YHDEKSÄS LUKU
Rauhallisia päiviä. — Taikuri Soltali. — Kalulu ehdottaa norsunpyyntiretkeä. — Metsästäjät lähtevät matkalle. — Tapahtumia matkan varrella. — Kymmenen norsua. — Norsukuningas kuolee. — Kalulu ihmettelee Selimin urotyötä.
Selim vietti nyt rauhallisia, hyviä päiviä ystävänsä Kalukin luona, sillä kaikki tiesivät, että nuori päällikkö oli ottanut hänet veljekseen, eikä kukaan kuningas Katalambulan alamaisista uskaltanut hätyyttää häntä.
Hän vaelsi usein Liemban rannoille, sillä hänen runollista mieltään miellyttivät tuulessa huojuvat viljavainiot, rehevät lehdot, lintujen lauluja yksinpä papukaijojen kimakat äänetkin.
Selim, Kalulun veli, ei ollut kuitenkaan entinen iloinen Sansibarin poika, joka leikki tyttöjen kera haaremissa ja nuorten toveriensa parissa, vaan uneksiva, alakuloinen nuorukainen, jonka mieltä kovat koettelemukset olivat lyhyessä ajassa jalostaneet. Hän hautoi ensin surujaan, mutta Kalulun ystävyys, Abdullahin seura, rauhallinen elämä afrikkalaisessa kylässä sekä luottamus hyvään ja kaikkivaltiaaseen Jumalaan auttoi häntä kantamaan huoliaan.
Monta viikkoa Abdullah sai kärsiä tuskia haavansa vuoksi ja kun hän vihdoin saattoi nousta vuoteeltaan, oli hän kalpea ja laiha kuin haamu. Niin pian kuin se vain kävi päinsä, taluttivat Selim ja Kalulu hänet iltaisin ulos, jotta hän saisi hengittää leutoa ilmaa ja kuunnella watutalaisten laulua ja rumpujen ääntä.
Kalpea, kärsivä arabialaispoika herätti kaikkien naisten sääliä, ja Abdullah sai osakseen niin paljon ystävyyttä, että hän hyvinkin pian huomasi, että naiset ovat yhtä helläsydämisiä, olkoot he valkeita tai mustia, ja että ihmisrakkautta ja armeliaisuutta harjotetaan yhtä paljon mustien kuin valkoistenkin parissa, ja hänen kunnioituksensa vihattua neekerirotua kohtaan kohosi päivä päivältä. Selimkään ei pysynyt välinpitämättömänä, eikä vain Kalulu voittanut päivä päivältä yhä suuremmassa määrässä hänen ystävyyttään, vaan kaikki tuon mustan kansan jäsenet muuttuivat vähitellen hänen veljikseen.
Selimin iloisuuskin lisääntyi päivä päivältä. Hän saattoi tanssia Kalulun kanssa rumpujen rämistessä, ja yhtyä riemulla watutalaisten rakastamaan soutajienlauluun, jonka pehmeä, soinnukas kerto miellytti häntä erikoisesti.
Pitkin Liemba-virtaa mamban kotirantaa vene vierii. Laulu kajahtaa, airot loiskuaa, hiljaa kierii.
Monessa säkeistössä kuvaillaan Liemban kauneutta, kerrotaan historiallisista muistoista ja merkillisyyksistä, ja jokainen säkeistö loppuu laulukertoon, joka kuvaa miten kanootti vuoroin nopeasti, vuoroin hitaasti soljuu vedenpintaa myöten.
Selim ja Abdullah kuulivat tätä laulua sekä monia muita laulettavan jälkimmäisen toipumisaikana, ja heistä oli yhtä suuri nautinto istua suuren puun juurella Katalambulan pihalla ja kuunnella rumpujen räminää ja laulua sekä katsella neekerien tanssia kuin meistä käydä teatterissa. Kalulukin istui usein heidän kanssaan, vaikka hän ei voinutkaan kauan pysyä paikoillaan, vaan yhtyi tanssijoihin.
