SEITSEMÄS LUKU
Ferodian riemukulku. — Katalambula ottaa hänet vastaan. —
Abdullah lahjoitetaan Kalululle. — Tapaa Simban ja Moton. —
Kalulu suunnittelee Selimin etsimistä. — Pyssy löydetään. — Selim
löydetään. — Hänet tuodaan tajuttomana kylään. — Toipuminen. —
Kalulun ja Selimin ystävyys.
Kahdentenakymmenentenäyhdeksäntenä päivänä Kwikurun taistelun jälkeen saapui Ferodia riemukulussa Katalambulan kylään. Edellisenä iltana olivat sanantuojat ilmoittaneet voitokkaan päällikön tulon, ja kun seuraavan päivän aamupuolella näkyi suuri tomupilvi, joka osoitti, missä sotajoukko kulki, kohotettiin iloisia huutoja.
Jo paljoa ennen kuin Ferodian etujoukko tuli näkyviin viljapeltojen keskeltä, oli Katalambulan kylän portille kerääntynyt sotilaiden omaisia. Kahdentuhannen ihmisen kurkusta kajahti yhtä aikaa riemuhuuto "lu-lu-lu", neljätuhatta kättä taputti innokkaasti, neljätuhatta ruskeaa ja mustaa jalkaa hyppi ilmaisten omistajainsa iloa.
Rumpujen rämistessä Ferodia lähestyi. Ei kukaan sivistynyt kuningas olisi voinut käyttäytyä sen arvokkaammin kuin hän. Hän astui kuin jalopeura, hän nojasi käsivartensa kahden solakan nuorukaisen olkapäihin, hän kantoi päätään ylpeästi pystyssä. Hänen edellään astui kaksisataa valittua sotilasta, joiden päitä koristivat liehuvat höyhentöyhdöt ja jotka asettuivat Katalambulan majan ulkopuolelle. Sitten saapui Ferodia itse, ja hänen jäljessään taaskin kaksisataa sotilasta. Kunkin sotilaan kasvoja ympäröi seepranharja, ja tässä mustassa, jäykässä jouhikoristeessaan he näyttivät vielä entistäänkin sotilaallisemmilta. Sitten seurasi täysikasvuisten vankien joukko kaksikymmenhenkisissä ryhmissä kantaen Ferodian sotasaalista, ja viimeisenä tulivat vangitut pojat johtajanaan Abdullah, jonka valkea iho veti kaikkien silmät puoleensa. Viisisataa sotilasta muodosti jälkijoukon.
Sotilaat asettuivat neliöön, ja vangit kantoivat ennenmainitun suuren puun ympärille tavarapakkansa. Katalambula lepäsi penkillä, joka päivän kunniaksi oli koristettu jalopeuran ja leopardin nahoilla, ja hänellä oli kädessään lyhyt sauva, johon oli kiinnitetty kirahvinhäntä. Sillä hän huiskutti pois kärpäsiä.
Uteliaat joukot olivat kiivenneet aitaukselle sekä majojen katoille, ja Ferodia seisoi yksin piirin keskellä suuren saaliinsa vieressä. Hän, samoinkuin kaikki muutkin, odotti, mitä Katalambula sanoisi.
"Me olemme ikävöineet sinua, Ferodia", sanoi nyt vanhus lempeällä äänellä. "Me olemme kuulleet kerrottavan suuresta voitostasi, miten sinä ja watutasotilaat voititte arabialaiset kauppiaat. Kerro, olemme valmiit kuulemaan."
"Oi, Katalambula ja heimomme vanhimmat", Ferodia vastasi, "minut lähetettiin viemään lahjoja Katalambulan ystäville, waroripäälliköille, ja olin jo paluumatkalla kotiin, kun Olimali lähetti minulle sanan, että arabit — kauppiaat meren rannalta olivat tulleet hänen maahansa äärettömiä kangas- ja helmi-varastoja mukanaan. Hän sanoi, että samaiset miehet olivat murhanneet Mostanan."
