua kuolemaan. — Soltalin kuoleman jälkeinen yö. — Rotta vapauttaa leijonan. — Tifum pahan loppu. Murhako? — Niani sanoo sitä "oikeudeksi". Selim pyytää Kalulua seuraamaan mukanaan kotiinsa. — He päättävät matkustaa Ujijiin.
Kolme tuntia ennen aamunsarastusta hiipi kolmenkymmenen miehen suuruinen joukko, jota Ferodia johti, kirkkaassa kuutamossa Katalambulan pihalle. Yhtä suuri joukkue kiiruhti Soltalin majalle, ja kaksikymmentä sotilasta miehitti portit.
Kun Ferodia oli nähnyt jokaisen asettuvan paikoilleen, odotti hän vielä hetken aikaa, kunnes hän näki suuren joukon mustia olentoja hiipivän aukealle pihalle ja sai kuulla, että liittolaiset tulvivat porteista sisään. Sitten hän astui Kalulun majaan. Hetken aikaa hän tarkasteli nukkuvia nuorukaisia — Kalulua, Selimiä ja Abdullahia — ja annettuaan merkin Tifumille ja takana seisoville sotilaille hän hyökkäsi riemuhuudoin vihatun Kalulun kimppuun, samalla kun Tifum kävi käsiksi Selimiin ja eräs sotilas Abdullahiin.
Yhä useampia Ferodian miehiä tulvi paikalle, ja ennenkuin nuorukaiset olivat ennättäneet kunnolla herätä, olivat he sidotut ja avuttomia vankeja. Watutain sotahuuto, jonka Ferodia ensin kajahdutti ilmoille, kaikui nyt joka taholta, ja suuri joukko kiiruhti Simban ja Moton majalle, mutta nämä olivat jo valmiit taisteluun. Tosin he eivät olleet ennättäneet ladata pyssyjänsä, mutta niiden varsilla he murskasivat jokaisen pään, joka uskalsi tunkeutua pimeään majaan. Mutta katto oli siksi matala, ettei Simba voinut käyttää koko voimaansa. Lopulta ylivoima pääsi voitolle, ja Simba ja Moto viskattiin maahan ja vangittiin.
Ei kestänyt kauan ennenkuin Ferodia oli herrana kylässä. Suunnitelma oli siksi hyvin valmistettu ja siksi taitavasti pantu toimeen, ettei se olisi voinut epäonnistua. Jokainen, joka heräsi tuohon hirveään huutoon, joutui heti vihollisten käsiin, ja aamulla oli Ferodian hallussa viisi tuhatta orjaa, sillä sotavangit Keski-Afrikassa ovat heti orjia.
Ne kahleet, jotka löydettiin kuninkaan varastohuoneista ja jotka aikaisemmin oli ryöstetty arabialaisten leiristä Kwikurussa, tulivat nyt hyvään tarpeeseen, ja Kalulu, arabialaispojat ja muutamat itsepintaisimmista vangeista pantiin kaularautoihin, mutta kun ei löydetty mitään lukkoja, sidottiin rautojen molemmat päät vain köydellä lujasti yhteen. Kädet selän taakse sidottuina ja yhteen kahlehdittuina ajettiin heidät ulos. Niin pian kuin kuninkaan aarrekammio oli tyhjennetty ja rahat jaetut sotilaitten kesken ja viety hyvään talteen kylän ulkopuolelle, sytytettiin kaikki majat tuleen. Äärettömän lyhyessä ajassa oli koko kylä liekkien vallassa, ja olkikatot sekä öljy ja voi, joita säilytettiin suojissa, lisäsivät tulen raivoa.
Sillä välin kun kylä, jossa oli vietetty niin monta hauskaa, meidänkin kertomuksessamme mainittua hetkeä, muuttui suureksi mustaksi tuhkaläjäksi, nousi aurinko idästä yhtä loistavana kuin aina ennenkin valaisten tätä toista onnettomuusnäytelmää, jonka uhreina Kalulu, Selim ja Abdullah olivat.
Kun voittajat olivat jättäneet kylän oman onnensa nojaan, jaettiin orjat ja eri heimot erotettiin toisistaan. Ferodian osalle tulivat ne, joiden kohtaloa me olemme seuranneet.
Vasta sitten kun oli kuljettu niin pitkälle, että kaikki takaa-ajo oli mahdotonta, ja saavuttu paikalle, missä ei näkynyt teitä eikä ihmisjälkiä, lähestyi Ferodia sitä joukkoa, jossa Kalulu ja hänen ystävänsä olivat.
Niinpian kuin nuori kuningas huomasi vihollisensa, kiristi hän hampaitaan ja hänen mielensä kuohui vihasta, mutta Ferodia vain nauroi hänelle ja ärsytti häntä yhä enemmän.
"Se on oikein, kukonpoikaseni, räpyttele sinä siipiäsi ja kie'u kilpaa merikotkien kanssa, jotka pitävät ääntä tuolla järvellä. Olen minä ennenkin vääntänyt niskat kerskailijalta, ja samaa on Tifumkin tehnyt. Vai mitä arvelet, Tifum?"
"Olen kylläkin, kuninkaani", vastasi tämä nöyrä palvelija, joka seisoi Ferodian takana.
"Kuuletko, Kalulu, mitä Tifum sanoo?" Ja kääntyen Tifumin puoleen hän jatkoi: "Luuletko, että voit helposti vääntää nurin Kalulun niskat?"
"Anna minun yrittää, kuningas, ei mikään huvittaisi minua sen enemmän", vastasi Tifum ilkeästi vilkaisten Kaluluun.
