KYMMENES LUKU.
Katalambulan kuolema ja hautajaiset. — Kalulusta tulee kuningas. — Selim saa luvan matkustaa kotiin. — Tyytymättömät. — Ferodian suunnitelmat. — Tifum paha ja hänen neuvonsa. — Ferodia käy Kalulun luona. — Petos.
Kahden viikon marssin jälkeen he saapuivat Katalambulan kylään, missä he saivat kuulla, että vanha kuningas oli kuollut edellisenä päivänä. Koko kylä oli surun vallassa.
Tämä oli kova isku Kalululle, sillä hän oli suuresti rakastanut setäänsä. Kun hänelle ilmoitettiin tämä surusanoma, kävivät hänen kasvonsa harmaankalpeiksi ja koko hänen ruumiinsa alkoi vapista. Sitten hän puhkesi valitushuutoihin ja kiiruhti Katalambulan majaan heittäytyen kuolleen ruumiin yli.
"Herää, watutain päällikkö!" hän huusi. "Katso, poikasi Kalulu on palannut metsästysretkeltään. Avaa silmäsi ja korvasi, oi Katalambula, ojenna kätesi ja hyväile häntä, jota rakastit niin hellästi! Puhu, Katalambula! Sano, minne olet mennyt? Miksi en kuule sinun ääntäsi? Tule Kalulun luo, käy istumaan puun alle ja kerro nuoruutesi urotöistä! Katalambula, minä kuolen, jollet herää." Hän huusi huutamistaan, kunnes huomasi, että sanat ja kyyneleet olivat turhat. Silloin hän nousi, lähti omaan majaansa, heittäytyi vuoteelleen ja itki niin, että hänen sydämensä oli sulaa kyyneliin.
Ennen auringonlaskua kaivettiin nelikulmaisen pihan nurkkaan hauta ja sen ylle rakennettiin maja. Hautajaisjuhlallisuudet alkoivat ja Kalulu tuli majastaan kunnioittamaan Katalambulan ruumista. Kaikki naapurikylien taikurit sekä heimon vanhimmat ja ylhäisimmät miehet olivat koolla, ja piha oli tungokseen asti täynnä miehiä, naisia ja lapsia jotka olivat järjestyneet siten, että suuren puun ympärille oli jäänyt avara tyhjä piiri. Tähän piiriin astuivat taikurit ja ylhäisimmät läsnäolijat. Sitten tuotiin paikalle lihavimmat ja suurimmat mustat härät, jotka oli määrä teurastaa Katalambulan haudan ääressä, sekä jättiläissuuruisia saviruukkuja täynnä uhriviiniä, jota aiottiin valella haudan yli.
Rummunpäristäjät olivat valmiina, samoin taikurit, joiden ruumiit oli maalattu täyteen valkoisia juovia, ja joilla oli käsissään kivillä täytettyjä kurpitsapulloja.
Sitten alkoi kuolinlaulu. Sävel oli surullinen ja etenkin kerto, johon naisten ja lasten pehmeämmät äänet yhtyivät, soi valittaen.
Poika Loralamban,
voittaja Uwenban,
sulttaani Liemban
kuollut on
Velimies Mostanan,
viisain Manyaparan, [vanha, viisas neuvonantaja]
kuningas Ututan
kuollut on.
Kuoro: Kuollut on!
Oi, isku kohtalon.
Voittaja wamarungun,
kuningas Kwikurun,
laps viisas Malungun, [taivaan henki]
kuollut on!
Mahtava mtuta,
sankari watuta
kuollut on!
Kuoro: Kuollut on!
Oi, isku kohtalon!
Hän poissa on, hän poissa on ja kansan suru lohduton. Nyt maassa lepää valtias, hän, viisain, parhain kuningas, ja kaiho käskee: laulakaa ja ylistäkää vainajaa, mi kuollut on.
Kuoro: Mi kuollut on!
Oi, kova isku kohtalon!
Miks lähti hän, miks jätti hän niin mainehikkaan elämän? Haudanko rauhan vuoksi vaan hän riensi sinne nukkumaan? Nyt ikuisesti laulakaa ja ylistäkää vainajaa, kaatakaa viinit haudalleen, me jäämme suruun ikuiseen. Oi, kova isku kohtalon, kun kuninkaamme kuollut on!