"Eiaa, eiaa!" huusivat päälliköt Kalukin yhtyessä heihin, ja Ferodia jatkoi:
"Kun kuulin Olimalin kutsun, olin kuin nälkäinen jalopeura, joka vainuu saalista. Sanoin ääneen: 'Kas, Malungu jumala on antanut arabit käsiini, minä kostan Mostanan kuoleman, minä valmistan taikajuoman heidän ruumiistaan, ja heidän päillään koristan Olimalin portin pielet.'"
"Eiaa, eiaa!" huusi kansa.
"Aamulla olivat watutasotilaat valmiit taisteluun. He kuulivat Olimalin torven toitotukset ja arabien pyssyjen laukaukset, ja minun käskystäni he nousivat yhtenä miehenä. Me piiritimme vihollisen Olimalin kylään, meidän nuolemme kaatoivat kasoittain heitä, ja me otimme useita satoja miehiä ja nuorukaisia orjiksi ja toimme heidät tänne. Me anastimme pyssyjä, kuulia ja ruutia, me keräsimme rikkauksia: hienoja kankaita ja helmiä. Toisen puolen saaliista sai Olimali ja kaikki watutasotilaat ovat saaneet osansa, päälliköt omansa ja Ferodia omansa. Viisikymmentä orjaa ja kaksi arabialaispoikaa on kuollut matkalla, ja yksi valkea poika karkasi metsään kuollakseen siellä. Meillä on jäljellä kaksisataa täysikasvuista orjaa ja seitsemäntoista poikaa, joista yksi on arabialaisen päällikön poika. Kankaat, helmet ja muu saalis on tässä jalkojenne juuressa. Minä olen puhunut, oi Katalambula ja te heimomme vanhimmat."
"Eiaa, eiaa!" huusi kansa taputtaen käsiään.
"Oi, Ferodia, suuri päällikkö ja sotilas", vastasi Katalambula, "sinä olet minun oikea käteni, sinä olet jalopeura taistelussa. Kuka voisi sinut voittaa?"
Sen jälkeen kuningas Katalambula lähti katsomaan orjia, ja Ferodia kehui heidän etujaan. He saapuivat myös poikien ryhmän luo, ja nähdessään Abdullahin kuningas uteliaasti koetti sormellaan hänen valkeaa ihoaan, mutta veti sormensa heti pois nauraen omalle pelolleen. Mutta Ferodian kehoituksesta hän siveli pojan alastonta selkää ihmetellen hipiän pehmeyttä, ja tunnusteli hänen sileää tukkaansa.
"Mitä me teemme hänelle?" kuningas kysyi.
"Kuningas saa sen itse päättää", vastasi Ferodia mielistellen.
"Siinä tapauksessa minä lahjotan hänet Kalululle", päätti Katalambula nopeasti, "mutta minä luulin, että sinulla olisi ollut kolme tai neljä valkeaa poikaa."
"Ainoastaan kolme valkeaa. Yksi heistä kuoli matkalla ja suurin karkasi viiden päivämatkan päässä täältä."
"Miksi hän karkasi?"
"Siksi että hän oli aasi", vastasi Ferodia katkerasti. "En ole koskaan nähnyt niin röyhkeää poikaa. Suu hänellä oli täynnä sanoja, mutta hänen selkänsä ei kyennyt työhön, ja siksi hän karkasi. Mutta rohkeutta hänellä oli kahden sotilaan edestä, ja aikaa myöten hänestä olisi tullut komea orja."
"Kenestä sinä puhut, Ferodia?" kysyi Kalulu, joka oli tullut lähelle.
"Ole vaiti poika", sanoi Katalambula. "Sukulaisesi Ferodia on lahjoittanut sinulle tämän pienen valkean orjan leikkitoveriksi. Avaa hänen siteensä ja opeta hänet sotilaaksi."
"Ei, annahan Ferodian vastata", Kalulu sanoi. "Kuka karkasi?"
