KUUDES LUKU.
Selimin, Abdullahin ja Mussoudin kärsimykset. — Isa saa isonrokon.
— Hänet jätetään karavaanin jälkeen. — Selim pakenee. Metsän
kuninkaan ääni. — Selim ampuu jalopeuran ja antiloopin. — Nälkä. —
Selim valmistautuu kuolemaan.
Palatkaamme nyt arabialaispoikien luo nähdäksemme miten heidän on käynyt.
Vaikka karavaani lähti liikkeelle Ututaan päivää sen jälkeen kuin Simba ja Moto olivat paenneet, ei se tietenkään voinut matkata yhtä nopeasti kuin molemmat pakolaiset, ja siten Ferodian karavaani tarvitsi melkein kuukauden samaan matkaan, jonka he olivat suorittaneet muutamissa päivissä.
Ferodialla oli paitsi neljää arabialaista orjaa, joista kolme oli melkein valkeaa, ainakin kolmesataa mustaa orjaa, ja hän tiesi, että huhu niiden olemassaolosta hyvinkin pian leviäisi. Varmaankin hänen luokseen saapuisi orjakauppiaita, ehkäpä aina Sambesi-joen varsilta saakka, ja senvuoksi hänen oli edullisinta matkustaa niin hitaasti kuin suinkin, ja antaa ihmiskarjansa samalla toipua vaivoistaan.
Liikkeelle lähdettiin vasta kuudelta aamuisin ja levolle asetuttiin tavallisesti jo keskipäivän aikaan. Ensi päivinä kuljettiin viljavien ja tiheästi asuttujen seutujen halki, joiden päälliköt olivat häntä kohtaan ystävällismielisiä. Mutta kymmenen päivän kuluttua saavuttiin Urorin ja Ututan välillä olevalle riidanalaiselle alueelle, jossa kasvoi synkkää metsää ja viidakkoa ja asusti vain petoeläimiä. Tämän alueen etäisimmästä päästä oli Katalambulan maahan noin yhdeksänkymmenen englanninpeninkulman matka.
Poika parat, Selim, Abdullah ja Mussoud, eivät kärsineet vain kuumuudesta, vaan heidän täytyi myös kantaa raskaita taakkoja, jotka kalvoivat heidän tottumattomia hartioitaan. Kolmena ensimmäisenä päivänä heidän täytyi lisäksi käydä alastomina, sillä orjien suojaksi ei runsaasta saaliista huolimatta riittänyt ainoatakaan kyynärää kangasta.
Orjia pidetään usein kuin karjaa ja kohdellaan myös sen mukaan. Nuo kolmesataa orjaa sidottiin kahleilla, tunnustettava on, että arabien leirissä oli tavattu paljon kahleita tätä tarkoitusta varten. Täysikasvuisille pantiin rautarenkaat kaulaan, jota vastoin pojat — arabialaispojat ja muutamat neekeripojat, Niani niiden parissa — sidottiin köydellä vyötäisiltä.
Täysikasvuisia oli viisitoista ryhmää, kussakin kaksikymmentä henkeä, ja kullakin ryhmällä oli päällysmiehensä. Poikien osastoa vartioi Tifum Byah.
Niinkuin sanottu, orjia kohdellaan aivan häikäilemättä kuin karjaa. Jos jonkun jostakin syystä täytyi pysähtyä matkan varrella, oli koko ryhmän sekä päällysmiehen pakko myös pysähtyä, mikä tuotti ikävyyttä ja kiusaa. Jokaisessa osastossa on aina joku, joka on toisia oikullisempi, joka haluaa useammin vettä, j.n.e., mistä koituu harmia tovereillekin, sillä päällysmies ei ole kovinkaan kärsivällinen, vaan ottaa helposti piiskan esille kiirehtiäkseen jäljellejäänyttä joukkoa.