Kun Abdullah parani, vei Kalulu hänet ja Selimin kylän kuuluisan magangan — taikurin — luo, jotta he saisivat keskustella watutalaisten viisaimman miehen kanssa.
Tämä taikuri, Soltali nimeltään, oli hyvin vanha. Hän oli nähnyt Katalambulan lapsena ja muisti hänen isänsäkin, "suuren" Loralamban, joka oli voittanut mahtavan warungakansan.
Soltalin maja oli oikea museo. Siellä oli paljon ja kaikenlaisten eläinten sarvia, antilooppien, kauriitten, puhvelien ja sarvikuonojen sarvia sekä norsujen torahampaita. Soltali itse pani kuitenkin eniten arvoa sellaisiin merkillisyyksiin kuin norsunhäntiin, kirahvinsarviin, seeprojen silmäluomiin, villisikojen torahampaihin, jalopeurankäpäliin, kotkankynsiin, haukkojen nokkiin, kalojen suomuksiin ja ibislinnun silmiin, jotka olivat kaikki käärityt vuohennahkoihin. Olipa hänellä joukottain kurpitsapullojakin, joissa hän säilytti tappamiensa eläinten pääkalloista jauhettua jauhoa, ja pienemmissä astioissa hänellä oli niiden miesten poltettuja aivoja, joita hän taistellessaan "suuren" kuningas Loralamban rinnalla oli kaatanut. Kahden kuukauden kuluttua Abdullah oli melkein entisellään, ja silloin Kalulu ehdotti Selimille, että he lähtisivät norsuja pyytämään.
"Olisipa todella hauska ampua norsu", sanoi Selim. "Moto on suuri metsästäjä, ja opettaa minua kutittamaan norsua mahan alta. Eikö hän ole kertonut sinulle sitä juttua?"
"Onko hän kutittanut norsua mahan alta?" kysyi Kalulu ihaillen. "Silloin hän on suurempi metsästäjä kuin itse vanha Soltali. Soltali on suorittanut uhkarohkeita tekoja, mutta sellaista hän ei ole koskaan tehnyt. Pitäkäämme varamme, jotta näemme, miten Moto kohtelee oikein villiä norsua."
"Kyllä minä pidän häntä silmällä. Milloin me lähdemme matkaan,
Kalulu?"
"Huomen aamulla. Tänä iltana Soltali laulaa meille norsunmetsästäjän laulun ja antaa kullekin metsästäjälle taikakalun, sillä itse hän on liian vanha seuratakseen meidän kanssamme. Minä otan mukanani viisikymmentä miestä, sillä meidän täytyy kyetä puolustamaan itseämme, ja jos Ferodia kohtaa meidät metsässä, loppuu leikki lyhyesti, eikä minun pääni saa pysyä paikoillaan. Hän tietää, että jos minä kuolen, niin hän pääsee kuninkaaksi setäni jälkeen."
"Et suinkaan aio lähteä Ferodian alueelle? Häntä en tahtoisi enää kernaasti tavata", sanoi Selim kauhuissaan.
"Ole rauhassa, veljeni, me lähdemme vastakkaiseen suuntaan, kaakkoon päin, ja Ferodian maa on lounaisessa."
"Sinä pelotit minua", sanoi Selim, "selkääni kirvelee, kun ajattelenkin vain Tifumia, ja Tifum on Ferodian luona."
"Ja kuitenkin sinä iskit häntä kasvoihin. Moto näki sen ja hän sanoi, että se oli rohkeasti tehty."
"Jospa iskuni olisi musertanut hänen päänsä", sanoi Selim, "en ole rauhallinen niin kauan kuin hän elää, hän on afrit — paha henki".
"Ensi kerralla kun näen hänet, ammun häntä terävimmällä nuolellani kaulaan", lupasi Kalulu. "Laita nyt pyssysi ja ampumatarpeesi kuntoon, ja illalla saat kuunnella Soltalin laulavan. Se tuo meille metsästysonnea."
Myöhään illalla, kun kuu oli noussut, kutsui pitkä, kumea rummun ääni metsästäjät koolle.