"Nuori arabialainen orja, sinun ikäisesi poika", vastasi Ferodia vastahakoisesti. "Hän oli erään päällikön poika, ja luulenpa melkein, että Tifum julmuudellaan sai hänet karkaamaan."
"Tifum Byah ei ole lempeäkätinen, eikä ole kumma että poika karkasi!" sanoi Kalulu. "Siitä voimme puhua myöhemmin. Nyt otan valkean orjan mukaani ja annan hänelle ruokaa."
Tarkasti Abdullahia katsellen Kalulu leikkasi poikki hänen siteensä ja käski ihmettelevän arabialaispojan seurata mukanaan. Ja tultuaan huoneeseensa hän tarkasteli häntä jälleen, asettui seisomaan selin häntä vasten ja koetti kädellään, kumpi heistä oli pitempi ja hymyili sitten hänelle.
"Ymmärrätkö kitutankieltä?" Abdullah pudisti päätään, ja Kalulu kiiruhti hakemaan hänelle ruokaa, paistettua lihaa, riisiä ja maissipuuroa. Kädenliikkein hän ilmaisi Abdullahille, että ruoka oli tarkoitettu hänelle, ja arabialaispoika käytti heti hyväkseen uuden herransa hyvyyttä.
Kalulu katseli Abdullahin syöntiä, sitten hän kiiruhti pois ja palasi takaisin mukanaan kaksi miestä, jotka nähdessään Abdullah lakkasi syömästä.
"Simba! Moto! Miten te tulitte tänne?"
"Abdullah, poika parka!"
Hän hyppäsi pystyyn, syleili Simbaa ja sitten Motoa ja suuteli heitä itkien ilosta, Kalulun hyväntahtoisesti katsellessa heitä.
"Oi, minä en ole yksin, minulla on vielä ystäviä", nyyhkytti poika, ja Simba kysyi innokkaasti, minne toiset olivat joutuneet.
"Kova onni on vainonnut meitä siitä saakka kun tulimme Uroriin", sanoi Abdullah surullisena. "Isa kuoli isoonrokkoon pari päivää sen jälkeen, kun lähdimme Kwikurusta. Vähän myöhemmin sairastui pikku veljeni Mussoud samaan tautiin ja kuoli ja Selim —"
"Niin, missä on Selim?" Moto kysyi.
"Samana yönä kun Mussoud kuoli, pakeni Selim metsään, sillä Tifum löi häntä ja meitä kaikkia. Minä en voinut seurata hänen mukanaan Mussoudin vuoksi, mutta minä rukoilin Allahia hänen puolestaan. Kun heräsin aamulla, oli Selim poissa. Ja minä luulen, että hän otti pyssyn ja pari keihästä mukanaan, sillä neekerit pitivät suurta melua niistä."
"Pakeniko hän metsään?" kysyivät Simba ja Moto ihmeissään. "Sanoiko hän, mitä tietä hän aikoi kulkea?"
"Hän sanoi aikovansa koettaa päästä Sansibariin, mutta juuri ennen nukkumistani kuulin hänen mutisevan jotakin Simbasta ja Motosta ja Katalambulasta, vaikka en tiedä, näinkö vain unta."
"Niin, se kuuluu hyvin uskottavalta", sanoi Moto, "hän muisti varmaan, mitä me olimme puhuneet. Eikö hän sanonut, aikoiko hän paeta pohjoiseen vai etelään?"
"Hänen täytyi lähteä etelään", vastasi Abdullah varmasti, "sillä leiri oli tien eteläpuolella, ja me olimme sen eteläisimmässä päässä. Hänen oli helpointa paeta huomaamatta sille taholle."
"Miten monta päivää sitten Selim karkasi?" kysyi Moto edelleen.
"Kuusi tai seitsemän päivää. En muista tarkalleen."
Tämän keskustelun aikana oli Kalulu tarkastellut puhujia, ja kun hän huomasi levottoman ilmeen Moton kasvoilla, kysyi hän, mitä oli tapahtunut, ja sai tietää, että Moton nuori herra oli paennut aarniometsään ja että Simba ja Moto olivat hänen tähtensä tulleet Katalambulan ja Kalulun luo.