"Kalulun kaula on kapea kuin heinänkorsi. Helposti se käy, jos toisella kädellä tartut hänen pitkiin, komeihin palmikkoihinsa. Huomenna saat yrittää." Ferodia astui lähemmäksi poikaa, ja töytäisi häntä rintaan keihäänsä varrella. "Kuuletko poika?" Mutta hän vetäytyi hyvin pian takaisin, sillä notkea Kalulu hyppäsi vihollistansa vastaan. Hänen hampaansa tunkeutuivat Ferodian kaulaan, ja hän olisi varmaan kuristanut hänet, jollei Tifum olisi keihäällään vetäissyt yli koko hänen selkänsä, niin että hän oli mennä tajuttomaksi.
"Senkin leopardin penikka!" Ferodia huusi. "Huomenna me kidutamme sinut hengiltä. Mutta ensin saat nähdä, miten me poltamme Soltalin, koska hän uskalsi valita sinut watutain kuninkaaksi, ja sillä aikaa kun häntä poltetaan, venytämme me sinun jäseniäsi, kunnes ne murskautuvat." Näin sanoen Ferodia poistui vihan vimmoissaan ja käski pystyttää rovion erään suuren puun juurelle ja tuoda Vanhan Soltalin paikalle.
Hetken kuluttua leimusi valtava tuli vastapäätä leiriä, ja Soltali seisoi Ferodian edessä.
"Viekas mganga, näetkö puun ja tulen tuolla?" kysyi Ferodia.
"Näen kyllä", vastasi vanhus. "Siinä sinä saat palaa, ja siellä sinun kirottu tuhkasi saa mustua ja tuottaa kirousta puulle, jonka alla väärä noita tuli tuomituksi. Halloo Tifum, tuo Kalulu tänne ja anna venyttää hänen ruumistaan maassa, niin saamme nähdä, voivatko Soltalin taikakeinot karkoittaa Kalulun tuskat ja pelastaa noidan itsensä tulesta."
Kalulu tuotiin paikalle, ja vaikka hän puri ja löi ja potki voimiensa takaa, painettiin hänet maahan, ja neljä miestä sitoi nuorat hänen käsiinsä ja jalkoihinsa ja veti niistä, kunnes näytti siltä, kuin nuori ruumis olisi tullut raastetuksi kappaleiksi. Sitten nuoran päät kiinnitettiin maahan pistettyihin seipäihin.
Raaka Ferodia löi onnetonta poikaa keihäänsä varrella ja käski hänen katsella, miten väärä mganga, joka oli tehnyt hänestä kuninkaan, paloi tulessa.
Se orjaryhmä, johon Selim, Abdullah, Simba ja Moto olivat kytketyt, vietiin nyt Kalulun läheisyyteen. Soltali sidottiin puuhun ja puita lisättiin tuleen. Savu kohosi korkealle ja liekit kiihtyivät uuteen vauhtiin.
Niin pian kuin tuli kärvensi vanhusta, kohotti hän oikean kätensä ja huusi koko voimallaan: "Kuulkaa, Ferodia ja te hurjat watutalaiset! Te luulette, että voitto on teidän ja että te voitte huutaa Ferodian kuninkaaksi, mutta taivaanhengen tahto on tapahtuva. Soltali ei olisi voinut nimittää Kalulua kuninkaaksi, jollei se olisi ollut taivaanhengen tahto. Vain jonkun aikaa sinä saat riemuita, Ferodia. Kalulusta tulee vielä kuningas. Sinun loppusi, Ferodia, on oleva hirveä, minun kärsimykseni eivät ole mitään siihen verrattuna. Ja sinun pääsi, Tifum, tullaan iskemään irti ruumiistasi, ja haukka on puhkaiseva sinun silmäsi. Moshono, jonka wamarungut polttivat, kutsuu Soltalia. Soltali menee ennen sinua, Tifum sinä seuraat minua, Ferodia. Mosh —"
Ennenkuin Soltali ennätti lausua loppuun viimeisen sanan, hervahti hänen vanha päänsä rinnalle, ja liekit nuoleskelivat häntä yhä kiihkeämmin kunnes vihreät niiniköydet vihdoin katkesivat ja ruumis putosi tuleen, säkenien sinkoillessa joka taholle. Sotilaat kiiruhtivat paikalle lisäämään puita, mutta Selim ja Abdullah käänsivät pois päänsä, jotta heidän ei olisi enää tarvinnut nähdä tuota kauheaa näkyä.
Ferodia kääntyi Kalulun puoleen.
"Huomenna sinä kuolet, yhtä varmaan kuin Soltali nyt on kuollut", sanoi hän. "Makaa siinä tämä yö ja valmistu seuraamaan häntä huomenna auringon noustessa. Tifum saa koettaa voimiaan."
"Oi Ferodia, sinähän kuulit hyvän Soltalin äänen. Taivaanhenki on sanonut, että minusta on tuleva kuningas. Varo itseäsi, etten jonakuna päivänä ota sinua hengiltä. Kuuletko, mitä sanon, sinä rosvo, murhamies ja kurja pelkuri?"
"Kie'u sinä, kukonpoika. Kie'u niinkauan kuin sinulla on ääntä. Huomenna Tifum hakkaa pääsi poikki, ja minä saan siitä voimakasta lääkettä. Minä olen puhunut."
Ferodia poistui, mutta Tifum ei voinut vastustaa haluaan lähestyä
Kalulua. Hän tarttui tämän kaulaan ja puristi hieman.
"Oi Kalulu, huomenna minun veitseni erottaa pääsi ruumiistasi. Kipu menee pian ohi, sillä Tifumin veitsi on terävä, ja minä terotan sen vielä tänä iltana, niin ettei sinun tarvitse kitua kauan. Enkö ole kiltti, Kalulu? Minä keitän sinun poskistasi velliä itselleni, ja kun syön ne, niin ajattelen, miten usein tuo typerä, vanha kuningas Katalambula hyväili niitä. Nuku hyvin yösi, Kalulu. Nuku hyvin, viimeistä yötä nyt nukut. Hyvää yötä!"