Kymmenen rumpua toimitti soittokunnan virkaa, ja suuret ruukulliset viiniä oli tuotu tanssijain ja laulajien virkistykseksi. Norsujahti on suuri tapaus, ja lähtöpäivän-aattoa vietetään iloisin juhlamenoin samoinkuin metsämiesten onnellista paluuta.
Metsämiehet istuivat rumpujen ja viiniruukkujen ääressä lähes kolmensadan ihmisen ympäröimänä: siinä oli sekä miehiä, naisia että lapsia, jotka olivat koristaneet itseään kaikenlaisilla omituisilla päähineillä. Eräällä pitkällä miehellä oli päässään kaksi puhvelihärän sarvea, toisella vuorikauriin sarvet. Eräs oli sitonut päähänsä seeprannahan, mikä näytti omituiselta kuutamossa, toisella oli seepranharja päässään, kolmannella vuohennahka. Kalululla oli kolme lumivalkeaa kamelikurjensulkaa, Selimillä, Simballa ja Motolla turbaanit. Moton takana seisoi eräs mies, jolla oli suuri saviruukku päässä, eräällä toisella oli leveä puulautanen. Juhla aloitettiin soutajien laululla, ja pehmeä
Vene vierii, hiljaa kierii
laulukerto näytti tuottavan kaikille suurta nautintoa. Mutta kesken erästä säkeistöä keskeytyi laulu, sillä suuri Soltali, watutalaisten taitavin norsunpyytäjä ja taikuri saapui paikalle.
Äänekkäin riemuhuudoin tervehdittiin ukkoa, jonka päähine oli merkillisin kaikista. Hän oli vetänyt päähänsä norsun kärsänahan, joka muodosti komean huippulakin — kärsä oli täytetty heinällä, niin että se seisoi pystyssä. Sen paino oli varmaankin hirveä. Hänen kaulassaan oli nauhaan pujotettuja kirahvinhäntiä ja käsivarsissaan kiiltävän valkeita norsunluisia renkaita. Hänellä oli kummassakin kädessä puoleksi kivillä täytetty kurpitsapullo, jota hän vähän väliä helisytti.
Hän astui ensin kolme kertaa sisemmän piirin ympäri tuijottaen jokaiseen ja helisyttäen kurpitsapullojaan. Sitten hän asettui piirin keskelle. Rumpu alkoi päristä, taikuri käänsi ja väänsi ruumistaan, ja metsästäjät säestivät syvin huokauksin yhä kiihtyvää rummunpärinää. Melu yltyi yhä, äänet kaikuivat korviasärkevänä kohinana sulautuen rumpujen pärinään.
Sitten Soltali alkoi laulaa norsunpyyntiretkillä suorittamistaan urotöistä, käynneistään wamarungien jokirikkaassa maassa, wamembain kuumilla soilla ja Ututan aavoilla alangoilla. Ja hän antoi hyviä neuvoja metsälle aikoville. Kun tapaa yksinäisen norsun tasangolla, ei pidä antaa sille liian varhain kuolettavaa iskua eikä koskaan ryhtyä kaksintaisteluun sen kanssa — sellainen taistelu on liian epätasainen. Kaikkien tulee rauhallisesti piirittää norsu ja odottaa johtajan merkkiä ja äänekkään huudon kohottaen hyökätä sen kimppuun keihäineen, ja vahvin ja taitavin tähdätköön sitä korvanjuureen. Kaikkien tulee pitää silmällä, kenen päälle norsu vimmoissaan hyökkää. Onnettoman uhrin tulee juosta edestakaisin toverien ärsyttäessä norsua, pistellessä sitä keihäillään ja kaikella tavalla koettaessa kääntää sen huomiota muualle. Ei saa seisoa norsun edessä, vaan sen takana tai vieressä. Kaikkien tulee pysytellä yhdessä keihäät ojossa, ja juostessaan pakoon juosta suorissa kulmissa. Ei ole niinkään helppoa selviytyä norsun ensimmäisestä hyökkäyksestä, niin pitkin askelin se harppaa. Hetken kuluttua se väsyy, mutta kaikkein vaarallisin se on kuitenkin vasta silloin, kun se on joutunut äärimmäiseen ahdinkoon. Metsästäjät voivat silloin innoissaan luulla sitä kuolleeksi ja mennä liian lähelle sitä. Mutta jos he tahtovat totella Soltalin neuvoja, niin he pysyttelevät loitolla ja antavat norsun veren vuotaa tyhjiin, kunnes suuri eläin kaatuu kumahtaen maahan. Silloin on metsästys päättynyt onnellisesti.