Poikien ryhmässä Isa alituisesti tahtoi pysähtyä, ja kaikki muut saivat siitä kärsiä, varsinkin Selim, jonka niskoille hän aina sälytti syyn.
Niani, neekeripoika, huomasi Isan kavaluuden, ja eräänä päivänä hän uskalsi sanoa Tifum Byahille, ettei tämä piiskannut oikeaa syyllistä, ja antoi ilmi Isan, joka senjälkeen sai maistaa ruoskaa. Isa, joka ei ollut säälinyt Selimiä, huusi ja valitti nyt ääneensä, kun häntä itseään rangaistiin, ja hän uhkasi kostaa pienelle sukkelalle ja rohkealle Nianille.
Toisellakin tavalla Niani osoitti rakkauttaan nuorelle herralleen. Ei kestänyt montakaan päivää, ennenkuin hän tarjosi Selimille sitä kangaspalaa, jonka hän oli sitonut lanteittensa ympärille.
"Ei se tee mitään", sanoi hän, kun Selim ei tahtonut ottaa sitä vastaan, koska Niani itse jäisi silloin aivan alasti, "minä olen vain neekeripoika, eikä kukaan minua katsele. Ottakaa se, jos se vain kelpaa teille. Se on hyvin likainen."
"Se on parempi kuin ei mitään", sanoi Selim kiitollisena, "ja minä otan sen kernaasti vastaan, koska sinä et siitä välitä. Mutta emmekö voisi jakaa sitä?"
"Ei se ole tarpeen", sanoi Niani lujasti, "Niani ei tarvitse vaatteita. Tämä on sitäpaitsi sama kangaspala, jonka te annoitte minulle sinä iltana, kun minä panin kampia Isalle ja Isa aikoi heittää minut tuleen."
Selim nousi nyt sitoakseen likaisen kangaspalan uumilleen, mutta huomasi samassa, että hänen ystävänsä Abdullah ja Mussoud katselivat kaihoavin katsein kangasta — heidänkin ihonvärinsä oli niin vaalea, että heidän alastomuutensa pisti enemmän silmiin kuin neekerien. Ääneti hän repäisi kankaan kolmeen osaan ja antoi molemmille pojille osansa.
"Sinun sydämesi on hyvä kuin kulta", sanoi Abdullah punastuen, "olen sinulle kiitollisempi tästä pienestä kangaspalasesta kuin kaikista niistä kullalla kirjailluista vaatteista, joita sain isältäni. Allah palkitkoon hyvyytesi."
"Sinä olisit voinut antaa minullekin palasen", sanoi Isa nuristen.
"Miksi se olisi ollut tarpeellista, herra Isa", sanoi Niani. "Teidän ihonne on yhtä musta kuin minunkin. Olettehan te tuollakin tavoin puettu. Te voitte nyt iloita mustasta nahastanne."
"Kirottu olkoon sinun nenäkkyytesi, Niani!" huusi Isa. "Minä taitan sinulta niskat!"
"Parasta jättää se tekemättä", tuumasi Niani aivan levollisesti.
"Minä olen nyt Ferodian oma, ja jos te lyötte minua, niin tappaa
Ferodia teidät."
"Ole vaiti, äläkä kiusaa minua", sanoi Isa synkkänä, "minä olen kyllin kurja ilmankin."
"Onko sinun paha olla?" kysyi Selim osaaottavasti.
"Päätäni särkee, niin että se on haljeta, ja selässäni tuntuu ikäänkuin neulanpistoksia. Sitä ei kirvele enää Tifum lurjuksen piiskaniskujen jäljiltä, vaan se on jotakin muuta", Isa valitti.
"Ole reippaalla mielellä, ystäväni", lohdutti Selim, "Pian me saavumme Katalambulaan, ja siellä me saamme levätä. Tätä matkaa ei voi enää kestää kauan."
"Minä en tule koskaan noiden kirottujen watutain maahan", vastasi
Isa, "olen aivan liian sairas."
