KAHDEKSAS LUKU
Veljeysliitto Selimin ja Kalulun välillä. — Selim viedään Ferodian
luo. — Kaluin puhuu Selimin puolesta. — Missä on paratiisi?
Selim ja Abdullah saavat vaatteita. — Liemba-virran rannalla. —
Virtahepo. — Kalulu taistelee krokotiilin kanssa.
Kolmantena päivänä sen jälkeen, kun Selim löydettiin metsästä, oli hän jo siinä määrin voimistunut, että saattoi matkustaa Katalambulan kylään. Mutta jollei Kalulu olisi vakuuttanut hänelle ystävyyttään, ei hän olisi suinkaan iloisin mielin ajatellut, että hänen oli jälleen tavattava julma Ferodia ja tämän vieläkin julmempi palvelija Tifum Byah. Mutta Kalulu ja Selim olivat päättäneet tehdä juhlallisen veljeysliiton keskenään päivää ennen kuin he saapuivat kylään.
Niin tavallinen kuin tällainen veljeysliitto olikin nuorukaisten kesken, niin tässä liitossa oli tavatonta se, että toinen ystävyksistä oli muhamettilainen, toinen pakana. Veljeysliittoon kuului näet sellainen tapa, että veljesten täytyi maistaa toistensa verta, ja koraanissa oli ankarasti kielletty oikeauskoista maistamasta pakanan verta tai liittymästä hänen ystäväkseen.
Kalulu puolestaan kernaasti suostui tähän veljeysliittoon, sillä Selimin lempeä luonne oli tehnyt syvän vaikutuksen häneen ja hän toivoi voittavansa hänen ystävyytensä. Sitä paitsi hän tiesi, ettei kukaan hänen heimonsa jäsenistä voisi vahingoittaa Selimiä, jos tällainen veljeysliitto vallitsisi heidän välillään. Ferodia ja Tifum Byah saisivat turhaan raivota, sillä heidänkin täytyisi alistua veljeysliiton sääntöihin.
Auringon laskiessa Kalulu kävi Selimin viereen maahan istumaan ja tarttui hänen oikeaan käteensä. Simba oli juhlamenojen ohjaajana ja piteli kädessään terävää veistä niin vakavan näköisenä, kuin olisi jokin ihmisuhri uhrattava jollekin epäjumalalle. Moto oli tulkkina ja useita katselijoita oli saapunut paikalle.
Pojat pitelivät toisiaan kädestä kiinni, ja kun aurinko oli kadonnut taivaanrannan taakse, lausui Simba juhlamenojen ensimmäiset sanat:
"Tahdotko, Kalulu, ruveta Selimin veljeksi? Tahdotko jakaa omaisuutesi hänen kanssaan, puolustaa häntä kaikkia vihollisia vastaan ja auttaa häntä aina kuolemaan saakka?"
Kalulu vastasi: "Tahdon."
"Miten vahvistat lupauksesi?"
"Oikean käteni verellä."
"Ja minkä merkin annat hänelle?"
"Lampaan."
"Tahdotko varmuudeksi maistaa hänen vertaan, jotta hänen verensä sekaantuisi omaasi ja veljeysliitto tulisi ikuiseksi ja lujaksi?"
"Tahdon."
Samat kysymykset tehtiin Selimille ja samat lupaukset annettiin sillä erotuksella vain, että Selim lupasi Kalululle pyssyn, jonka hän oli tuonut mukanaan Ferodian leiristä.
"Tapahtukoon niin", sanoi Simba ja viilsi pienen haavan poikien käsivarsiin. Kun veri alkoi tihkua, huusi hän: "Juokaa!", ja nuorukaiset painoivat huulensa toistensa haavoja vasten ja imivät pari pisaraa verta, jonka jälkeen juhlamenot päätettiin veljellisellä syleilyllä. Lahjoja vaihdettaessa katselijat huusivat ja taputtivat käsiä ja nuoremmat hyppivät ja tanssivat ilosta, niinkuin neekerien on tapana.