Nuorukainen kysyi heti, mitä he aikoivat tehdä, ja lupasi auttaa heitä kaikin tavoin.
Simba ja Moto neuvottelivat hetken aikaa ja sanoivat sitten Kalululle, että he aikoivat lähteä Selimiä etsimään, ja tämä vakuutti uudelleen auttavansa heitä.
"Minä pidän arabialaisista", hän sanoi. "Setäni lahjoitti minulle jo tämän valkean pojan, ja minä luulen, että hän antaa toisenkin minulle, mutta sinä, Moto, saat heidät molemmat, jos vain haluat."
Moto käänsi nämä sanat Simballe, jonka suunnitelma oli jo valmis.
"Sano nuorelle päällikölle, että hän pyytäisi Katalambulalta viisikymmentä miestä sen tekosyyn nojalla, että metsässä on muka norsuja. Sitten me voimme lähteä heti matkaan ja panna toimeen ajot. Siten joko löydämme hänet tai kuulemme hänestä tai pelastamme hänet niiden käsistä, jotka ovat anastaneet hänet."
Kalulu oli heti valmis täyttämään lupauksensa, ja puolen tunnin kuluttua hän ilmoitti Motolle, että viisikymmentä miestä oli lähtövalmiina, mutta että heidän mielestään oli outoa lähteä metsästämään ilman taikurin apua.
"Minä sanoin heille, että me turvautuisimme taikurin apuun huomenna", jatkoi hän. "Tulkaa heti paikalla, minäkin tahdon saada jotakin aikaan, muuten kaikki puhuvat vain Ferodiasta, eikä kukaan muista Kalulua. Minä haluan myös tavata nuoren herrasi nähdäkseni onko hän yhtä hyvä kuin sinä väität."
Simba ja Moto olivat jo tarttuneet aseisiinsa, ja kun Kalulu oli käskenyt Abdullahin jäädä hänen majaansa ja toimittanut hänelle ruokaa ja yösijan seurasi hän toisten mukana ulos.
Oli keskipäivän aika, kun he alkoivat marssia samaa tietä myöten kuin Ferodia oli tullut, ja seuraavana päivänä he näkivät kaukaa aarniometsän synkät ääriviivat. Heidän ja metsän välissä oli kuitenkin kylä, ja Simba piti parhaana alkaa tiedustelunsa jo sieltä.
Kun kylän asukkaat näkivät Katalambulan kasvatin tulevan, ilmaisivat he suuren ilonsa. He kestitsivät Kalulua ja hänen miehiään parhaansa mukaan tarjoten heille banaaneja, maissipuuroa ja keitettyjä papuja.
Päällikkö kävi Kalulun viereen istumaan ja keskusteli kauan hänen kanssaan. Hän kertoi muun muassa, että eräs hänen palvelijoistaan, joka aamulla oli mennyt metsään etsimään hunajaa, oli löytänyt sieltä pyssyn.
"Pyssynkö?" huudahtivat Moto ja Kalulu samalla kertaa.
"Niin, pyssyn, jossa oli lääkettä — pulveria ja kuula — sillä kun hän leikitteli sillä, pamahti se ja oli säikäyttää hänet kuoliaaksi."
"Hyvin omituista", sanoi Moto koettaen hillitä kärsimättömyyttään, "eikö palvelijasi löytänyt muuta?"
"Ei mitään muuta, veljeni. Eikö se ollut kylliksi? Sehän oli suorastaan ihme."
"Mutta veljeni", sanoi Moto kiivaasti. "Miten pyssy saattoi joutua metsään, jollei joku ollut tuonut sitä sinne?"
"Mienji Mungu — hyvä henki — toi sen sinne minua varten. Muutamia päiviä sitten kuoli isäni, ja minä hautasin hänen mukanaan hänen tavaransa, ja minä rukoilin hyvää henkeä, että hän tekisi minut rikkaaksi ja mahtavaksi. Nyt hän on kuullut rukoukseni ja lähettänyt tämän pyssyn taivaasta minulle."