Kuoro: Oi, kova isku kohtalon, kun kuninkaamme kuollut on!
Kun laulu oli loppunut, pantiin ruumis paksun kaarnan sisään, ja neljä taikuria kantoi sen hautaan, missä se asetettiin oikealle kyljelleen ja sen viereen asetettiin kilpi, keihäs, jousi ja viini. Pääpuoleen pantiin ruukullinen hirssijauhoja. Kaarna, jossa ruumista oli kannettu, asetettiin ruumiin päälle, ja viiniä kaadettiin sen yli. Sitten teurastettiin härät haudan yläpuolella, niin että veri vuoti hautaan. Se täytettiin sen jälkeen mullalla ja poljettiin kovaksi. Lopuksi kaadettiin hautakummulle kymmenen pullollista viiniä, ja niin olivat juhlamenot lopussa.
Heimon vanhimmat ja taikurit kerääntyivät nyt puun alle neuvottelemaan siitä, kuka valittaisiin vainajan seuraajaksi. Monet ehdottivat Ferodiaa, joka oli vainajan sukulainen, mutta enemmistö — tosin varsin pieni enemmistö — puolusti Kalulua, joka oli Katalambulan veljenpoika sekä kasvatti, ja jonka kuningas vainaja oli valinnut seuraajakseen. Sitä paitsi oli Kalulu rohkea ja hänestä tulisi aikaa myöten suurempi sotilas kuin Ferodiasta, ehkäpä itse Katalambulaakin suurempi. Hän oli voittanut kaikkien sydämet herttaisuudellaan ja hyvyydellään.
Väittely oli kiivas. Ne, jotka äänestivät Ferodiaa, uhkasivat luopua Katalambulan heimosta ja mennä Ferodian puolelle ja palata aseistettuina takaisin hakkaamaan Kalulun pään poikki. Mutta Soltalin onnistui kaunopuheisuudellaan rauhoittaa kiihoittuneet mielet ja saada niin monta Ferodian puolustajaa siirtymään Kalulun puolelle, että lopulta edellistä kannatti vain pieni, taistelunhaluinen vähemmistö.
Ja sillä välin kun odotettiin sanansaattajien paluuta, jotka olivat lähetetyt ilmoittamaan Kalululle siitä kunniasta, joka oli tullut hänen osakseen, lähti vähemmistö kylästä uhaten palata takaisin Ferodian kanssa, joka ei jättäisi heille kostamatta.
Kalulu otti lähetystön vastaan ja seurasi heidän mukanaan Soltalin luo. Tämä ei ollut vain heimon etevin poppamies ja taikuri, vaan myöskin manyapara — neuvonantaja — ja Katalambulan appi. Sitäpaitsi hän oli hellästi kiintynyt Kaluluun. Ilomielin hän nyt ilmoitti nuorukaiselle, että tämä oli valittu kuninkaaksi.
Soltalilla oli hiukan veteen sekoitettua hirssijauhoa vieressään — se oli voimakas lääke ja taikakeino — ja kun Kalulu seisoi nyt hänen edessään kuutamossa, nousi Soltali paikaltaan ja siveli tätä voidetta nuorukaisen kasvoihin ja huusi ääneensä: "Ole kuningas, ole rohkea, ole voimakas, ole hyvä! Ja kaikki vihollisesi paetkoon sinua!"
Vuoron perään kaikki heimon vanhimmat nousivat ja toistivat samat sanat. Sitten kaikki kansa keräytyi paikalle, ja Soltali lauloi ylistyslaulun uuden kuninkaan perheestä, hänen hyvistä ominaisuuksistaan ja elämänkohtaloistaan ja lopetti kehottamalla kaikkia kunnioittamaan ja palvelemaan Kalulua, samoin kuin he olivat palvelleet hänen kasvatusisäänsä, jotta watutakansan kunnia tulisi tunnetuksi koko maailman kansojen parissa ja sen rohkeutta ylistettäisiin kaikkialla.