Seuraavana päivänä puolenpäivän aikaan saapui seurue Katalambulan kylään, missä Selim herätti suurta huomiota. Mutta Kalulu vei Selimin sekä Simban ja Moton majaansa, missä arabialaispojat syvän liikutuksen vallassa näkivät toisensa ja saattoivat tulkitta vaihtaa ajatuksiaan.
Toiset jättivät heidät kahden. Simba ja Moto menivät omiin majoihinsa, ja Kalulu lähti kertomaan Katalambulalle, mitä oli tapahtunut.
Mutta Abdullah ja Selim eivät olleet kauan kahden, ennenkuin kuului monien askelten töminää ulkopuolelta, ovi avautui ja Tifum Byah astui sisään useiden sotilaiden seuraamana, joilla kaikilla oli keihäitä ja ryhmysauvoja aseinaan.
"Kas, kas!" huusi Tifum nauraen pilkallisesti. "Karannut orjani, joka
on joutunut ansaan kuin shakaali! Tule, valkea orjani, seuraa minua!"
Ja hän astui askeleen eteenpäin ja laski kätensä Selimin olkapäälle.
"Ferodia, päällikkö, tahtoo nähdä sinut."
"Mutta nyt minä olen Kalulun veli", sanoi Selim ja koetti irroittua toisen otteesta, "minä en ole enää orja."
"Sinäkö Kalulun veli, milloin sinä siksi tulit, senkin aasi!"
"Eilen, ja Kalulu rankaisee sinua, koska luvatta olet tullut hänen majaansa."
"Saadaanpa nähdä. Sotilaat, viekää hänet Ferodian eteen!"
Selim vietiin vastuksestaan huolimatta Ferodian luo, joka istui puun alla Katalambulan pihalla.
"Tässä karkuri on", sanoi Tifum pidellen Selimiä kiinni olkapäästä.
"Miksi sinä karkasit, koira?" huusi Ferodia ilkeämielisesti.
"Luulitko löytäväsi tien metsässä? Puhu!"
"Minä en ole mikään koira!" vastasi Selim vihan vimmoissaan, ajatellen, että hän ehkä uudestaan joutuisi orjuuteen. "Itse olet koira."
"Eiaa, eiaa, kuulkaa häntä", sanoi mielistelevä Tifum. "Orja häpäisee päällikköä. Etkö tiedä, mitä sinä puhut, aasi?"
"Vaiti, lurjus!" huusi Selim vieläkin kiihoittuneempana. "Minä uhmailen sinua, minä syljen sinuun! Sinä olet lokaa minun jaloissani. Tee mitä tahdot minulle, päällikkö — arabialaispoika ei nöyrry sinun edessäsi!"
Selim lausui nuo sanat niin ylpeästi ja katkeraa halveksumista osoittaen, että sekä Ferodia että Tifum vaikenivat hetkeksi. Mutta pian he tointuivat hämmästyksestään.
"Kuulehan, Tifum", sanoi Ferodia kiivaasti, "kaada itsepäinen aasi maahan ja piiskaa hänen selkänsä verille. Lyö, lyö, älä säästä häntä!"
Mutta Selim ei kuunnellut sen enempää. Tuskin Ferodia oli lausunut julmat sanansa, kun beduiinin uinuva vastustushenki heräsi nuorukaisessa. Hän löi Tifumia suoraan kasvoihin, niin että tämä horjahti. Ja kevyesti juosten hän kiiruhti Katalambulan suurta majaa kohti huutaen:
"Kalulu! Simba! Auttakaa! Kalulu! Simba!"
Hän oli ennättänyt kynnykselle, kun Tifum laski jälleen kätensä hänen hartioilleen ja painoi hänet maahan täyttääkseen Ferodian käskyn. Jäätävä kauhu valtasi Selimin. Samassa hän kuuli takaansa raivonpurkauksen ja tunsi, että hänen hartioitaan pidellyt käsi päästi otteensa.