"Älä puhu niin, päällikkö", sanoi Kalulu. "Tiedätkö, missä palvelijasi löysi tuon pyssyn?"
"Orjasi vaikenee, kun Kalulu puhuu", päällikkö vastasi. "Minä en tunne paikkaa, mutta palvelija tietää sen varmaan."
Palvelija käskettiin paikalle, ja hän sai käskyn saattaa Kalulu ja hänen miehensä sinne, mistä hän oli löytänyt tämän ihmeellisen aarteen.
Kahden tunnin marssin jälkeen he seisoivat metsässä suuren puun juurella. Moton käskystä sotilaat asettuivat riviin, ja toinen puoli heistä lähti pohjoiseen päin pysytellen viidenkymmenen askeleen päässä toisistaan, toinen puoli etelään. Kun ketju oli täten muodostettu, lähtivät he liikkeelle itää kohti, ja heidän oli määrä pitää silmällä kaikkea, mikä sattui heidän eteensä.
Suunnitelma oli hyvä, sillä tuskin he olivat ennättäneet kahdensadan metrin päähän, ennenkuin yksi joukosta huudahti ja osoitti olentoa, joka makasi maassa. Simba kiiruhti paikalle ja huusi ääneensä ilosta, sillä se oli Selimin ruumis.
Moto ja Kalulu kiiruhtivat myös jäljessä, mutta ilo muuttui suruksi, kun he näkivät, miten jäykkä ja eloton ruumis oli. Jättiläinen Simba seisoi ääneti ja voimattomana. Kalulun kasvot ilmaisivat syvää osanottoa, ja Moto heittäytyi epätoivoissaan maahan. Toisetkin, jotka nyt tulivat heidän luokseen, näyttivät hämmästyneiltä ja alakuloisilta, mutta mies, joka oli löytänyt pyssyn, oli kuitenkin kaikkein syvimmin liikuttunut nähdessään valkean ruumiin. Hän seisoi ensin aivan liikkumatta paikallaan, mutta astui sitten lähemmäksi.
"Mitä tämä on?" kysyi hän lähimmältä mieheltä, "onko se henki, joka antoi pyssyn!"
"Ei, henki se ei ole, senkin narri, vaan arabialaispoika joka on kuollut nälkään", vastasi Moto ylpeänä äänellä, josta kävi ilmi, miten hän sääli toisen tietämättömyyttä.
"Arabialaispoika!" toisti edellinen. "Mikä se on?"
"Eräs valkeaihoisista, jotka asuvat keskellä merta", vastasi sotilas.
"Miksi hän on valkea? Onko hänen ihonsa kuin munankuori? Onko se kova vai pehmeä?" kysyi villi.
"Pelkäätkö sinä kuollutta poikaa? Koettele häntä, hupsu."
Villi naurahti mielettömänä, mutta kumartui Selimin ruumiin yli ja koetteli arasti kädellään hänen rintaansa, mutta vetäisi heti pois kätensä.
"Ei hän ole kuollut!" hän huusi kauhuissaan. "Hänen ihonsa on pehmeä, ja minä tunsin, että se liikkui."
Moto ja Kalulu kumartuivat eteenpäin, ja ilonvälke syttyi Simban silmään, kun hän painoi toisella kädellään Selimin rintaa, toisella hänen päätään.
"Hän elää, nuori Selim herra elää!" hän huusi, ja Kalulu kumartui innokkaana hänen ylitseen, sillä Simban äänestäjä kasvojen ilmeestä hän oli arvannut sanojen merkityksen.
"Mutta hän ei voi elää kauan, jollei hän saa jotakin syödäkseen", Moto sanoi. "Näetkö, Simba, miten laiha hän on, vain luuta ja nahkaa! Mikä sheita paha henki — on häntä pidellyt noin pahoin? Katso naarmuja hänen käsivarsissaan ja — käännäpä häntä Simba — haavoja hänen selässään!"