Kun laulu oli loppunut, antoi Soltali kullekin metsästäjälle hyppysellisen valkeaa pulveria, joka luultavasti oli tehty poltetuista ihmisaivoista ja tuhasta. Metsästäjät lausuivat kiitoksensa ja olivat varmat siitä, että onni seuraisi heitä.
Yö kului sen jälkeen kaikkien ottaessa osaa tanssiin ja ilonpitoon.
Varhain aamulla läksivät Kalulu, Selim, Simba ja Moto sekä viisikymmentä nuorta voimakasta sotilasta metsästysretkelle, ja toitottivat torviaan lähtiessänsä. Kalululla oli aseenaan pari leveälieristä keihästä sekä jousi ja viini. Selim astui Kalulun jäljessä kapeata polkua pitkin, ja hänen mielensä oli keveä, sillä sotasaaliin joukosta oli löytynyt hänen englantilainen pyssynsä, jolla hän oli ampunut julman krokotiilin Lofun rannalla, ja Kalulu oli antanut sen hänelle takaisin. Simballa ja Motolla oli myöskin pyssyt ja keihäät, jota vastoin watutasotilailla oli vain keihäät, kilvet ja jouset.
Kaikki olivat hyvällä mielellä. Raitis ilma luonnon helmassa sekä hyvän saaliin toive elähytti heidän mieltään. Niin pian kuin he olivat kulkeneet lähimmän kylän viljavainioiden halki, levisivät laidunmaat heidän eteensä. Siellä täällä korjattiin parasta aikaa eloa, ja naiset puivat viljaa. Yksinäisissä kylissä, joiden ohi he kulkivat, istuivat äidit majojen edustalla tuudittaen lapsiaan uneen. Kähärätukkaisia, valkohapsisia ukkoja istui kolmijalkatuoleilla innokkaasti keskustellen keskenään, lihavien, suurivatsaisten lasten kuunnellessa heidän pakinaansa.
Viljeltyjen maitten takaa häämöttivät piankin metsän tummansiniset ääriviivat, sen metsän, joka oli Selimille ennestään tuttu — hänen viimeisten kärsimystensä näyttämö — ja pian he olivat päässeet sen varjoon.
Marssittuaan viikon päivät metsässä saapuivat he norsujen metsästysmaille, ja leveät tiet, jotka olivat kovat ja tasaiset kuin asfalttikadut, todistivat, että jättiläiselukkojen oli tapana oleskella täällä. Maassa olevat epäsäännölliset syvennykset olivat täynnä kirkasta, mutta seisovaa vettä, ja niiden välissä oli tiheitä pensaikkoja ja yksityisiä jättiläispuita, joiden siimeksessä norsut saattoivat levätä kuuman keskipäivän aikana.
He tunkeutuivat tämän suoperäisen seudun läpi, kunnes he eräänä ikäpuolena saapuivat harvempaan viidakkoon, jonka keskellä kohosi jättiläissuuruinen bambupuu. Täällä he aluksi kaatoivat niin paljon pienempiä puita ja pensaita, että saattoivat pystyttää vahvan aitauksen leirinsä ympärille, ja rakensivat sitten majoja itselleen. He pystyttivät maahan neljä seivästä, jotka muodostivat majan neljä kulmaa, ja näiden vähin kaksi pitempää, jotka jakoivat suojan kahtia. Sitten he kiinnittivät näihin poikkipuita ja kattoivat seinät pitkällä heinällä. Ja niin maja oli valmis.