Simba siinä lähestyi, ja Selim näki, miten hänen suojelijansa vartalo kasvoi samoinkuin Kwikurun taistelussakin. Hän näki hänen valtavien lihastensa paisuvan ja silmiensä säihkyvän kuin petoeläimen Ja ennenkuin Selim ennätti pyytää häntä säästämään Tifumia, oli hän tarttunut tähän kiinni ja heittänyt hänet ilmaan. Tifumin ruumis sinkoutui kuin kanuunankuula muutamia sotilaita vastaan, jotka olivat kiiruhtaneet apuun, ja paiskasi puolen tusinaa heistä maahan.
Ferodia, joka näki Simban jättiläishahmon kiiruhtavan valkean orjan avuksi, otti keihäänsä ja lähestyi häntä. Mutta hän ei ollut koskaan luullut kellään ihmisellä olevan sellaista voimaa, ja hänen keihäänsä painui alas. Samassa saapuivat Kalulu, Katalambula ja Moto paikalle.
Vaikka Katalambula oli vanha, kykeni hän sittenkin esiintymään kuninkaallisen ryhdikkäästi jos sikseen tuli, ja niinpä hän nytkin pysähtyi keihäs kädessä Ferodian ja Simban eteen.
"Mitä tämä merkitsee, Ferodia?" kysyi hän levollisesti.
"Se merkitsee, oi Katalambula, että lähetin Tifumin etsimään valkeaa orjaa, joka oli karannut metsään, ja että orja pakeni majaasi ja Tifum kiiruhti hänen jäljessään. Ja sitten tuo mies tuossa tarttui Tifumiin, ikäänkuin hän olisi ollut puupalanen, ja heitti hänet sotilaita vastaan kaataen heidät kumoon."
"Kuka hän on? Ah, nyt muistakin, sehän on sen muukalaisen ystävä, joka pelasti Kalulun Urorissa. Sinä olet hyvin voimakas."
Katalambula kääntyi sotilaitten puoleen, jotka Simba oli heittänyt nurin ja kysyi, oliko kukaan heistä vahingoittunut. Yksi joukosta sanoi, että hänen rintaansa koski, toinen valitti, ettei hän voinut hengittää, erästä pyörrytti, ja eräällä toisella oli vatsavaivoja. Tifum sanoi, että hänen koko ruumiinsa oli hellä, ja kaikki katsoivat Simbaa kauhuissaan.
Ferodia astui nyt aivan rauhallisesti Selimin luo ja aikoi tarttua häneen, mutta Kalulu asettui hänen eteensä jännitetty jousi kädessään.
"Pois tieltä, Ferodia!" sanoi hän. "Muuten minä, isäni Mostanan haudan nimessä, lennätän nuolen sinun ruumiisi läpi."
"Mikä sinun on, poika?" kysyi Ferodia. "Eikö yksi valkea orja riitä sinulle? Riistätkö minulta toisenkin, jonka otin vangiksi Olimalin kylässä? Pois tieltä."
"Pois itse tieltä, sanon minä! Sinun orjasi on minun veljeni. Me olemme maistaneet toistemme verta. Se, joka häpäisee häntä, häpäisee minuakin, ja minä olen Kalulu, Katalambulan kasvatuspoika."
"No, pidä hänet sitten, mutta anna minulle toinen valkea orja", sanoi
Ferodia.
"Hänet sinä annoit isälleni, ja isäni antoi hänet minulle. Minulla ei ole liiaksi valkeita orjia antaakseni ainoatakaan sinulle. Minulla on vain yksi ainoa valkea orja, sillä tämä tässä on veljeni."
"Tämä on vääryyttä, Katalambula", sanoi Ferodia. "Valkeita orjia ei pyydystetä joka päivä. Minun täytyy saada toinen heistä."