"Mikä sinua vaivaa?"
"Älä pelästy, mutta minulla on isorokko."
"Isorokkoko? Miten voit sellaista otaksua?" huudahti Selim, joka tahtomattaan hätkähti kuullessaan tuon pelätyn taudin nimen.
"Näin erään miehen kuolevan siihen tautiin, ja varmaan minä kuolen siihen nyt itsekin", sanoi Isa surullisena.
Seuraavana aamuna Isa oli paljon sairaampi, mutta hän ei saanut pysähtyä eivätkä toiset saaneet häntä kantaakaan — sitä ei koskaan suoda sairaalle orjalle Afrikassa — vaan hänen täytyi jatkaa matkaa toisten kanssa. Hän horjui kuumeisena eteenpäin, kunnes taakka, jota hän kantoi, putosi maahan. Ja kun Tifum suutuksissaan tuli hänen luokseen ja löi häntä, kaatui hän maahan. Mutta Tifumin sydämessä ei ollut pienintäkään säälin tunnetta, hän piiskasi Isa parkaa, kunnes Selim ei voinut sitä enää nähdä. Hän heitti taakkansa julman neekerin päähän, ja kun tämä kaatui kumoon, alkoi Selim piiskata häntä, kunnes Tifum taas vuorossaan heitti Selimin kumoon ja löi häntä voimainsa takaa niin kauan, että hän meni tajuttomaksi.
Sitten Tifum leikkasi poikki nuoran, jolla pojat olivat sidotut yhteen, ja heitti vettä Selimin päähän, jotta tämä jälleen tointuisi. Vavisten raivosta hän käski tuoda paikalle raskaan puuikeen, jonka toisessa päässä oli kaksi koukkua, ja jota käytettiin kaikkein uppiniskaisimpia orjia varten. Se painoi noin kolmekymmentä naulaa, jos puu oli tuoretta, ja tämä oli tehty kolme päivää sitten.
Puoleksi tajuttoman pojan pää pantiin molempien koukkujen väliin, jotka sidottiin vahvalla köydellä kiinni, niin että pää joutui kovaan puristukseen. Itse ies oli pitkä ja raskas, ja sen toinen pää kiinnitettiin Abdullahin olkapäähän.
Kun tämä oli tehty, meni Tifum kuolevan Isan luo. Tämä ei kyennyt enää mihinkään työhön, sen julma mieskin huomasi, ja hän antoi Isalle vain potkun ja jätti onnettoman raukan yksin kuolemaan. Sitten karavaani lähti taas liikkeelle.
Isorokko tarttui yhä useampiin orjiin, ja kun nämä iskuista ja potkuista huolimatta eivät jaksaneet kulkea sen pitemmälle, jätettiin heidät tielle. Kahdentenakymmenentenä päivänä huomasivat Selim ja Abdullah, että pikku Mussoud oli saanut tartunnan.
He pyysivät saada kantaa pojan taakkaa, mutta heidän pyyntönsä hyljättiin. Ja kun Selimin silmät iskivät tulta, vastasi Tifum piiskaniskuilla, kunnes Selimin selkä oli yhtenä ainoana verisenä haavana.
Selim ei päästänyt vähintäkään valituksen ääntä huuliensa yli, ei edes huokausta. Hän tuskin enää tunsi ruumiillista kipua, mutta hänen sydämensä oli raskas. Heidän vaeltaessaan eteenpäin keskellä auringonpaistetta ja hiljaisuutta, jonka rikkoivat vain orjien paljaitten jalkojen töminä ja pikku Mussoudin valitukset iski häneen ajatus, että hän varmaankin sai kärsiä enemmän kuin muut sen vuoksi, että hän oli unohtanut rukoilla Jumalaa. Syynä tähän ei ollut kuitenkaan se, että Selimin mieli olisi ollut kova tai katkera, hän ei ollut vain uskaltanut lähestyä Allahia pesemättömin käsin ja jaloin. Hän päätti kuitenkin nyt ensi tilassa valmistautua rukoukseen, ja siihen hänelle tarjoutuikin mahdollisuus, kun Tifum pikku Mussoudin hartaasta pyynnöstä antoi karavaanin hetkeksi pysähtyä. Tuo orjavouti teki sen kuitenkin ennen muuta saadakseen itse tupakoida, eikä suodakseen lievennystä poikarukalle.