Sotilaat huusivat ääneensä, rummut rämisivät, ja kaikki yhtyivät yksiääniseen huutoon: "Kauan eläköön Kalulu!"
Kun äänet vaikenivat, nousi Kalulu ja puhui kansalle kaikkien kuunnellessa ihaillen ja tarkkaavina: "Watutaheimon sotilaat ja kansamme vanhimmat ja neuvonantajat, te olette valinneet minut kuninkaaksenne, sentähden että Katalambula, jolla ei ollut perillistä, rakasti minua, Mostanan poikaa, ja siksi että hän, kuningas vainaja, oli sanonut Soltalille: Koska minulla ei ole poikaa, hallitkoon Kalulu minun sijastani, kun lepään haudassa. Katalambula on nyt lähtenyt isiensä luo. Hän oli vanha, vuosien ja kunnian painama. Häntä ei ole enää olemassa, raskas multa peittää hänet. Kuningas on kuollut, mutta te olette valinneet minut täyttämään hänen sijansa. Olen vielä nuori, enkä ole nähnyt monta kuunvaihdetta, en ole valmis sotilaskaan. Mitenkä voin siis täyttää Katalambulan paikan? Tahdon sanoa sen teille. Katalambula oli hyvä, hän rakasti kaikkea hyvää ja vihasi pahaa, ja niin minäkin teen. Katalambula oli oikeudenmukainen, sitä minäkin tahdon olla. Kun Katalambula oli nuori, oli hän urhoollinen ja voimakas, hän taisteli kuin jalopeura. Kun minä olen valmis sotilas, olen minäkin voimakas ja urhoollinen, ja taistelen kuin jalopeura. Katalambula oli viisas. Oi, minä olen nuori ja typerä, mutta minulla on Soltali, Katalambulan ystävä luonani. Minulla on samat heimon vanhimmat, neuvonantajat ja taikurit tukenani kuin hänelläkin, ja he auttavat minua viisaudellaan, kun huolet painostavat minua, ja minä tulen viisaaksi heidän viisautensa kautta. Nyt vallitsee rauha maassa, watutalaiset ovat rikkaita ja onnellisia. Kansan parissa ei riehu tauteja eikä karjankaan joukossa. Mutta synkät päivät voivat yllättää meidät, jos voimakas vihollinen hyökkää maahan. Tauteja voi levitä joukkoomme, kuka voisikaan estää pahoja henkiä lähettämästä maahan kauheita kulkutauteja, jotka tappavat sotilaitamme ja karjaamme? Mutta Kalulu on valmis lepyttämään pahoja henkiä uhreilla ja voimakkailla lääkkeillä. Watutamiehet rakastavat Kalulua ja ovat valinneet hänet kuninkaakseen. Kun hetki on tullut ja hätä vaatii, on Kalulu valmis kuolemaan watutalaisten puolesta. Minä olen puhunut." Kun Kalulu oli lopettanut puheensa, lähti hän omaan majaansa, jossa hän tapasi Selimin, Abdullahin, Simban ja Moton keskustelemassa viime päivien tapahtumista.
He kohosivat kaikki pystyyn, tervehtivät häntä kunnioittaen, tarjosivat hänelle puhtaan härännahan istuinpaikaksi ja valittivat kuninkaan kuolemaa, kuninkaan, joka niin suuresti oli rakastanut Kalulua.
"Ah niin, hän oli hyvä mies", sanoi Kalulu. "Hän hoivasi minua kuin naarasjalopeura poikasiaan. Hän ylpeili myös minusta, sillä hän sanoi, että minulla oli hänen isänsä, Loralamban silmät ja että pidin pääni yhtä pystyssä kuin hänkin. Hän sanoi usein, että minä kohottaisin watutakansan suuruuteen. Ennenkuin lähdin norsunjahtiin, neuvoi hän minulle, miten minun tuli käyttäytyä, kun minusta tulisi kuningas, ja hän kehotti minua suuren sotajoukon kanssa kulkemaan koko Ututan halki ja tarkastamaan, miten suuri valtakuntani on ja mitkä heimot maksavat minulle veroa. Hän sanoi, että jos kuningas unohtaa kansansa, niin kansa unohtaa kuka on sen kuningas ja nousee kapinaan. Riitaisuuksia syntyy, ja kansa heikkenee. Aion seurata hänen neuvoaan ja lähden matkalle täysikuun aikaan. Sano, Selim, tahdotko seurata mukanani?"