"Veljeysliiton lakeja ei saa rikkoa, Ferodia", sanoi Katalambula lempeästi. "Kun Kalulu otti valkean orjan vangikseen, tuli hänestä myös watutalainen, ja kaikki watutat ovat vapaita. Toisen pojan sinä annoit minulle, ja minä annoin hänet Kalululle. Sinä tiedät, ettei meillä ole tapana ottaa takaisin lahjojamme. Ota vastaan minulta sen sijaan kolme wabenamiestä, ja solmi jälleen ystävyys Kalulun kanssa."
"Ei, ei", huudahti Ferodia vihoissaan, "sinä kohtelet väärin miestä, joka on taistellut puolestasi ja tuonut sinulle niin paljon rikkauksia. Minä menen pois ja sinä" — hän kääntyi Kalulun puoleen "kavahda minua, kotkansiipiä on leikattu ja jalopeuranpoikasia kesytetty ennenkin. Ferodia on oman heimonsa herra."
"En pelkää sinua, Ferodia", sanoi Kalulu pilkallisesti. "Tiedän, että olet ilkeä, ja vain isäni tähden sallin sinun lähteä täältä koristamatta päälläsi kylämme porttia."
"Hiljaa, poika", varoitti Katalambula, "älä pahenna asiaa nenäkkäällä puheellasi. Ja sinä, Ferodia, muista, että hän on vain lapsi. Mene kotiisi, jos tahdot, ja rauha olkoon kanssasi."
Ferodia heitti vielä viimeisen uhkauksen Kalulun jälkeen, ja tunnin kuluttua hän oli lähtenyt Katalambulan kylästä sotilaineen, orjineen ja aarteineen kiehuen vihaa ja mieli kostonajatuksia täynnä.
Katalambulakin oli tyytymätön Kalulun käytökseen, mutta tämä, joka tunsi hyvin vanhuksen, syleili häntä ja seurasi hänen mukanaan majaan.
"Oi, isäni ja setäni", sanoi hän, "etkö tahdo lausua ystävällistä sanaa valkealle veljelleni? Eikö hän ole kaunis? Katso hänen silmiään, ne ovat kuin nuoren antiloopin, kun se kauhuissaan katselee metsästäjää. Puhu hänelle. Ajattelehan, että ilkeä Tifum löi häntä. Hän hakkaisi minunkin pääni poikki, jos Ferodia käskisi."
"Vai olet sinä Kalulun uusi veli, kalpea poikani!" sanoi Katalambula pysähtyen Selimin viereen.
"Kalulu on ollut kovin hyvä minulle", vastasi Selim kiitollisena, "hän on suvainnut nimittää minua veljekseen."
"Niin, Kalulu on hyvä poika", sanoi Katalambula, "hän rakastaa vanhaa kuningasta. Hänellä on lämmin sydän niitä kohtaan, joista hän pitää, mutta hän on kuuma kuin tuli, jos joku asettuu häntä vastaan. Varo ettei hän suutu sinuun ja lyö sinua", lisäsi hän hymyillen ja astui edemmäksi.
"Oi isä", kuiskasi Kalulu, "etkö näe, että hän on alasti, hän on arabialaispäällikön poika eikä ole alastomuuteen tottunut. Sinulla on paljon kankaita. Etkö tahtoisi antaa hänelle jotain, millä hän peittäisi itseään?"
"Miksi hänen pitäisi niin tehdä? Hän näyttää puhtaalta ja siistiltä ilmankin. Hän ei ole tyttö. Jos minulla olisi yhtä valkea iho kuin hänellä, niin kylläpä tahtoisin sitä näyttää", vanhus vastasi nauraen.
"Mutta hän häpeää olla alasti, isä; hänen kansansa jäsenet ovat pukeutuneet päästä jalkoihin saakka. Heillä on kirja, jonka taivaanhenki on kirjoittanut, ja siinä sanotaan, etteivät he saa olla alasti."
"Tee niinkuin tahdot, anna hänelle neljä dotia kangasta, ja hän pukeutukoon kiireestä kantapäähän saakka, jos hänen tekee mielensä, vaikka minusta se on mieletöntä."
"Sinä olet kovin hyvä, isä", huudahti Kalulu ja hyppäsi ilosta.