Sen jälkeen osa joukosta lähti metsään etsimään villejä hedelmiä, toiset keräsivät litteitä kiviä joilla saattoi murskata maissijyviä, sekä polttopuita ja vettä, jona aikana toiset laittoivat keittoastioita ja rakensivat tulisijoja. Majoja oli kaikkiaan viisitoista. Eräitten ruokakuntaan kuului viisikin henkeä, eräitten vain kolme tai kaksi. Afrikkalaisessa leirissä on aina joku ruokakunnan jäsen, joka saa olla mukana vain siksi, että hänen työstään on toisille hyötyä. Niin kauan kuin hän on ahkera, annetaan hänen muut vikansa anteeksi.
Niinpä oli Kalulun, Selimin, Simban ja Moton majassa arka ja ymmärtämätön mies, joka koetti parhaansa mukaan osoittaa kiitollisuuttaan siitä suojasta, jonka päällikkö soi hänelle.
Kun oli aterioitu ja hiukan levätty, keräännyttiin bambupuun alle tulen ääreen, mutta pian väsymys vei voiton ja kukin vetäytyi majaansa, missä olki- tai ruohovuode soi vahvistavan unen.
Varhain seuraavana aamuna lähetettiin pari vakoilijaa ottamaan selkoa tilanteesta, eikä kestänyt kauan, ennenkuin he palasivat ja kuiskaten kertoivat: "Kumi tembo — kymmenen norsua!"
Kaikkien kasvot ilmaisivat jännitystä ja silmät loistivat heidän kuullessaan tämän iloisen uutisen. Moto ehdotti Soltalin neuvoa muistaen, että Kalulu ja hänen sotilaansa valitsisivat osalleen yhden norsun ja Selim, Simba ja hän itse, joilla oli pyssyt, toisen. Näin he voisivat kaataa kaksi eläintä.
Kalulu hyväksyi ehdotuksen, ja hän ja hänen miehensä muodostivat pitkän rivin, jota vastoin Selim, Simba ja Moto lähtivät omin neuvoin eteenpäin.
Kalulun miehet astuivat nopeasti ja ääneti eteenpäin ja tapasivat pian vakoilijat, jotka olivat jääneet pitämään silmällä norsuja niiden sammuttaessa janoaan järvessä ja pärskyttäessä vettä toistensa päälle.
Kun metsästäjät lähestyivät järven rantaa, kääntyivät norsut katsomaan uhkarohkeita rauhanhäiritsijöitä, ja metsästäjät puolestaan pysähtyivät ihailemaan upeita jättiläiseläimiä.
Olipa se komea näky! Kymmenen jaloa, sinisenharmaata eläintä, kärsät pystyssä ja valtavat korvat höröllä seisoi näiden viidenkymmenen alastoman kääpiön edessä, jotka ilman teräviä keihäitään ja nuoliaan olisivat yhtä vähän uskaltaneet lähestyä näitä jättiläisiä kuin kiivetä korkeimpaan puuhun ja hypätä sen latvasta maahan.
Kokonaisen minuutin ajan he seisoivat vastatusten, sitten Kalulu astui eteenpäin ja lauloi keihäs ojossa norsujen kuolinlaulun. Lopetettuaan laulunsa heitti hän päätään taakse ja ojensi käsivartensa täyteen pituuteensa. Auringonsäde kimmelsi keihään kiiltävässä kärjessä, ja samassa se tunkeutui syvälle norsun rintaan. Toverit tervehtivät tätä mestariheittoa äänekkäin riemuhuudoin, ja kun norsu tunsi kylmän teräksen ruumiissaan, päästi se kovan torahduksen ja hyökkäsi eteenpäin.
Sotilaat yllyttivät innokkain huudoin nuorta päällikköään, ja kun tämä taitavasti käännähti sivulle ärtyneen norsun tieltä, kajahti taaskin riemuhuuto. Watutasotilaat tekivät kukin vuorossaan hyökkäyksen, ja kaksikymmentä keihästä lensi yhtä aikaa norsun ruumiiseen kääntääkseen elukan huomion pois Kalulusta.