"Oi, Kalulu, sinä olet nyt suuren kansan kuningas, sinä olet rikas ja mahtava, ei koko Afrikassa ole sinun vertaistasi. Jos vain liikutat huuliasi, syttyy sota ja verta vuodatetaan laajoilla aloilla, kyliä poltetaan, kokonaisia heimoja hävitetään. Sinä, vaikka olet poika niinkuin minäkin, olet mahtava äkillisessä voimassasi, mutta vielä pari päivää sitten sinä syleilit minua ja lausuit minulle monta ystävällistä sanaa. Tahdotko suoda Selimille armon, Kalulu?"
"Tahdonko suoda sinulle armon! Oi, Selim, luuletko, että Kalulun ystävyys on kepeäjalkainen kuin antilooppi, joka juoksentelee sinne tänne etsien makeaa ruohoa? Ei, se on kuin virran vuo, joka aina kulkee samaan suuntaan. Sano mitä haluat. Tahdotko vaimon itsellesi? Ota kylän kaunein tyttö. Haluatko pyssyn? Ota niin monta kuin huolit. Sano, mitä sinä toivot?"
"Pyydän sinulta, Kalulu, nyt kun olet kuningas, että sallit
Abdullahin, Simban, Moton ja minun matkustaa omaan maahamme."
"Matkustaa!" toisti Kalulu surullisena. "Jättäisitkö siis minut yksin? Mitä Kalulu on tehnyt sinulle ja ystävillesi, koska tahdotte hyljätä minut?"
"Oi, veljeni — jos sallit minun vielä käyttää tätä nimeä — sinä olet ollut vain hyvä meille", vastasi Selim. "Mutta muista, että me lähdimme omasta maastamme ostaaksemme norsunluuta ja orjia. Meidän oli määrä matkustaa Rua-maahan, Tanganjikajärven toiselle puolelle. Mutta sinä tiedät, miten meidän kaikkien kävi Kwikurussa. Me, jotka olemme nyt täällä, olimme kuitenkin siksi onnelliset, että voitimme sinun ystävyytesi ja että sinä vapautit meidät orjuudesta. Mutta Sansibarissa elävät meidän, Abdullahin ja minun, äitimme, jotka surevat meitä. Minulla on suuria tiluksia ja paljon rahaa, ja Simballa ja Motolla on vaimo ja lapset. Tekisimmekö oikein jäädessämme tänne, jos Kalulu sallii meidän matkustaa?"
"Oi, Katalambula on juuri kuollut ja haudattu, ja nyt Selimkin tahtoo jättää minut! Mikä paha henki minua näin vainoo? Oi, jospa olisin kuollut Katalambulan sijasta! Mutta et suinkaan sinä tahdo matkustaa heti, Selim? Sääli minua ja viivy täällä vielä joitakin kuukausia, sitten minä — joskin tiedän, että se on kuolemakseni — seuraan sinua tuhannen sotilaan kera siihen maahan, missä sinun ystäväsi ovat."
"En tarkoittanutkaan nyt heti, vaan kuukauden kuluttua. Etkö tahdo sallia minun lähteä kuukauden perästä? Ajattele äiti parkaani, joka on surrut ja kärsinyt koko tämän ajan. Vain hänen tähtensä haluan näin pian lähteä luotasi."
"Tapahtukoon niinkuin tahdot, Selim. Kalulu ei ole niin sydämetön, että hän erottaisi äidin ja pojan toisistaan. Sinä sanot, että aikomuksesi oli matkustaa Rua-maahan ostamaan norsunluuta ja orjia. Sinun ei tarvitse kulkea niin kauaksi. Minulla on täällä kaksisataa arabialaista, jotka Ferodia otti vangiksi Kwikurussa. He ovat nyt sinun omasi ja saavat kuljettaa mukanaan norsunluuta, josta puolet on sinun ja toinen puoli Abdullahin, Simban ja Moton. Oletko tyytyväinen?"