"Niin, kyllä minä tiedän — varsinkin kun sinä saat tahtosi läpi.
Mutta menehän nyt, olen väsynyt ja uninen."
Kalulu meni varastohuoneeseen ja otti sieltä luvatun kangaspalan lähtien sitten majaansa, jossa hän tapasi Simban, Moton ja pojat.
Mainitsematta mitään lahjastaan hän kysyi Selimiltä, mikä kirja se oli, josta hän edellisenä päivänä oli kertonut.
"Se on koraani", Selim vastasi, "ja pyhä mies Muhammed on sen kirjoittanut. Taivaanhenki lähetti hänet opettamaan ihmisiä, jotta he tulisivat hyviksi ja pääsisivät onnen maahan, jota nimitetään paratiisiksi."
"Elääkö Muhammed vielä?" kysyi Kalulu.
"Ei, hän on ollut jo kauan, kauan kuolleena. Enemmän kuin sata kuningasta on elänyt Ututassa sen jälkeen kun Muhammed — ei Mummed kuoli."
"Entäs missä on paratiisi? Olenko minä hyvä? Pääsenkö minä sinne?" kysyi Kalulu hymyillen.
"Paratiisi on kaukana, pilvien tuolla puolen. Ei kukaan pääse sinne, jollei hän usko Allahiin, Muhammediin ja koraaniin."
"Minne minä sitten kuoltuani joudun?"
"Jos kuolet ennenkuin olet tullut oikeauskoiseksi, tulet paikkaan, joka on valmistettu niille, jotka eivät eläissään ole saaneet oppia totuutta. Se on kaukana paratiisista."
"Hm! Siellä ei siis ole yhtä hyvä olla kuin paratiisissa?"
"Ei."
"Taivaanhenki on paha", sanoi Kalulu, "hän lähettää pyhän miehen vaikeitten luo ja valmistaa heille paratiisin. On helppo uskoa, kun tietää mitä pitää uskoa. Mutta mustien luo ei tule pyhää miestä, ja siksi he ovat tietämättömiä ja heidät lähetetään pahaan paikkaan. Se on väärin. Minä en välitä taivaanhengestä enkä tahdo kuolla."
Selim ei tahtonut herättää Kalulun vihaa vielä suuremmassa määrässä, vaan vaikeni, ja toinen jatkoi:
"Mutta sanohan minulle, mistä johtuu, että te ette kulje alasti niinkuin me?"
"Hyvä kirja sanoo, että häveliäisyys vaatii peittämään ruumiinsa. Eläimet, linnut, kalat ja koko luonto on puettu, miksi ei siis ihminenkin?"
"Niin, Selim, sinun ei tarvitse hävetä niin kauan kuin olet minun luonani. Minulla on vaatetta sinulle ja Abdullahille. Olenko minä nyt hyvä ja pääsenkö nyt paratiisiin?"
"Sinä olet hyvä, Kalulu, ja saat kaikkea hyvää osaksesi, kun muutut oikeauskoiseksi", vastasi Selim ihastuneena ja kiitollisena Kalulun hienotunteisuudesta ja hyvyydestä. "Oi, Abdullah, nyt me olemme taaskin arabeja ja oikeauskoisia."
Selim ja Abdullah olivat ylen ihastuneita saadessaan kääriytyä puhtaihin vaatekappaleihin ja panivat niihin paljon enemmän arvoa, kuin kultakirjailtuihin vaatteisiinsa Sansibarissa.
"Ja kun me nyt kaikki olemme iloisia", sanoi Kalulu, "niin ehdotan, että huomenna soudamme Liemba-jokea alas metsästämään virtahepoja ja krokotiilejä ja samoilemaan sitten metsään, joka on monta penikulmaa etelämpänä sitä metsää, josta me löysimme sinut, Selim, ja pyydystämme siellä norsuja."