"Odotahan, Tifum Byah, odotahan hetkinen!" huusi Kalulu lempeällä äänellä. "Kuulitko mitä Soltali sanoi?"
"Kuulin kyllä. Et kai luule, että olen kuuro?" vastasi Tifum.
"Etkö pelkää kohtaloa, jota Soltali ennusti sinulle?" kysyi Kalulu teeskennellen vakavuutta.
"Pelkäisinkö vanhan ukon mielikuvitelmia? Tifum Byahko pelkäisi
Soltalia? Ei, nuku sinä, Kalulu, nuku nyt."
"Ei, maltahan vielä hetkinen ja kuuntele, mitä minulla on sinulle sanottavana. Kalulusta tulee watutakansan kuningas, ja hän hakkauttaa pääsi poikki ja viskaa sen watutakoirien ruuaksi. Tule tänne ja kallista korvaasi, niin kuiskaan sinulle pari sanaa", sanoi Kalulu. "Kas näin! Mitä arvelet —", mutta samassa Kalulu iski terävät hampaansa Tifumin poskeen ja puri niin kovasti, että Tifum, joka huusi tuskasta, saattoi irtaantua hänestä vain tarttumalla molemmin käsin pojan kurkkuun puristamalla sitä niin kovasti, että poika meni tainnoksiin. Tifum sai hirveän haavan kasvoihinsa, sillä Kalulun hampaat, joista etumaiset olivat viilatut teräviksi, olivat puraisseet palan lihaa pois.
Kun Tifum huomasi, miten pahasti hänen poskensa oli raadeltu, alkoi hän huutaa ja löi sitten keihäänsä varrella tajutonta poikaa. Varmaankin hän olisi lyönyt hänet kuoliaaksi, jollei Ferodia olisi tullut väliin ja käskenyt hänen säästämään kostoaan seuraavaan päivään.
Ei ollut helppo saada hillityksi raivostunutta miestä, jonka poskea pakotti hirveästi. Mutta Ferodia oli kuningas, ja kuninkaan käskyä täytyi Tifumin totella, vaikka koko ruumista olisi polttanut, ja lopulta hän valittaen poistui paikalta.
Näyttipä siltä kuin Soltali olisi herättänyt enemmän kauhua kuolleena kuin elävänä, sillä rovion vielä palaessa monet majat olivat siirretyt kauemmaksi, ja niin pian kuin yö pimeni, vetäytyivät kaikki pois kuolinpuun läheisyydestä, ja miehet kuiskailivat keskenään, että Soltalin henki asui nyt puussa ja katsoi suurin, vihaisin tulisilmin leiriin. Taikauskoinen kansa ei uskaltanut lähestyä niin julmalla tavalla murhatun vanhuksen tuhkaa, ja maassa avuttomana makaava Kalulu oli ainoa elävä olento, joka yön aikana oli lähellä Soltalin pelättyjä maallisia jäännöksiä.
Tifum paha hoiteli kipeää poskeaan eikä tiennyt tästä mitään, sillä hän oli vetäytynyt majaansa, jossa hän makasi pää oven lähellä vilvoittaakseen siinä itseään. Tässä majassa oli osa sitä saalista, joka oli ryöstetty Katalambulan kylästä ja jonka Tifumin omat orjat olivat sinne tuoneet. Siellä oli kaksi pakkaa kangasta, kymmenen kaunista norsuntorahammasta, kuulia, ruutia ja muutamia pyssyjä, niiden joukossa, omituista kyllä, Selimin englantilainenkin pyssy. Tifum, joka huomasi, että tämä pyssy oli toisia hienompi, oli anastanut sen sekä paljon ampumatarpeita Ferodian huomion ollessa kokonaan kiintynyt hänen saavuttamaansa suureen menestykseen.
Yö pimeni yhä. Metsästä kuului kammottavia ääniä, ja taikauskoiset sotilaat luulivat, että Soltalin henki, joka ei saanut rauhaa valitti surkeasti. He vetäytyivät majoihinsa ja koettivat uneen vaipumalla unohtaa taikauskoisen pelkonsa. Myöhemmin yöllä rauhoittui Tifumkin ja vaipui uneen.
Kun leiri oli käynyt niin hiljaiseksi, ettei olisi saattanut luulla viidensadan sotilaan siellä nukkuvan nousi pieni notkea Niani makuupaikaltaan leiritulen äärestä, missä hän useiden muiden orjien kera oli maannut saamatta unta silmään, ja hiipi sen ryhmän luo, johon hänen isäntänsä Selim, Abdullah, jättiläismäinen Simba ja Moto kuuluivat. Hän saattoi erottaa molempien arabialaispoikien vaaleat vartalot ja astui pitemmän — Selimin luo laskien kätensä hänen suulleen ja päänsä hänen korvansa juureen.
"Minä olen Niani, teidän orjanne. Olkaa hiljaa, herra. Olen tullut pelastamaan teidät, sillä kuulin Tifumin vannovan, että te kuolisitte huomenna yhdessä Kalulun kanssa. Olkaa hiljaa, minulla on veitseni tässä. Minä leikkaan teidän ja teidän ystävänne köydet, ja me pakenemme kaikki kauaksi." Näin sanoen Niani leikkasi poikki niiniköyden, jolla kaularauta oli sidottu kiinni, ja hetken kuluttua Selim tunsi niskansa olevan vapaan kamalasta ketjusta.