Niin pian kuin Tifum käänsi selkänsä, otti Selim valkeaa hiekkaa maasta ja hieroi sillä jalkojaan, käsiään, kasvojaan ja ruumistaan, ikäänkuin hän olisi pessyt itseään. Sitten hän käänsi kasvonsa koilliseen, Mekkaan päin, ja alkoi rukoilla.
Hän rukoili Allahia, taivaan ja maan valoa, vanhurskasta, kaikkivaltiasta ja kaikkitietävää Jumalaa.
"Epäuskoiset ovat laskeneet julmat kätensä minun päälleni, joka olen oikeauskoinen ja oikeauskoisen poika. He ovat sitoneet minut kuin teuraslampaan, he ovat lyöneet minua, hirveät hihnat ovat syöneet verille ihoni, terävillä keihäillään he ovat pistäneet minua."
Sitten hän rukoili Allahin armoa ja pyysi häntä pelastamaan hänet epäuskoisten käsistä.
"Sinä ihmisten herra, kuningas ja Jumala", lopetti hän, "pelasta minut vihollisteni käsistä sen lupauksen tähden, jonka olet profeettasi Muhammedin kautta antanut meille. Kuule isättömän rukous ja armahda häntä."
Kun Selim oli lopettanut hartaan rukouksensa, heittäytyi hän maahan ja nousi jälleen virkistyneenä ylös.
"Abdullah, ystäväni", sanoi hän tälle, joka istui veljensä vieressä, "minun mieleni on virkistynyt. Minulla on hyvä tuuma."
"Minä näin sinun rukoilevan, Selim, ja toivoisin, että minäkin voisin rukoilla, mutta sydämeni on katkera. Minusta tuntuu, niinkuin voisin kirota kaikkia ihmisiä ja itseänikin ja sitten kuolla. Mussoudin hetket ovat luetut, ja jos hän kuolee, on minusta yhdentekevää, mihin minä joudun."
"Rakas ystävä", sanoi Selim lempeästi, "koraanissa sanotaan: Hädässä rukoile Jumalaa, hän kuulee sinua. Hänen korvansa on avoinna hädänalaisille".
"Minä tiedän sen, Selim, mutta minä en voi rukoilla", toisti Abdullah. "Minä napisen Jumalaa vastaan, kun hän antaa oikeauskoisiaan kohdella tällä tavalla. Kuulehan, kuinka Mussoud valittaa, ja ajattele, että hänet jätetään yksin tänne tielle, sillä minä en saa jäädä hänen luokseen. Mutta mikä tuuma sinulla oli, Selim?" kysyi hän väsyneesti.
"Että me pakenemme tänä yönä syvälle metsään. Paljon parempi on kuolla, kuin elää orjana. Ja ehkäpä löydän sieltä poiskin. He eivät ole voineet tappaa minua kaikista julmuuksistaan huolimatta. Kenties metsä kohtelee meitä ystävällisemmin."
"Entäs veljeni?"
"Me kannamme hänet mukanamme, ja kun olemme päässeet kylliksi kauas metsään, hoidamme me häntä, niin että hän paranee. Me rakennamme itsellemme majan puron rannalle, ja sillä välin kun sinä hoidat veljeäsi, otan minä keihään mukaani ja kerään villejä hedelmiä ja hunajaa. Mutta hiljaa, tuolta tulee Tifum. Auta Mussoud jalkeille, ehkä hän kestää vielä iltaan saakka."