Selim ja Abdullah olivat hyvin tyytyväiset ehdotukseen, ja seuraavana päivänä aamunkoitteessa he lähtivät matkaan apunaan kaksi soutajaa, jotka kantoivat veneen airoja. Kaikki olivat varustaneet mukaansa pyssyjä ja keihäitä.
Tultuaan joen rantaan kävivät Kalulu, Selim ja Abdullah veneen perään istumaan, ja Simba, Moto sekä molemmat soutajat työnsivät veneen keskelle jokea ja ryhtyivät laulaen soutamaan.
Tämä matka, jolloin poikien ei tarvinnut tehdä muuta kuin istua alallaan ja nauttia luonnosta, miellytti heitä paljoa enemmän kuin karavaanimarssit. He katselivat ihastuneina ruskeaa virtaa sekä pieniä vaahtolaineita kanootin leveän kokan edessä. Tiheä kaislikko ja bamburuo'ot reunustivat joen rantoja, ja silloin tällöin kuului loiskahdus jonkun venettä säikähtäneen unisen krokotiilin kadotessa veteen. Siellä täällä kasvoi jättiläispuita, joiden rungoista watutalaiset kovertavat kanoottinsa. Kuulanmuotoisia, ruskeita majoja korkeine aitauksineen kohosi rannoilla, ja viljavainiot huojuivat lempeän tuulen hengessä.
Molemmat pojat nauttivat täysin määrin ja toivoivat vain, että tätä oloa kestäisi kunnes he pääsisivät taas kotiinsa, ja kun heidän katseensa kohtasivat toisensa, arvasivat he toistensa ajatukset, ja suuria kyyneleitä vierähti pitkin heidän poskiaan.
Puolipäivän tienoissa he nousivat maihin saaren rantaan levätäkseen ja syödäkseen siellä, ja tuskin he olivat lopettaneet ateriansa, kun kuului käheää, kumeaa karjuntaa. Kaikki kiiruhtivat rannalle ja näkivät kokonaisen parven virtahepoja, jotka virkistäytyivät kirkkaassa vedessä juuri sillä kohtaa, missä joki teki polvekkeen.
"Yksi — kolme — viisi virtahepoa!" huusi Kalulu. "Tästäpä tulee erinomainen pyynti! Osaatko uida, valkea veljeni?" kysyi hän Selimiltä. "Osaan. Miksi sitä kysyt?"
"Siksi, että jollet osaisi, olisi sinun parasta jäädä rannalle.
Osaako Abdullah uida?"
"Osaan", vastasi Abdullah puolestaan. "Menkäämme siis heti kanoottiin. Malttakaa, on parasta, että laskette vaatteenne olkapäiltänne alas ja kääritte niiden liepeet lanteitten ympärille. Voi näet sattua, että virtahevot ahdistavat venettä, niin että se kaatuu. Jos niin kävisi, sukeltakaa pohjaan ja uikaa veden alla saareen, sillä virtahepo, joka saa kiinni ihmisen, puraisee hänet helposti kahtia. Nyt ne tulevat virtaa ylöspäin. Odotetaan tässä, kunnes ne ovat hiukan meidän yläpuolellamme, sitten voimme karata niiden kimppuun, ymmärrättekö?"
Kaikki nyökkäsivät päätään ja seurasivat Kalukin mukana kanoottiin. Simba ja Moto tarttuivat airoihin, jota vastoin molemmat soutajat, jotka olivat taitavia harppuunanheittäjiä, asettivat aseensa kuntoon hyökätäkseen ensimmäisen elukan kimppuun, joka lähestyisi heitä.
Nuo harppuunat olivat samanlaisia kuin hylkeenpyytäjien, joskaan eivät yhtä teräviä ja hyvintehtyjä. Pitkän, raskaan kartun kapeampaan päähän oli kiinnitetty leveä, terävä keihäs sekä pitkä nuora.