Sitten poika hiipi Abdullahin luo ja vapautti hänetkin käskien hänen maata liikkumattomana paikallaan kunnes hänelle annettaisiin merkki. Sitten hän ryömi edelleen Simban luo, joka heti ymmärsi mistä oli kysymys, ja kääntyi kyljelleen, jotta Niani voisi leikata poikki köydet hänen ranteistaan, ja kohotti päätään vapautuakseen myös kaularaudasta. Sen jälkeen tuli Moton vuoro, ja pian hänkin oli vapaa. Sitten Niani kosketti kevyesti jokaista päähän. Kaikki nousivat heti pystyyn ja hiipivät pojan jäljessä ohi leiritulien ääressä nukkuvien olentojen ja ohi majojen, kunnes saapuivat sen puun taakse, jonka juurella vanhan Soltalin tuhka lepäsi.
"Sano nyt, Selim herra, mitä me teemme?" kysyi Niani kuiskaten.
"Sen saavat Simba ja Moto päättää", vastasi Selim, "mutta me emme saa karata ilman Kalulua. Kernaammin jään tänne ja kuolen yhdessä hänen kanssaan."
"En minäkään tahdo paeta ilman häntä", sanoi Abdullah, "kuolemalla hänen rinnallaan pääsisimme suoraan paratiisiin. Anna minulle veitsi, niin leikkaan poikki hänen köytensä."
"Ei, ei, herra", sanoi Simba, "minun täytyy kuitenkin palata takaisin, sillä minulla on vielä hiukan muutakin tehtävää kuin Kalulun pelastaminen. Jää sinä, Moto tänne, ja jos meidän pakomme tulisi ilmi, niin kiiruhtakaa ensin itää kohti ja sitten aamun valjettua etelään. Tule minun kanssani, Niani. Anna veitsi minulle."
Simba ja Niani lähestyivät ryömien sitä paikkaa, jossa Kalulu makasi sielultaan ja ruumiiltaan kiusaantuneena. Kun Simba oli päässyt hänen luokseen, kuiskasi hän Kalulun nimen ja varoitti häntä samalla sanoen: "Hiljaa!"
Kerrottuaan aikeistaan hän leikkasi Kalulun köydet poikki, niin että poika saattoi nousta istumaan. Mutta hänen ruumiinsa oli niin jäykkä ja hellä, ettei hän voinut liikahtaa.
Simba odotti kärsivällisesti, kunnes puutumus oli kadonnut ja kuiskasi sitten:
"Kalulu, muistatko, mitä Soltali sanoi? Soltali sanoi, että Tifumin pää tulisi erotetuksi hänen ruumiistaan. Sen minä aion nyt tehdä. Tahdotko seurata mukana?"
Niinpian kuin Simba oli lausunut nuo sanat, oli kuin kipu olisi hävinnyt Kalulun ruumiista. Hän hypähti ylös ja oli huutaa ilosta, mutta Simba laski suuren kätensä hänen suulleen.
"Ei sanaakaan, ei hengähdystäkään, jos henkemme on sinulle kallis!" hän kuiskasi. "Ystävämme ovat puun takana ja he odottavat meitä. Sinun täytyy nyt totella minua, jos tahdot että aikeemme onnistuu."
Kalulu puristi Simban kättä seuraten sitten sanaakaan sanomatta häntä ja Niania, joka astui edeltä.
Tifumin majan läheisyydessä Mani pysähtyi, sillä hän oli yhtä viekas kuin se eläin, jonka nimeä hän kantoi, ja osoitti majaa, joka seisoi erillään toisista. Simba ojensi veitsen Kalululle ja kuiskasi hänelle: "Seiso tässä liikkumattomana kuin kuivunut puu, kunnes kuulet minun antavan merkin." Kalulu nyökkäsi ääneti.
"Nyt, Tifum paha", kuiskasi Simba päättävästi, "nyt on kysymys sinun tai minun hengestäni, ja luulenpa, että sinun vuorosi on tullut. Verelläsi sinun täytyy maksaa Selimin arvet sekä Kalulun kärsimykset. Mutta miten voin kostaa sinulle kaikkien puolesta? Herrani, sheikki Amerin, Isa paran ja pikku Mussoudin puolesta!" Ja uskollinen palvelija yllytti itseään yhä suurempaan kiihkoon ja vihaan. Sitten hän kumartui eteenpäin, tarttui suurin, jäntevin käsin Tifumin päähän ja puristi sen mäsäksi.
Kosto oli pantu täytäntöön niin nopeasti, että Kalulu hätkähti hämmästyksestä kuullessaan merkin. Hän saattoi tuskin uskoa, että verityö oli jo tehty, mutta hän astui päättävästi eteenpäin, ylpeänä siitä, että sai auttaa sellaista miestä kuin Simbaa. "Leikkaa se poikki!" sanoi Simba, ja Kalulu hakkasi pään irti ruumiista ilman vähintäkään omantunnonvaivaa. Soltalin ennustus oli siten toteutunut. Simba ja Kalulu aikoivat juuri poistua, kun Niani kuiskasi:
"Pyssyt ovat majassa!"
"Sehän on totta!" vastasi Simba ja palasi majaan, josta hän otti neljä pyssyä sekä kuulia ja ruutia ja antoi ne Kalululle ja Nianille kannettavaksi. Sitten hän otti pari keihästä ja pitkän arabialaisen miekan, jonka Tifum oli myöskin anastanut itselleen, ja näine saaliineen he palasivat takaisin yhtä hiljaa kuin olivat tulleetkin.
Puun juurella, missä toiset odottivat heitä, he jakoivat pyssyt siten, että Abdullah, Simba ja Moto saivat kukin pyssynsä ja Selim oman englantilaisen kiväärinsä, jota hän iloissaan puristi rintaansa vasten. Kalulu sai keihään, jousen ja viinen, Niani keihään sekä kallisarvoisen ruutisarven kantaakseen. Simba itse otti kuulia ja miekan. Kalulu kantoi kamalaa taakkaansa, mutta siitä ei kerrottu mitään muille. Simba kehoitti vain lähtöön, ja kaikki seurasivat häntä.