Norsu pyörähti ympäri ensimmäisen epäonnistuneen hyökkäyksensä jälkeen, ja metsästäjät piirittivät sen joka puolelta. Se joutui erilleen parvestaan, sillä muut norsut olivat vimmoissaan ja peloissaan hyökänneet toisaalle, missä uudet viholliset odottivat niitä pyssyineen.
Sillä välin kun Kalulun norsu näytti seuraavan tovereitaan katseillaan, kuuli se pyssyn pamahduksen, mutta ei välittänyt siitä sen enempää, vaan hyökkäsi lähimmän vihollisensa kimppuun. Mutta tämäkin väisti syrjään. Yhä uudestaan norsu teki hyökkäyksiään — mutta sai joka kerta vain uusia keihäitä ja nuolia nahkaansa, kunnes se kovasta vauhdistaan ja verenvuodosta väsyneenä pysähtyi vihollistensa eteen. Soltalin neuvoa seuraten metsästäjät vetäytyivät nyt kauemmaksi eikä heidän tarvinnut odottaa kauan ennenkuin raskas ruumis horjahti ja elukka suistui vasemmalle polvelleen. Kerran se kohosi vielä pystyyn, mutta horjahti uudelleen ja kaatui kumoon toiselle kyljelleen.
Sillä välin Moto neuvoi tarkasti Selimille, miten tämän tuli säästää ampumavarojaan ja ampua viimeisenä tulevaa norsua korvanjuureen. Selim lupasi seurata neuvoa ja asettui puun taakse lähelle järveä, missä norsut olivat, ja Simba ja Moto asettuivat parinkymmenen kyynärän päähän Selimin vasemmalle puolelle.
Selim näki Kalulun liehuvat sulat ja kuuli kuolemanlaulun ja odotti käsi pyssyn hanalla. Hän näki Kalulun kohottavan keihäänsä ilmaan, iskevän sillä norsua sekä hyppäävän syrjään, ja hänen sydämensä kiihkeästi tykyttäessä nelistivät pelästyneet elukat hänen ohitseen. Totellen Moton neuvoa hän odotti kunnes viimeinen norsu tuli hänen kohdalleen, mutta silloin hän tähtäsi tarkalleen sen korvan taakse ja ampui kaksi laukausta yhteen menoon. Töytäys kaasi hänet kumoon, mutta samalla hän näki norsun kompastuvan ja lankeavan päälleen — kuolleena.
Nopeasti Selim nousi maasta ja tarttui pyssyynsä, ja kun hän näki norsujen pakenevan — kaksi viimeistä pahoin ontuen — ja Simban ja Moton juoksevan niiden perässä, latasi hän uudestaan pyssynsä ja kiiruhti heidän jälkeensä.
Pian hän pääsikin lähemmäksi, ja hypättyään syrjään ja käännyttyään, niinkuin häntä oli opetettu, aina sen mukaan miltä puolelta norsut häntä ahdistivat näki hän vihdoin ilokseen molempien pysähtyvän paikalleen. Selim kiersi silloin niiden toiselle puolelle, hiipi puulta puulle ja pääsi vihdoin suuren rungon suojaan kahdentoista askeleen päähän toisesta norsusta. Hän kohotti pyssynsä, ja ampui kaksi laukausta korvan taakse, jälleen samalla tuloksella kuin edellisellä kerralla. Norsu sätkytteli etujalkojaan, horjahti ja kaatui kuolleena maahan.
Selimillä ei kuitenkaan ollut aikaa tarkastella sitä lähemmin, sillä toinen norsu hyökkäsi nyt puuta kohti. Hän seisoi paikallaan, kunnes norsu oli aivan hänen lähellään, silloin hän heitti pyssyn kädestään ja juoksi toisen puun turviin, jättiläisen seuratessa häntä. Edes ja takaisin, oikealle ja vasemmalle, puulta puulle hän hyökkäsi, kunnes norsu vihdoin pysähtyi, takajalat lyyhistyivät kokoon, pää painautui maahan ja elukka raukka veti viimeisen henkäyksensä.
Simba lähestyi nyt Selimin pyssy kädessään ja kehui kehumistaan nuorta herraansa.