"Oi, Moto", sanoi helläsydäminen Simba, "se on tosiaankin sheitan tai mshensin — villin — työtä, ja niin totta kuin Allah minua auttakoon, minä raastan sen miehen sydämen hänen rinnastaan. Kannetaan hänet nyt varovasti kylään, ja pyydä Kalulu hankkimaan hänelle hiukan vuohenmaidosta keitettyä velliä."
Sillä aikaa kuin Kalulu antoi tämän käskyn, joka nopeasti toimitettiin edelleen, levitti Moto vaatteen maahan, ja Simba nosti varovasti sille nuoren isäntänsä laihtuneen ruumiin, ja sitten he yhdessä kahden muun miehen kanssa tarttuivat vaatteen kulmista kiinni ja kantoivat hänet kylään.
Kun he saapuivat sinne, olivat kylän asukkaat kiihdyksissään kuultuaan, että Kalulu oli löytänyt miltei nälkään nääntyneen valkean pojan metsästä. Sen kummempaa saattoi tuskin ajatella. Valkoinen poika, jonka iho oli kuin munankuori. Mielessään he olisivat voineet kuvailla kaksipäisiä, kuusikätisiä ja vaikkapa tuhatraajaisia mustia miehiä, mutta valkea poika, jonka iho oli niin hieno ja pehmeä, että vähinkin puristus jätti siihen merkkinsä, oli jotakin kuulumatonta.
Eipä siis ihme, että kaikki kiirehtivät uteliaina katsomaan, ja että he olivat pahoin pettyneet, kun Kalulun sotilaat eivät päästäneet heitä paarien luo. Moto ja Simba sekä heidän apulaisensa kantoivat taakkansa tyhjään majaan, jonka kylän päällikkö Kalulun pyynnöstä luovutti heille, ja Moton avattua varovaisesti Selimin suun alkoi Simba syöttää hänelle ohutta velliä pienellä puulusikalla.
Se vaikutti melkein heti, joskin kärsimättömän Simban mielestä aika tuntui kovin pitkältä, ennenkuin avonaiset huulet sulkeutuivat ja kurkussa tuntui hiukan liikettä. Mutta sitten kuivat huulet avautuivat itsestään, ja Simba oli heti valmis antamaan hiukan lisää lämmintä ja virkistävää juomaa. Kalulu oli polvistunut Selimin pään viereen ja näytti Simballe pieniä hikipisaroita joita alkoi helmeillä sairaan otsalle. Moto painoi kätensä Selimin rintaa vasten ja saattoi kaikkien iloksi vakuuttaa, että sydän alkoi lyödä nopeammin ja voimakkaammin. Pian Selim huokasi, ja silmäluomet, jotka tähän saakka olivat olleet ummessa, avautuivat ja loistavat, sielukkaat silmät tulivat näkyviin.
"Oi, miten kauniit silmät, miten suuret ja loistavat!" huudahti
Kalulu ihmeissään.
"Sh!" varoitti Simba ja painoi korvansa Selimin huulia vasten, jotka kuiskasivat:
Se päivä koittaa, hetki murheinen,
kun pojat suree surmaa isien.
"Poika parka!" sanoi Simba. "Hän toistaa sanoja, jotka hänen äitinsä lausui heidän eronhetkellään." Ja sitten hän lisäsi kovalla äänellä: "Selim, nuori herra, tunnetko minua?"
"Simba, sinäkö se olet?" kysyi Selim väsyneellä, mutta iloisella äänellä.
"Niin, minä olen orjasi Simba. Allah olkoon kiitetty hyvyydestään.
Herrani tuntee orjansa."
"Missä minä olen?" Selim kysyi. "Minulla oli hirveä uni. Minusta tuntui, että olin kuolla nälkään ja janoon. Mutta minä olin kaukana kaameassa metsässä. Ja nyt olen sisällä huoneessa, ja Simba on vieressäni. Mitä on tapahtunut, Simba?"