"Yöstä on vielä neljä tuntia jäljellä", sanoi Simba. "Meidän täytyy kulkea etelää kohti."
Viisisataa sotilasta oli edellisenä yönä kulkenut leirin ympärillä etsien hedelmiä, puita, vettä y.m. jotta pakolaisten ei tarvinnut pelätä, että heidän jälkensä keksittäisiin, ja Kalulu oli varovaisuuden vuoksi sitonut Tifumin pään lannevaatteeseensa, jotta tihkuva veri ei antaisi heitä ilmi. Kun he olivat päässeet syvälle metsään, ei kenenkään maksaisi enää vaivaa etsiä heitä. Ja taikauskoisimmat heidän vihollisistaan sanoisivat: "Soltali on vienyt heidät täältä!"
Simba, Moto ja Kalulu tiesivät tämän, ja vaikka he astuivatkin nopeasti, olivat he sittenkin rauhallisella mielellä. Kukin oli omiin ajatuksiinsa vaipunut, eikä puhunut sanaakaan ennenkuin aamu sarasti, jolloin Selim huomasi mytyn Kalulun kädessä ja kysyi mitä siinä oli.
"Älä kysy nyt, Selim veljeni, meidän täytyy astua eteenpäin", vastasi Kalulu, eikä asiasta puhuttu sen enempää ennenkuin he kello yhdeksän aikana aamulla pysähtyivät suon rannalle juomaan vettä. Kalulu laski silloin kädestään mytyn, vaate avautui ja miehen pää tuli näkyviin.
"Allah! Mitä tuo on?" huudahti Selim hämmästyneenä, ja Abdullah toisti samat sanat.
"Mitäpä se olisi muuta, rakkaat veljeni, kuin Tifum pahan pää?" sanoi
Kalulu.
"Mutta sehän on murha!" Selim huudahti kauhuissaan nähdessään tuon kalpean, kamalan pään. "Murha!" toisti Simba. "Sitä minä en sanoisi, nuori herra. Ehkä sinun kansasi sanoo sitä siksi, mutta me pakanat sanomme sitä oikeudeksi. Minä kuristin hänet ja Kalulu leikkasi hänen päänsä poikki. Eikö Tifum ollut aikonut leikata Kalulun päätä? Ja ehkäpä sinunkin. Sillä Allah tietää, että hän vihasi sinua!"
"Niin", vakuutti Niani, "minä kuulin Tifumin sanovan, että hän tekisi sen."
"Mutta hän ei tehnyt sitä, ja minä olen pahoillani, Simba, että turhaan tapoit hänet", sanoi Selim, joka vaivoin saattoi hillitä väristystä.
"Selim, Amerin poika, salli Simban, mrundin, kysyä sinulta, joko olet unohtanut isävainajasi, heimolaisesi ja omat kärsimyksesi? Missä he kaikki ovat? Sano, missä on Isa? Missä pikku Mussoud? Miten Abdullahia kohdeltiin? Miten kävi ystäväsi Kalulun? Missä on Soltali? Miten on Katalambulan kylän käynyt? Minä sanon sinulle, nuori herra, jos arabialaispoika voi unohtaa kaiken tämän, niin minä, mrundi, en voi sitä tehdä. Jos Tifum pahalla olisi tuhat elämää, niin minä lopettaisin ne kaikki, mikäli saisin siihen tilaisuuden. Mitä sanot siihen, Moto ystäväni? Enkö ole puhunut oikein?"
"Aivan oikein, veljeni Simba. Minä olisin tehnyt aivan samoin, ja pahoittelen vain, että sinä sait ottaa hänet hengiltä, sillä olisin tahtonut tehdä sen itse", Moto vastasi.
"Mitä sinä sanot, Kalulu?" kysyi Simba nuorelta päälliköltä.
"Tässä on vastaukseni", sanoi Kalulu ja heitti hymyillen pään ilmaan, niin että se pamahti maahan.
"Entäs sinä, Abdullah? Sinä, joka olet arabi?" jatkoi Simba.
"Koraani sanoo: Jollei vihollisesi tahdo lähteä luotasi ja tehdä rauhaa kanssasi ja lakata sotimasta, niin tartu häneen ja tapa hänet missä ikänä hänet löydät, sillä Allah on antanut oikeauskoiselle vallan hänen ylitseen. Ja koska sinulla on profeetta Muhammed puolellasi, niin olkoon kaukana Abdullahista, sheikki Mohammedin pojasta, että hän väittäisi sinun tässä hirveässä asiassa olevan väärässä", vastasi Abdullah vakavasti.
"Jos koraani niin sanoo, silloin minäkin, Selim, Amerin poika, olen vakuutettu siitä, että olet tehnyt oikein", sanoi Selim nousten pystyyn ja katsoen anteeksipyytävästi Simbaan.
"Ja minä, Niani, Selimin orja, vakuutan, että Simba on tehnyt oikein", huudahti pieni neekeripoika niin vakuuttavasti, että kaikkien täytyi vetää suunsa nauruun ja hetkeksi luopua vakavuudestaan.
"Mitä sinä aiot tehdä päällä, Kalulu?" kysyi Selim.
"Aion keittää siitä lääkettä, jotta käsivarteni tulisi voimakkaaksi kostamaan Ferodialle", sanoi Kalulu käärien myttynsä kokoon.
"Ei, älä tee sitä, Kalulu. Jätä se minun tähteni tekemättä", pyysi
Selim katsoen vakavasti häneen, "sellaista tekevät vain raakalaiset.
Heitä pois tuo pelotin lintujen ja petojen ruuaksi."
"Sellainen tapa on aina ollut watutakansan keskuudessa", vastasi nuori päällikkö, "ja jollen minä tee sitä, niin ei minusta koskaan tule kuningasta." "Minunkin kansani sekä kaikkien niiden heimojen parissa, jotka minä tunnen, on sellainen tapa vallalla", sanoi Simba. "Anna Kalulun tehdä mitä hän haluaa."