Lähtömerkki annettiin, pojat tarttuivat reippaasti taakkoihinsa, ja koska Mussoud oli levättyään hiukan paremmissa voimissa, jatkettiin matkaa tavalliseen tapaan.
Keskipäivällä pysähdyttiin aarniometsään, ja koska täällä ei tarvinnut pelätä vihollisia, ei leirinkään ympärille rakennettu risuista aitausta, niinkuin tavallisesti.
Abdullah ja Selim istuivat vieretysten syödessään paahdettua maissia ja puoleksi keitettyjä viljatähkiä, mutta Mussoudin täytyi maata leirin ulkopuolella, sillä watutalaiset tiesivät, että tauti oli tarttuvaa ja saattoi olla toisille vaarallinen.
Sitten tuli ilta ja pimeä. Miehet istuivat leiritulien ääressä keskustellen. Leirin ulkopuolella vallitsi yön hiljaisuus, vain hyeenan ääni kuului silloin tällöin.
"Nyt on yö, Abdullah", Selim kuiskasi, "nyt sinun täytyy päättää, mitä aiot tehdä."
"Rakas Selim", vastasi Abdullah, "en voi paeta ja jättää veljeäni. Mussoud-parka ei elä ehkä huomisiltaankaan. Hän on varmaankin hyvin sairas, hänen päänsä oli kovin kuuma, ja näytti melkein siltä, kuin hän ei olisi tuntenut minua. Jos sinä pakenet, jään minä yksin tänne. Isa on kuollut, Mussoud kuolee pian, ja sinä olet poissa."
"Niin, Abdullah, minä pakenen, vaikka sinä jäisitkin tänne, olen väsynyt tähän elämään ja tahdon kuolla metsässä. En pelkää kuolemaa, mutta minä en tahdo, että sanottaisiin, että Selim, Amerin poika, kuoli kuin aasi tien vieressä, Tifumin potkimana. Jos minä kuolen, niin tahdon kuolla kuin arabi, kenenkään muun kuin Allahin näkemättä kurjuuttani ja vain taivaan linnut kuolinvuoteeni ympärillä. Tee minulle palvelus, Abdullah ystäväni. Jos Mussoud elää huomenna, niin sano hänelle, että olen paennut, ja suutele häntä puolestani. Suutele minuakin ennenkuin nukut, sillä kun heräät huomenna, olen minä poissa. Ikeen köysi on jo höllinnyt kaulastani, yhdessä silmänräpäyksessä olen siitä vapaa."
"Kiitos, Selim, että ajattelet veljeäni, ja minä toivon sinulle Allahin rauhaa ja siunausta. Ja kun sinä kotimatkalla näet Otavan taivaalla, niin muista: Abdullah ajattelee sinua. Saattakoon pyhä Muhammed sinut jälleen äitisi luo, ja kun olet ystäviesi parissa niin muista minun äitiäni ja vie hänelle tervehdykseni. Minun täytyy koettaa nukkua jaksaakseni kävellä huomenna. Minä annan sinulle ystävyyden suudelman, ja koska tahdot paeta, niin toivon, että Allah on pelastava sinut."
He laskeutuivat molemmat levolle, ja Abdullah vaipui pian uneen, mutta Selim makasi valveilla ja tuumi pakoaan. Äkkiä hän muisti Simban ja Moton jäähyväissanat ja ihmetteli, ettei hän aikaisemmin ollut niitä ajatellut. Nehän olisivat antaneet hänelle voimia kestää paremmin ja kärsivällisemmin raskaita koettelemuksia.
Mutta ei vieläkään ollut myöhäistä. Jos nuo molemmat ystävät elivät, niin hän ei ollut yksin. Hän päätti siis paeta suoraan etelään, koettaa tunkeutua metsän halki ja päästä Ututa kylän lähitienoille, josta hän voisi saada jonkun ohjaamaan itseään Katalambulan luo. Hetken aikaa hän tuumi tappaa Tifumin hänen omalla keihäällään, mutta luopui siitä heti, sillä sellainen teko ei olisi ollut arabin eikä Amer ben Osmanin pojan arvoinen.