"Tyytyväinenkö?" toisti Selim. "Sinä olet hyvä, Kalulu. Toista sinun kaltaistasi en koskaan tapaa!" Ja tunteittensa vallassa hän heittäytyi itkien jalomielisen nuoren villin kaulaan muidenkin osoittaessa kaikella tavalla iloaan ja kiitollisuuttaan.
He valvoivat kauan sinä iltana, ja päätettiin, että Selim ja hänen ystävänsä jäisivät vielä kahdeksi kuukaudeksi Kalulun luo.
Sillä välin kun nuori kuningas suunnitteli lähimpää tulevaisuuttaan, oli tyytymätön vähemmistö jo matkalla Ferodian luo. Eivätkä sen jäsenet olleet lausuneet vain tyhjiä uhkauksia! He olivat kaikki sotilaita, jotka olivat seuranneet Ferodian mukana Uririin ja taistelleet Kwikurussa ja saaneet osansa saaliista. He ihailivat uljuutta ja sota-onnea, ja heidän silmissään Ferodia oli sankari, joka paljoa suuremmassa määrässä oli ansainnut heimon kuninkaan aseman kuin poika, joka — vaikka hän olisi ollut miten lupaava hyvänsä — ei ollut kunnostautunut sen enemmän kuin mikä muu poika hyvänsä hänen asemassansa. Ferodia oli päällikkö, joka, jos hän olisi kuningas, voisi hankkia rikkautta jokaiselle sotilaalle, kankaita, norsunluuta, orjia ja karjaa, jota vastoin Kalulu kuninkaana ei vielä moneen vuoteen uskaltaisi ryhtyä mihinkään hyökkäyssotaan.
Ei kestänytkään kauan ennenkuin tyytymättömät päättivät lähteä
Ferodian alueelle — sinne oli vain viikon marssi lounaista kohti
— ja kehottaa häntä julistamaan itsensä kuninkaaksi ja ryntäämään
Kalulun kylään anastamaan vallan poikakuninkaalta.
Viikon kuluttua he olivat Ferodian kylässä ja pääsivät helposti päällikön puheille, jonka rinnalla istui mielistelevä Tifum paha.
"Rauha olkoon teidän kanssanne, veljet!" tervehti heitä Ferodia, joka nousi paikaltaan ja kiireesti syleili toista toisensa jälkeen. Ututassa sekä muissa Tanganjika-järven seuduilla sijaitsevissa maissa vallitsevan tavan mukaan hän hieroi ensin heidän käsivarsiaan ja hartioitaan ja kävi sitten heidän kaulaansa, hiljaa taputellen heitä selkään oikealla kädellään ja mutisten: "Wake, wake, wake, waky" — "terve terve, terve ja rauha."
Niinkuin viisas diplomaatti ainakin hän suoritti tervehdysmenot perinpohjaisesti ja kysyi sitten, mistä he tulivat ja mitä asiaa heillä oh.
"Miksi olisimme tulleet niin pitkän matkan päästä," vastasi se, joka oli valittu puhetta johtamaan, "ellemme tervehtiäksemme sinua, Ferodia, kaikkien watutaheimojen kuninkaana? Katalambula, suuri kuningas, on kuollut. Häntä ei ole enää. Hän makaa maassa. Watutaheimoilla ei ole nyt ylipäällikköä. He kuljeskelevat ympäri kuin lampaat ja seuraavat nuorukaista, joka ei kelpaa heidän paimenekseen. He ovat valinneet Kalulun, joka on vielä lapsi, eikä mikään sotilas. Hän suree vain Katalambulaa eikä tiedä mihin ryhtyä. Siksi olemme tulleet sinun luoksesi, Ferodia, pyytääksemme sinua rupeamaan paimeneksemme, johtajaksemme, kuninkaaksemme. Sano, mikä on vastauksesi?"