"Mutta sinähän olet muhamettilainen, Simba, ethän sinä ole enää pakana", huudahti Selim, jota sellainen raaka teko inhotti. Abdullah lainasi jälleen lauseen koraanista, ja Simba antoi myöten.
"En minä aio syödä Tifumin päätä. Eivät warungit syö ihmisiä. He keittävät vain ihmisten lihasta lääkettä, ja siitä olisin kernaasti ottanut osani. Mutta jos tuo hyvä kirja kieltää sitä tekemästä, niin lupaan, etten tee siten", sanoi hän. "Meillä ei ole sitä paitsi aikaa keskustella, on marssittava eteenpäin!" Hän näytti hyvää esimerkkiä, ja pienellä joukolla oli täysi työ pysyäkseen hänen pitkien, voimakkaiden askeltensa tasalla. Iltaan mennessä ei monta sanaa vaihdettu.
Auringon laskiessa oli pakolaisten pakko pysähtyä. He näkivät tiheän viidakon ja keksivät siinä kapean ja epämukavan aukon, joka johti rauhalliseen lepopaikkaan. Heidän tulevaa leiriään ympäröi luonnollinen, tiheä aitaus — viisikymmentä jalkaa leveä ja kaksitoista jalkaa korkea — jonka toisiinsa kietoutuneet orjantappurat, kaktuskasvit ja köynnökset olivat muodostaneet. Jokaisessa oksassa ja lehdessä oli tuhansia okaita. Tuskinpa boakäärmekään olisi uskaltanut tunkeutua tämän aitauksen läpi, puhumattakaan ihmisestä, vaikka hän olisi ollut puettu kolminkertaiseen panssariin. Aitauksen sisäpuolella kasvoi sitä vastoin hienoa, pehmeää ruohoa, ja keskellä oli pieni syvennys — aivan kuin puhvelihärän kuoppa — jossa oli vettä. Ei edes viekas Moto olisi voinut keksiä sen pelottavampaa puolustuslaitetta alastomia ihmisiä ja petoja vastaan. Molemmat arabialaispojat nauroivat iloisina ja hieroivat tyytyväisinä käsiään ajatellessaan, miten hyvässä turvassa he olivat.
Simba, joka oli itseoikeutettu johtaja, katseli ympärilleen.
"Täällä me olemme turvassa", hän sanoi, "ei mikään mtuta voi löytää meitä, mutta meillä ei ole mitään syötävää, ja poikien tulee pian nälkä. Huomenna meidän täytyy etsiä itsellemme ruokaa. Luuletko, että metsää on vielä pitkältäkin, Moto?"
"En tiedä, mutta enpä luulisi. Siellä, missä metsä harvenee, tapaamme me metsänriistaa", vastasi taitava metsästäjä niin suurella varmuudella, että Selim, Abdullah ja Niani nuolivat huuliaan, ikäänkuin he olisivat tunteneet jo kielellään lihavan metsänotuksen mehevää lihaa.
"Minä tunnen hyvin tämän metsän", sanoi Kalulu, "tahdotko ensin sanoa meille, minne aiot lähteä?"
"Niin minne?" kysyi Simba katsoen Motoon, joka toisti samat sanat katsoen Simbaan.
"Minun täytyy saada se tietää", sanoi Kalulu. "Täällä me olemme turvassa. Ferodia voisi yhtä hyvin löytää linnun, joka on piilottanut päänsä puun koloon. Mutta minne te aiotte, Simba ja Moto?"
"Sanokaa se itse, nuori päällikkö", sanoivat Simba ja Moto yhteen ääneen.
"Minäkö? No niin", sanoi Kalulu. "Minä tahdon palata takaisin metsän halki ja ottaa selkoa jokaisesta heimoni miehestä ja aloittaa taistelun Ferodiaa vastaan, kunnes jokainen, joka on käyttänyt keihästään hänen puolestaan, on samanlainen kuin tämä tässä." Hän osoitti Tifumin jäykkää päätä. "Minä tahdon sotaa, kunnes kaikki viholliseni ovat voitetut. Minä lähden matkaan huomenna auringon noustessa." Näin sanoen hän hyökkäsi ylös ja lävisti keihäällään Tifumin pään, hänen ruumiinsa väristessä vihasta.
Kun hän täten mielikuvituksessaan näki vihollisensa jalkojensa juuressa, tunsi hän jonkun kevyesti koskettavan olkapäätään. Hän kääntyi taakseen ja kohtasi Selimin lempeän, rukoilevan katseen ja kuuli hänen sanovan:
"Kalulu, meille sinä olet yhä watutalaisten kuningas. Käy rauhallisesti istumaan minun, veljeni Abdullahin ja pikku Nianin viereen ja kuuntele, mitä veljelläsi Selimillä on minulle sanottavana."
Ystävyys Selimiä kohtaan sai Kalulun mielen pehmenemään, ja Selimin osanottava katse ja ystävällinen ääni liikutti häntä siinä määrin, että hän ensi kertaa eläissään purskahti itkuun. Kun Selim näki nuoren, ylpeän päällikön kyyneleet, alkoi hänkin osanotosta itkeä.