Virtahevot olivat suuria, leveäniskaisia otuksia, jotka mitään vaaraa pelkäämättä kohosivat vedenpintaan hengittämään, jolloin melkein niiden koko pää ja kaula tuli näkyviin. Kaula oli punaisenkeltainen väriltään, samoinkuin iho silmien ja korvien yläpuolella. Pää oli hevosen pään muotoinen, silmät olivat tuliset, korvat lyhyet ja ulospistävät ja kaula kaareva. Kuono sensijaan muistutti pikemmin härän turpaa.
Varomattomat eläimet sukelsivat veden alle ja tulivat taas esiin veneen läheisyydessä, ja kun ne olivat aivan sen edessä, antoi Kalulu lyhyen käskyn. Simba ja Moto soutivat keskelle virtaa, ja toinen harppuunanheittäjistä seisoi valmiina käsi ojossa.
Kokonaisen minuutin hän seisoi siten, ja kaikkien katseet ilmaisivat suurinta jännitystä, kun yksi jättiläiselukoista kohotti päätään ja sai samassa harppuunan niskaansa, niin että sen veri pirskahti suihkuna ilmaan.
Haavoittunut eläin mylvi ja potki niin että vesi vaahtosi, ja samassa alkoi virta viedä kanoottia vinhaa kyytiä alaspäin. Ja kun vauhti hiljeni, huusi harpuunanheittäjä: "Soutakaa takaisin, soutakaa takaisin!" ja heitti veteen tyhjän kurpitsapullon, johon oli kiinnitetty nuoran pää.
Simba ja Moto alkoivat soutaa, mutta se oli myöhäistä, he tunsivat miten kanootti suorastaan nostettiin ilmaan, niin että miehistö kiepsahti laidan yli veteen ja kanootti kellahti kumoon.
Kaikki olivat nousseet pystyyn kanootin kallistuessa, ja totellen Kalulun neuvoa Selim ja Abdullah sukelsivat pohjaan ja uivat veden alla saaren rantaa kohti.
Hetken aikaa haavoittunut virtahepo oli yksin taistelutantereella, mutta sitten se vaipui pohjaan hirveästi huohottaen ja pärskyen.
Heti sen jälkeen pisti Selimin pää esiin vedestä noin kahdenkymmenen kyynärän päässä onnettomuuspaikalta, ja pian toisetkin keräytyivät saaren rantaan. Kalululla ja soutajilla oli keihäät tallella, ja Simballa ja Motolla pyssynsä sekä puukot vyöllään. Vain Abdullah oli vielä parin metrin päässä rannasta, ja toiset huusivat hänelle kehoittaen häntä kiiruhtamaan. Mutta samassa kun Simba ojensi hänelle pyssynsä, jotta hän tarttuisi siihen kiinni, vääntyivät pojan kasvot kauhusta ja kuului kimeä huuto, joka vaikeni kuitenkin heti, kun ruskea, porehtiva vesi huuhteli pojan pään ylitse.
Lyhyen hetken kaikki seisoivat kivettyneinä, kunnes Kalulu lausui kauhuaherättävän sanan "mamba!" — krokotiili.
Simba ja Moto vetivät syvään henkeään, ja Selim vaikeroi: "Pelastakaa
Abdullah!"
Tätä pyyntöä oli turha lausua, sillä Kalulu oli jo riisunut märän vaatteen lanteiltaan, taittanut keihäänkärjen varresta ja se kädessään hyökännyt pää edellä veteen. Ja tuskin Kalulun pää oli kadonnut veden alle, kun Simba ja Moto, suuret veitset kädessä, sukelsivat samaten joen pohjaan, jonka jälkeen veden kalvo oli hetken aikaa tyynenä.
Selimistä, joka seisoi kädet ristissä rannalla, tuntui iankaikkisuudelta ennenkuin ruskea vesi taaskin alkoi poreilla ja muuttua punaiseksi. Sitten näkyi krokotiilin pyrstö, joka pärskytti vettä vaahdoksi, ja Abdullahin ruumis, jonka miehet kantoivat rannalle. Kalulu kannatti pojan selkää, ja Simba ja Moto nostivat ruumiin nurmelle. Kalulu irroitti kamelinkurjensulat otsavanteestaan ja väänsi vettä pitkistä palmikoistaan.