Pari tuntia kului nopeasti tuumiessa. Kaikki nukkuivat sikeässä unessa, ja tuletkin näyttivät sammuvan. Vain hiukan punertavaa hillosta oli jäljellä.
Selim rukoili Allahilta rohkeutta ja voimaa, köysi oli irti ja pää vapaa. Vapaa!
Hän nousi pystyyn ja hiipi äänettömästi puun luo, jonka juurella aseet olivat, valikoi itselleen pari keihästä, pyssyn, ruutisarven ja patruunalaukun ja hiipi sitten yhtä hiljaa pois, kuin hän oli tullutkin.
Parilla pitkällä harppauksella hän kulki toisen puun luota toisen luo, ja joka kerta, kun hän saapui uuden puun luo, tuntui hänen pelastumisensa yhä mahdollisemmalta. Nuo korkeat, paksut rungot, jotka yön aikana näyttivät vielä paksummilta ja pitemmiltä kuin päivällä, muodostivat ikäänkuin muurin hänen ja hänen vihollistensa välille.
Vihdoinkin hän oli vapaa! Hän kulki vapaasti, hän ajatteli vapaasti, ja tuo ajatus hurmasi häntä, niin että hänen sydämensä oli pakahtua. Hänen askeleensa tulivat lujemmiksi, pään ryhti ylpeämmäksi, selkä suoremmaksi. Jokin voima pakotti häntä yhä eteenpäin. Väsymys näytti paenneen, tavaton joustavuus piti hänen voimiaan yliaja hän kiiti vapautta kohti.
Ääretön joukko mustia puunrunkoja solui hänen ohitseen, hänen edessään ja hänen ympärillään levisi metsä äärettömän laajana, ja yhä oli yö. Pimeys ei näyttänyt koskaan loppuvan, ja Selim oli iloinen, että niin oli. Hän toivoi, että ikuisesti olisi yö ja että hänen vihollisensa nukkuisivat.
Mutta vaikka yö oli pitkä ja ystävällisesti suojeli häntä läpipääsemättömällä vaipallaan, loppui sekin niinkuin kaikki muukin. Mutta silloin oli Selim jo kaukana watutaleiristä.
Aamu alkoi sarastaa, kun yön musta vaippa ensin hiukan harmaantui. Sitten valkeni yhä enemmän puiden lehvien yläpuolella, kunnes taivas tuli kellertävän kalpeaksi ja vihdoin teräksensiniseksi. Valoisa juova läikehti Selimin tiellä, lehdet välkkyivät vihreinä ja liikkuivat aamutuulessa.
Miten vilpoiselta ja tuoreelta ilma tuntuikaan! Maailma oli kuin uudestisyntynyt, ja hyönteisten surinasta Selim saattoi päättää, että muutkin nauttivat päivän valosta.
Pian päivä valkeni kokonaan, ja aurinko nousi kirkkaana taivaalle. Mutta Selim katseli sitä nyt toisin tuntein kuin edellisenä päivänä. Silloin hän vihasi sen kuivaa, polttavaa kuumuutta, joka tuotti vain väsymystä ja janoa. Nyt se oli kuin suunnaton lamppu jonka tarkoituksena oli valaista metsän hämärää, korkeaa holvia. Se ei tuottanut enää väsymystä eikä janoa, se vain virkisti ja vahvisti mieltä.
Päivemmällä Selim saapui lammikolle, jossa kasvoi keltaisia lotuskukkia.
Miten ihanalta vesi maistui! Miten vilpoinen ja hiljainen metsä oli näin keskipäivän aikana! Vähän matkan päässä lammikosta oli suuri ontto bambupuu. Selim meni lähemmäksi tarkastamaan, ja huomasi että puun sisällä oleva aukko oli suuri kuin huone. Hän ryömi sen sisään, laskeutui levolle ja nukkui.