"Kalulu", sanoi Selim voitettuaan liikutuksensa, "kun minä makasin nälkään nääntyneenä metsässä, tulit sinä minun luokseni, ja minä näin sinun mustissa silmissäsi niin syvää sääliä, että heti aloin pitää sinusta kuin veljestäni. Sitten me sekoitimme veremme yhteen, ja minä suostuin ilomielin veljeksesi. Kun olin kylässä ja tunsin Tifumin laskevan raskaan kätensä olalleni ja kuulin yhä korvissani Ferodian julmat käskyt, tulit sinä avukseni kuin hyvä enkeli. Ja Abdullahin sinä pelastit ahneen krokotiilin kidasta, vaikka se oli jo vetänyt hänet syvyyteen. Kun sinusta tuli kuningas ja sinun vallassasi oli monien sotilaiden elämä ja kuolema, pyysin minä sinulta lupaa lähteä omaan maahani poistaakseni surun taakan äitini hartioilta, ja sinä lupasit minulle rikkauksia ja seuralaisia. Mutta pahat päivät koittivat. Ferodia tuli kuin varas yöllä monine sotilaineen ja otti minut ja meidät kaikki orjikseen ja tahtoi tappaa sinut. Silloin pikku Niani pelasti meidät kaikki, hän, jonka luulin luodun vain leikkiä ja pilaa varten. Ja nyt me olemme taaskin vapaat, Allahille olkoon kiitos!"
Kalulu nyyhkytti rajusti, ja Selim saattoi vain vaivoin jatkaa puhettaan:
"Nyt minulla on enää pieni pyyntö sinulle, Kalulu: veljeni, mutta jos suostut siihen, niin teet Selimin vielä onnellisemmaksi kuin silloin, kun kuiskasit korvaani, että olin vapaa ja sinun veljesi. Mutta minä uskallan töin tuskin ilmaista pyyntöäni pelosta, että annat minulle kieltävän vastauksen."
"Kerro, Selim, mitä voin tehdä puolestasi? Enkö jo kauan sitten ole sanonut sinulle, että voit käskeä minua? Mutta mitäpä minä voisin antaa sinulle? Eilen Kalulu oli orja! Mitä orja voi antaa?" Ja hän nauroi katkerasti.
"Sinulla on enemmän, kuin koskaan ennen olet omistanut, Kalulu.
Lupaatko suostua pyyntööni?"
"Sinä pilkkaat minua, mutta minä annan sinulle lupaukseni, eikä mtutapäällikkö helposti riko sanaansa", vastasi Kalulu.
"Kuule siis, veljeni! Sansibarissa minulla on kaunis koti. Sen ympärillä kasvaa suuria puita, jotka ovat täynnä hyviä, keltaisia hedelmiä, appelsiineja nimeltään, sekä toisia puita, joiden suuret hedelmät ovat hunajaakin makeammat ja joita nimitetään mangoiksi. Siellä kasvaa myöskin korkeita palmuja, joiden pähkinät ovat yhtä suuria kuin sinun pääsi ja täynnä maidonvalkeaa mehua, joka sammuttaa janon. Ei koko Ututassa eikä sen lähistössä ole sellaisia vihanneksia kuin minun puutarhoissani ja pelloillani Sansibarissa. Siellä kasvaa pumppuja, melooneja ja kurpitsoja, kurkkuja, herneitä ja papuja, keltaisia ja valkeita tomaatteja, banaaneja ja kaikenlaista muuta, joista et osaa edes uneksiakaan. Eikä sellaista taloa kuin minun ole koko neekerialueella. Se on korkea kuin korkein puu ja suuri kuin tori sinun kylässäsi, ja se on yltyleensä rakennettu kivestä. Sen lattiat ovat valkeaa kiveä, sen vuoteissa on untuvapatjoja ja hienointa valkeaa liinaa, ja niin pian kuin käyt niille lepäämään, unohdat kaikki huolesi. Ylemmistä ovista, joita me nimitämme ikkunoiksi, näet suuren, sinisen meren ja leikkivät laineet, jotka kaiken päivää laulavat rakkaudesta, kauneudesta ja ilosta. Tähän kauniiseen kotiin minä kutsun sinut, veljeni. Tähän ihanaan paikkaan, jonka Allah on antanut minulle, minä tahdon viedä sinut. Ja rakas äitini, joka on valkea kuin pilvi tuolla taivaalla ja kaunis kuin kuu, on rakastava sinua kuin omaa poikaansa kaiken sen vuoksi, mitä sinä olet minulle tehnyt. Sano, Kalulu, tahdotko tulla minun kanssani ja saada osasi äitini rakkaudesta? Tahdotko tulla katsomaan kaikkia Sansibarin ihmeitä?"
Kalulu ei vastannut, hän vain nyyhkytti. Hänen ei ollut helppo vastata myöntävästi, mutta hän muisti lupauksensa ja että Selim pyysi häneltä suosionosoitusta. Simban syvä ääni keskeytti ensimmäisenä hiljaisuuden.
"Nuori herramme Selim on lausunut viisaita sanoja", hän sanoi. "Ei Moto enkä minäkään olisi tullut sitä ajatelleeksi, mutta pojan sydän on löytänyt viisaamman neuvon, kuin mitä meidän päämme olisi voinut keksiä. Nuori päällikkö, kyllä sinusta tulee vielä Ututan kuningas, mutta lähde nyt ensin Sansibariin, missä silmäsi saavat nähdä ihmeitä ja pääsi oppia viisautta. Nyt minä tiedän, mikä meille kaikille on parasta. Jos lähdet Sansibariin, niin palaat takaisin suurena kuninkaana. Selimin kautta saat tutustua moneen rikkaaseen arabialaiseen, ja mitä paremmin opit heitä tuntemaan, sitä enemmän kiinnyt heihin. Ja oleskeltuasi siellä vuoden tai kaksi voit saada heidät lähtemään kanssasi omaan maahasi auttamaan sinua voittamaan takaisin oikeutesi. Palkaksi voit antaa heille ne orjat, jotka Ferodia on ottanut, ja antaa heille runsaasti norsunluuta ja heiltä voit vastalahjana saada paljon kankaita ja kaikenlaisia kauniita tavaroita. Kun olet tutustunut Sansibarin oloihin, opit myös varustamaan omat kyläsi niin vahvoiksi, että ne voivat vastustaa vihollisten hyökkäyksiä. Sinä voitat Ferodian ja kaikki heimot laajalla alueella ja teet maasi niin suureksi ja rikkaaksi, ettei toista sellaista tule olemaan, ja sinun nimesi ja kunniasi tulevat tunnetuiksi yli koko maailman. Minä olen puhunut."