"Olet puhunut totta, veljeni", vastasi Ferodia. "Kalulu on tosiaankin vain lapsi ja hyvin hemmoteltu lapsi. Ja ken hän on? Hän ei ole mtuta, ei sotilas, hän ei ole taistelulla saavuttanut oikeutta kantaa keihästä muuna kuin taakkanaan. Hän on mrori, vierasta heimoa. Ja kellä on suurempi oikeus olla watutain johtaja Katalambulan jälkeen kuin minulla, Ferodialla? Kuka saavutti voitot hänen taisteluissaan jollen minä? Olen voittanut monet kansat, ja urhoollisuudellani olen saavuttanut oikeuden olla hänen seuraajansa. Sinun sanasi, veljeni, ovat tosia, ja sinun viisautesi ilahduttaa minua."
"Sano, oi päällikkö, milloin tahdot lähteä meidän kanssamme rankaisemaan Soltalia ja niitä, jotka ovat valinneet toisen sinun sijaasi?" kysyi puhemies.
Vilkas keskustelu syntyi nyt siitä, miten olisi parasta anastaa Katalambulan kylä, syöstä Kalulu vallasta ja pakottaa hänen puoltajansa yhtymään Ferodiaan. Tähän neuvotteluun ottivat kaikki kylän vanhimmat ja arvokkaimmat miehet osaa. Useita ehdotuksia tehtiin, ja lopulta kääntyi Ferodia Tifumin puoleen.
"Mitä sinä sanot, Tifum?" hän kysyi. "Sinä olet viekas kuin hyeena, viisas kuin norsuparven johtaja ja julma kuin musta leopardi, joka ei päästä saalista kynsistään. Puhu, Tifum, sinun neuvosi ovat korvaamattomat."
Tifum paha nousi heti puhumaan: "Kuka on yhtä viisas kuin Ferodia? Hän tietää, että Tifum kykenee neuvomaan häntä, ja heti hän käskee hänen puhua. Kuka voittaa Ferodian taistelutantereella?" Ja kaunopuheisesti hän luetteli Ferodian kaikki ansiot. "Minun neuvoni on seuraava", hän jatkoi. "Katalambulan kylä on vahva, sotilaita on paljon, ja kyliä on suunnaton joukko yltympärillä. Ferodian heimo on pieni ja heikko. Se on kuin kourallinen hiekkaa koko erämaan hiekkaan verrattuna. Yksin me emme voi taistella Kalulun kansaa vastaan. Mutta lähettäkäämme sana kinyalakansalle, jonka päällikön Katalambula tappoi, sekä muiden ympäristöheimojen tyytymättömille päälliköille, niin voimme toivoa menestyvämme. Ottakoon Ferodia sitten kaikki oman heimonsa sotilaat mukaansa, lähteköön Kalulun kylään ja sanokoon, että he ovat tulleet onnittelemaan häntä. Astukoon hän itse sadan parhaan miehensä kera kylään ja hierokoon kaikkien kanssa ystävyyttä, varsinkin Kalulun kanssa, sillä välin kun toiset odottavat ulkopuolella. Kymmenen päivän kuluttua voivat liittolaiset ennättää paikalle eri tahoilta. Sillä välin kun Ferodian sotilaat vangitsevat yöllä Kalulun, Soltalin ja kylän vanhimmat, vartioivat jotkut portteja, kunnes ulkona olevien on aika toimia. Kun kaikki sitten on valmista, hyökätköön koko joukko kylään ja teurastakoon ja tappakoon. Kun watutalaiset aamulla saavat kuulla, että Ferodia on voittanut, pelästyvät he ja kaikki tulevat hänen luokseen ja ovat hänelle yhtä uskollisia kuin Katalambulalle. Mutta Kalulun täytyy kuolla. Rauhaa ei saada, niin kauan kuin hän elää, ja jos Ferodia sallii, niin minä väännän niskat siltä kukolta! Tämä on Tifum pahan neuvo, oi päällikkö."
Sekä Ferodia että kaikki muut tervehtivät Tifumin sanoja riemulla, ja sanansaattajia lähetettiin heti paikalla voitettujen heimojen luo kehottamaan, että kaikki tyytymättömät kerääntyisivät Ferodian johdon alle ja kulkisivat suuren metsän halki öisin viljavainioiden kautta — ja kokoontuisivat kymmenennen yön jälkeisenä aamuna Katalambulan kylän läheisyyteen.