"Ajattelehan, Moto", hän sanoi ihaillen, "Selim on vain kuudentoista vuoden vanha, mitä hän saakaan aikaan mieheksi vartuttuaan, kun hän jo näin nuorena kykenee ampumaan kaksi norsua perätysten!"
"Se on totta", sanoi Moto, "kun hän on kaksi kertaa näin vanha, ampuu hän yhteen jaksoon neljä norsua. Selim on suuri metsästäjä. Mitähän Kalulun miehet ovat saaneet aikaan? Kuule, miten he huutavat! Jää sinä Selimin luo, minä lähden kertomaan heille nuoren herramme urotyöstä."
Mutta ennenkuin Moto lähti, laskivat he Selimin avulla, että näiden kolmen norsun torahampaat olivat 600 dollarin arvoiset Sansibarissa, ja he harmittelivat suuresti, etteivät he voineet lähteä sinne ja ottaa norsunluita mukaansa.
Ja sitten Moto kiiti kepein askelin watutasotilaitten luo, jotka palottelivat ja leikkasivat Kalulun saalista pitäen sellaista melua, että se olisi voinut pelästyttää kaikki norsut monen penikulman alalta.
Kun Moto saapui paikalle, osoitti Kalulu eläintä, jolle hän oli antanut ensimmäisen keihääniskun ja kysyi sitten, mitä he olivat saaneet aikaan.
"Selim on tappanut kaksi norsua ja minä yhden", vastasi Moto.
"Selimkö kaksi!" huudahti Kalulu hämmästyneenä. "Pikku Selimkö, minun veljeni?"
"Juuri hän", Moto sanoi.
"Eiaa, eiaa!" huusivat mustat sotilaat Kalulun seisoessa jäykkänä hämmästyksestä.
"Selim odottaa tuolla näyttääkseen saalistaan veljelleen Kalululle", sanoi Moto.
"Minä tulen, Selim on sankari, jalopeura, norsu! Eikö totta, Moto?"
"Hän on uljas nuori arabi, arabialaisen päällikön poika", vastasi
Moto.
Kalulu kiiruhti nyt katsomaan kolmea ihmeellistä kuollutta norsua, ja hänen mukanaan seurasivat kaikki hänen miehensä, paitsi ne, jotka jäivät irroittamaan norsun torahampaita.
Selimin ensimmäinen saalis makasi yhä samassa asennossa, torahampaat syvälle maahan hautautuneina. Kalulu katseli sen päässä ammottavaa suurta haavaa, pisti nyrkkinsä sen sisään aina rannetta myöten ja sanoi sitten ihmeissään Motolle:
"Kalulu on isänsä kylässä nähnyt miehiä, joita Kisesan lyijykuulat olivat lävistäneet, mutta millainen on se pyssy, joka voi ampua näin suuria reikiä norsun päähän?"
Moto selitti hänelle, että Selim oli ampunut kaksi laukausta perätysten ja niin lähekkäin, että ne olivat osuneet samaan paikkaan. Siksi haava oli niin suuri.
Kymmenen miestä jäi leikkaamaan irti torahampaita, ja Kalulu lähti katsomaan toista norsua, jolla oli aivan samassa kohdassa kuolettava haava.
Hän harppasi sitten Selimin luo ja syleili tätä, sillä aikaa kun hänen miehensä hämmästynein ja ihailevin katsein tuijottivat Selimiin.
Ennen iltaa oli kaikki torahampaat irroitettu ja suuri joukko lihaa viety leiriin, etupäässä jalat sydämet, maksat ja kylkiluut. Liha paahdettiin tulien yläpuolella, ja päivän seikkailuja kerrottiin yhä uudestaan, joka kerta uusin lisäyksin, kunnes sydänyön aikana kaikki vaipuivat uneen.
Seuraavana päivänä siirrettiin leiri etelämmäksi, ja kahden viikon kuluttua he olivat tappaneet kaksikymmentä norsua, ja saaneet niin runsaasti norsunluita, että heidän oli pakko palata raskaine taakkoineen kotiin.