Kalulu hyppäsi pystyyn ja huudahti innostuneena: "Jo riittää! Selim, sinä sait minut melkein suostumaan, mutta Simba on voittanut minut lopullisesti puolellenne. Minä seuraan mukana Sansibariin. Tahdon oppia paljon, niin että minusta tulee suuri kuningas, ja minä palaan Ututaan suurena ja voimakkaana miehenä, sellaisena kuin sinä, Simba, olet. Silloin Ferodia saa varoa. Nauttikoon hän saaliistaan kunnes Kalulu palaa, mutta — Soltalin tuhan, Mostanan haudan, Katalambulan raunioiden nimessä — minä olen kostava. Olen puhunut."
"Hyvä — hyvä — hyvä!" huusivat kaikki yhteen ääneen. Selim nousi ylös ja syleili Kalulua, Simba ja Moto puristivat hänen käsiään ja Niani hyppi heidän ympärillään kuin pieni apina. Kun Abdullahin vuoro oli syleillä Kalulua, lupasi hän koraanin nimessä palata hänen kanssaan Ututaan nähdäkseen, että hän pääsi jälleen oikeuksiinsa. Pienessä lujasti varustetussa leirissä vallitsi mitä hurjin ilo.
"Yksi pyyntö minulla vielä olisi, Kalulu", sanoi Selim hymyillen, mutta katsomatta ylös.
"Vieläkö yksi pyyntö? Mikä se on? Minä lupaan sen tehdä. Puhu!" vastasi Kalulu ja kohotti Selimin kasvoja, niin että hän saattoi nähdä tämän silmät.
"Sinä olet hyvä, Kalulu, kun lupaat ennenkuin tiedät, mitä aion pyytää. Sinä tiedät, että minä olen arka ja pelkuri, en voisi nukkua rauhassa yötäni, jos tuo ilkeä pää olisi näin lähellä ja —"
Kalulu nousi heti, tarttui päähän ja heitti sen pensaikkoon orjantappuroiden keskelle, missä se oli paremmassa säilössä, kuin jos se olisi tullut haudatuksi kymmenen jalan syvyyteen maahan.
"Hyvä, hyvä!" huusivat Abdullah ja Selim, jotka nyt olivat rauhalliset ja tyytyväiset.
"Puhukaamme nyt muusta", sanoi Simba, kun kaikki olivat hiukan rauhoittuneet. "Sinä tunnet maan, Kalulu. Miten me pääsemme helpoimmin Sansibariin?"
"Missä Sansibar sijaitsee?" kysyi Kalulu.
"Sen pitäisi sijaita suoraan itään täältä, juuri siellä, mistä aurinko joka aamu nousee", sanoi Simba.
"Minä tunnen tien Uroriin saakka, mutta sen toisella puolella en ole käynyt", sanoi Kalulu. "Meidän joukkomme on liian pieni uskaltaaksemme kulkea Uhehen läpi", sanoi Simba. "Se ei käy päinsä. Mitä sinä neuvoisit, Moto?"
"Jos vain pääsisimme jollekin kauppatielle, löytäisin hyvinkin pian perille. Mutta Kalulu", huudahti hän äkkiä, "etkö sinä sanonut, että näillä tienoin on jokin suuri järvi?"
"On kyllä, Liemba-järvi, jolla ei ole ensinkään loppua. Se ulottuu kauaksi pohjoiseen", Kalulu vastasi.
"Liemba järvi! Liemba!" toisti Moto itsekseen, ikäänkuin koettaen
muistutella nimeä. "En ole koskaan ennen kuullut puhuttavan
Liembasta. Monta kertaa olen kulkenut Tanganjikan yli matkalla
Ujijista —"
"Ujiji!" keskeytti Kalulu ihmeissään. "Tanganjikasta en minä ole koskaan kuullut, mutta sen minä tiedän, että Ujiji sijaitsee Liemban rannalla, jonkun matkan päässä Usowasta."
"Wallahi!" huudahti Moto. "Silloin Liemba on sama järvi kuin Tanganjika, sillä Ujiji sijaitsee Tanganjikan rannalla. Ujijin jälkeen tulee Kawendi ja sitten Usowa — se on parin päivämatkan päässä Ujijista etelään. Kun me olimme päässeet Uwenbaan, niin kuljimme aina suoraa tietä Marunguun."
"Jos sinä tunnet tien Ujijista Marunguun tai Uwembaan tai Usowaan, niin silloinhan tiemme on aivan selvä, koska tunnet tien Ujijista Sansibariin", sanoi Kalulu.
"Tärkeintä on siis päästä järven rantaan", sanoi Simba.
"Minä tunnen tien järven rantaan", sanoi Kalulu, "kävin siellä muutamia kuukausia sitten. Se on noin parinkymmenen päivämatkan päässä täältä, juuri siellä minne aurinko laskee. Mutta järven ja meidän välillämme on Ferodian maa. Viikon päivät meidän täytyy kulkea tuohon suuntaan", hän osoitti etelää kohti, "ja sitten kääntyä ja kulkea järveen päin".
"Niin, se on hyvä. Huomenna me aloitamme matkamme niinkuin sinä ehdotat, ja jos Allah sallii, olemme me viiden kuukauden kuluttua Sansibarissa", sanoi Simba.
"Ja huomenna me saamme ruokaa, Insallah!" huudahti Moto.
"Insallah! Insallah!" toistivat arabit.