Valittuine sotilaineen, joista Ferodia oli vielä erikoisesti erottanut sata — häikäilemättömiä, urhoollisia ja taistelunhaluisia miehiä —, alkoi Ferodia seuraavana aamuna marssia Katalambulan kylää kohti, samalla kun muut heimot kiiruhtivat yötä päivää eteenpäin ottaakseen osaa suureen taisteluun. Tifumin kantajien joukossa oli pieni orja Niani, josta emme pitkään aikaan ole kuulleet mitään.
Saavuttuaan perille seurasi Ferodia Tifumin neuvoa ja lähestyi vain sadan valitun miehensä kera porteille, missä hänet — hän kun oli tullut onnittelemaan Kalulua — otettiin ystävällisesti vastaan ja saatettiin suurelle torille.
Kalulu oli aluksi epäilevä ja levoton, mutta Ferodian erinomainen kohteliaisuus, ystävällisyys ja hänen sydämelliset onnittelunsa riistivät aseet kokemattomalta nuorukaiselta, joka puolestaan yritti vastata ystävällisesti hänelle ja kohdella häntä mahdollisimman vieraanvaraisesti.
Tifumia Kalulu tervehti kylmästi ja ylpeästi, mutta Tifum oli puhdasverinen diplomaatti ja tekeytyi tavattoman ystävälliseksi ja nöyrän kohteliaaksi. Hän nauroi ja jutteli vuoroin Kalulun, vuoroin Selimin kanssa, joka, niinkuin hän sanoi, oli tavattomasti miehistynyt ja melkein yhtä pitkä ja kaunis kuin Kalulukin, uusi kuningas. Hän lähenteli Simbaakin, joka vähän aikaa sitten oli pehmittänyt perinpohjaisesti hänen luunsa, ja mairitteli ja liehakoi tälle siinä määrin, että Simbaa inhotti, ja hän sanoi tälle, ettei arabialaisten keskuudessa osoitettu muukalaiselle tuollaista tunkeilevaa tuttavallisuutta. Mutta se ei pelottanut Tifumia. Hän löi polviinsa ja nauroi niin äänekkäästi, että Moto luuli hänen kadottaneen järkensä. Ja kun hän näki Abdullahin kauniit kasvot, hyökkäsi hän hänen luokseen ja syleili häntä, ikäänkuin hän olisi löytänyt jälleen kadoksiin joutuneen poikansa. Kun Abdullah punastuen harmista, kun häntä täten hyväiltiin, antoi Tifumille paukahtavan korvapuustin, nauroi tämä vieläkin kovemmin, vaikka Abdullah oli huomaavinaan, että hänen silmänsä säkenöivät vihaa. Ferodia ja Tifum olivat saavuttaneet ensimmäisen päämaalinsa. He olivat kylässä, ja aika kului levollisesti siihen yöhön saakka, jolloin heidän oli määrä panna toimeen uhkapelinsä. Kymmenentenä päivänä saattoi Tifum ilmaista Ferodialle sen ilosanoman, että heidän liittolaisensa olivat saapuneet Meroenin heimon kylään, kolmen tunnin matkan päähän.
Ja sitten saapui onnettomuutta uhkaava yö. Ei ollut syntynyt minkäänlaisia epäilyitä, vaikka Kalulu ja hänen ystävänsä olivatkin levottomalla mielellä. Tämä johtui kuitenkin etupäässä vain siitä ylimalkaisesta inhosta, jota he tunsivat kunnianhimoista Ferodiaa ja hänen viekasta, imartelevaa kätyriään, Tifum pahaa kohtaan. Jos Kalulu vain olisi saanut tietää, mitä suunnitelmia he kaikessa hiljaisuudessa hautoivat ja mikä vaara uhkasi häntä hänen omassa kylässään, niin miten kiireesti hän olisikaan hälyttänyt sotilaansa kokoon, miten kiivaana hän olisikaan hyökännyt vihollistensa kimppuun ja raastanut heidät kappaleiksi!
Mutta Kalulu yhtä vähän kuin hänen ystävänsäkään ei aavistanut vaaraa, vaan vaipui uneen yhtä levollisesti kuin kaikkina muinakin iltoina.