"Tunnetko myöskin Moton, herra?" kysyi tämä. "Oi, Moto, oletko sinäkin täällä? Nyt olen iloinen, etten ole enää yksin niinkuin uneksin."
"Ei, herra, sinä et ole enää yksin, mutta syö hiukan, niin tulet taas voimiisi", sanoi Simba. Ja Selim söi katsellen samalla ympärilleen. Hänen aivonsa koettivat ratkaista kysymystä, mitä oli tapahtunut sen jälkeen, kun hän metsässä oli kaatunut kumoon nälästä, väsymyksestä ja janosta heikontuneena.
Mutta kun hän oli syönyt kaiken maidon loppuun, olivat hänen voimansa palanneet siinä määrin, että Simba saattoi lyhyesti kertoa hänelle kaiken sen, minkä me jo tiedämme molempien orjien matkasta Katalambulan luo.
Ja sitten tuli Kalulukin esille, ja Simba kertoi, miten hyvä hän oli ollut Motolle ja miten he hänen avullaan olivat löytäneet Selimin.
Selim nosti kättään, puristi lämpimästi Kalulun kättä ja pyysi Moton tulkitsemaan hänelle hänen kiitollisuuttaan.
"Kalulu on arabialaispojan veli", sanoi nuori päällikkö lämpimästi. "Kalulun rinnalla voi valkea arabialaisveljeni huoleti kulkea metsän halki, sillä metsä on ystävällinen Kalululle. Puut ja linnut tervehtivät häntä ilolla, eivät edes villit eläimet tee hänelle pahaa. Tule terveeksi, veljeni, tule voimakkaaksi äläkä tämän jälkeen pelkää mitään vaaraa."
Selimin silmät olivat täynnä kiitollisuuden kyyneleitä, kun hän vastasi:
"Kalulun ääni kajahtaa korvissani kuin raitis lähteen solina janosta uupuneen korvissa. Pelko ja epätoivo katoaa ja sydämeni saa rauhan. Jos Kalulu on veljeni, niin tunnen iloa ja riemua yön pimeydessä samoinkuin auringonvalossakin."
"Kalulu iloitsee myöskin kuullessaan sinun äänesi, valkea veljeni. Minä opetan sinulle, mitä taivaanhenki on opettanut watutalaisille, ja sinä neuvot minulle, mitä hän on opettanut arabeille. Sinä kerrot minulle suuresta merestä, jonka myrsky saa kuohumaan, ja minä näytän sinulle Liemban ruskean veden ja krokotiilit ja virtahevot, jotka elävät siinä. Minä opetan sinua metsästämään nopeajalkaisia antilooppeja, villejä puhvelihärkiä, paksunahkaisia sarvikuonoja ja jalopeuroja. Syö nyt ja tule voimakkaaksi. Mutta sanohan minulle, veljeni, mistä johtuu, että selkäsi on arpia ja naarmuja täynnä?"
"Älä välitä siitä, Kalulu-veljeni, sinun sanasi ovat minulle paras lääke. Äänesi sointu on parantanut haavani, en tunne kipua enää."
"Mutta sanohan minulle, kuka löi sinua", intti Kalulu. "Ferodiako?"
"Ei, vaan Tifum Byah."
"Vai Tifum Byah, tuo julma koira, kyllä minä hänen selkänsä pehmitän!"
"Älä tee hänelle pahaa minun tähteni, Kalulu", pyysi Selim, "pahat päivät ovat nyt lopussa."
"Saammepa nähdä", sanoi Kalulu, "ja nyt on parasta, että annamme sinun maata. Kaksi päivää me lepäämme täällä. Voimistut sinä aikana sen verran, että voit tulla kuningas Katalambulan luo. Tiedätkö, että kun Moto kertoi sinusta, pidin sinusta hänen tähtensä. Nyt pidän sinusta itsesi vuoksi. Ja mtutalainen voi sekä rakastaa että vihata."