"Tällä kertaa ei mamba saanut orjaani, Abdullahia, Selim!" hän sanoi riemusta nauraen.
"Oi, miten rohkea ja hyvä sinä olet, Kalulu!" huudahti Selim syleillen sankaria. "Kaksi kertaa olet pelastanut minun henkeni, ja nyt sinä riistit Abdullahin hirveän krokotiilin kidasta. Miten voin kiittää sinua, Kalulu? Miten voin kylliksi ylistää sinua?"
Ja Kalulu vastasi, että hän rakasti kaikkia arabialaisia Selimin vuoksi ja että hän sentähden tunsi myös hellyyttä Abdullahia kohtaan.
He lähtivät nyt yhdessä Abdullahin luo, joka makasi yhä tajuttomana, ja huomasivat, että krokotiili oli tarttunut häntä jalkaan polven yläpuolelta ja purrut siihen syvän haavan.
"Miten sinä keksit krokotiilin?" kysyi Selim huvittuneena.
"Minä hyppäsin veteen juuri sille kohdalle, minne näin ystäväsi uppoavan ja jouduin suoraan krokotiilin selkään", kertoi Kalulu. "Peto oli jo päästänyt irti Abdullahin jalan ja laskeutunut hänen ylitseen mutaan. Kun se tunsi, että minä olin sen selässä, kääntyi se päästämättä silti irti saalistaan. Vedessä oli kovin tukahduttavaa, eikä minulla ollut aikaa odottaa mitä peto aikoi tehdä. Minä tunnustelin sen etujalkoja ja pistin sitä keihäälläni. Kun keihäs vajosi elukan sydämeen, unohti se Abdullahin ja alkoi pärskyttää pyrstöllään. Minä päästin keihään irti, tartuin Abdullahia jalkaan kiinni ja kohosin vedenpintaan. Siten se kävi."
"Ja mitä sinä teit, Simba?" kysyi Selim ystävältään "Kun sukelsin veden alle, tartuin Moton käteen, ja seuraavassa hetkessä sain kiinni krokotiilin toisesta jalasta, ja Moto toisesta. Ja vaikka peto sätkytteli hirveästi vastaan, pistin sitä veitselläni moneen kertaan, niin että sisälmykset vuotivat ulos, kun se ui pois. Enpä luule, että tämä krokotiili toista kertaa enää vahingoittaa Abdullahia."
"Luuletko, että Abdullah pian virkoaa?"
"Luulen kyllä", sanoi Simba, "hän on vain niellyt hiukan liiaksi vettä, ja hän pyörtyi tuskasta. Katsohan, hän hengittää ja avaa silmänsä."
Abdullah oli pyörtynyt, ja siksi krokotiili päästi hänet niin pian irti. Kun hän nyt avasi silmänsä, veti hän syvään henkeään ja kysyi, missä hän oli, tahtoen kuulla enemmän tapahtumasta. Hän aikoi nousta pystyyn suudellakseen pelastajansa jalkoja, mutta Kalulu kumartui sen sijaan hänen puoleensa ja syleili poikaa, ja Abdullah sai tyytyä suutelemaan vain hänen otsaansa.
Soutajat lähetettiin etsimään venettä, ja he löysivät sen saaren toisesta päästä sekä sen läheltä kurpitsapullon, jota oli käytetty harpuunan kohona. He huusivat ääneen ilosta. Kalulu, Simba ja Moto kiiruhtivat paikalle ja vetivät yhteisin voimin kuolleen virtahevon matalikolle, ja sitten he kiiruhtivat täyttämään kanoottinsa mehukkaalla lihalla, jolle Keski-Afrikan heimot panevat suuren arvon.
Haavoittunut Abdullah nostettiin sitten veneeseen, ja äänekkään, riemuitsevan laulun kajahdellessa he soutivat kotiin ja saapuivat sydänyön aikana Katalambulan kylään.