Kun hän heräsi, oli taaskin yö. Hän oli varmaankin nukkunut kahdeksan tai kymmenen tuntia. Ensi hetkessä hän ei tiennyt, missä hän oli, mutta vähitellen silmä tottui pimeyteen ja hän muisti paenneensa orjuudesta.
Hän muisti myös kaiken muun: tuskallisen ikeen ja Tifumin armottomat iskut. Hän nousi kiireesti jatkaakseen matkaansa.
Mutta ulkopuolelta kuuluvat hiljaiset, pehmeät askeleet pelästyttivät hänet. Mitähän se saattoi olla? Samassa kajahti naurava ääni, joka sai Selimin veren jähmettymään. Hän tointui kuitenkin pian. Sehän oli vain hyeena, joka oli vainunnut saalista. Moto oli kertonut tästä hirvittävästä äänestä, eikä Selim pelännyt enää.
Mutta pian sen jälkeen kuului kumea karjahdus — toinen, kolmas — kunnes Selimin korvat olivat mennä lukkoon. Tuo ääni oli metsän pelätyn kuninkaan. Ei ole olemassa mitään valtavampaa kuin sen karjunta.
"Se on jalopeura!" tuumi Selim, kun ensimmäinen pelästys oli hiukan laantunut. Hän oli usein toivonut saavansa nähdä jalopeuran, mutta nyt hän ymmärsi, että oli viisainta pysyä paikallaan.
Hänellä oli ladattu pyssy kädessään, eikä puuhun johtava kolo ollut niin suuri, että eläin olisi voinut tunkeutua siitä sisään.
Jalopeura oli vainunnut saaliin ja lähestyi nyt puuta karjuen ja vilkuillen hehkuvin silmin joka puolelle, ja pian se olikin keksinyt, että saalis oli puun sisässä. Selim peräytyi aukolta, ja samassa suuri eläin hyppäsi puuta vasten raastaen käpälillään kuorta, ikäänkuin se olisi päättänyt tunkeutua sen läpi. Sydän kurkussa poika tähtäsi petoeläimen päähän, laukaisi — ja jalopeura kaatui maahan.
Selim ei uskaltanut kuitenkaan lähteä piilostaan, ennenkuin päivä alkoi valjeta. Kauan hän kuunteli ulkoa tulevia ääniä, mutta kun kaikki oli hiljaista, käsitti hän, että jalopeura oli kuollut, ja sitten hän paneutui jälleen maata.
Hänen herätessään oli aivan valoisaa. Puun juurella makasi jalopeura kuolleena. Selim kiipesi maahan ja katseli kuolleen pedon ruumista. Vakavat ajatukset valtasivat hänen mielensä. Hän ajatteli, miten väkevä ja ylväs tuo suuri eläin oli ollut edellisenä iltana samoillessaan metsässä. Ja nyt, miten heikko se oli! Lapsikin olisi voinut leikitellä sen harjalla ja hampailla.
"Jospa kaikki viholliseni kaatuisivat yhtä helposti kuin sinä", tuumi Selim mielessään. "Sääli vain että olet saastainen, sillä olen hirveän nälkäinen. Mutta sinua en saa syödä."
Sitten Selim jatkoi jälleen matkaansa etsien joka puolelta metsänriistaa, voidakseen tyydyttää nälkäänsä. Hän oli ollut kolmekymmentäkuusi tuntia ruuatta, ja kasvuiässä olevalle pojalle se on pitkä aika.
Villejä hedelmäpuita ei ollut, ei metsäpersikoita eikä villejä luumuja. Ko-virta näytti jakavan sen eteläpuolella olevat suuret tasangot kahteen aivan erilaiseen alueeseen. Puut tässä osassa lounais-Uroria, missä Selim nyt kulki, olivat parhaasta päästä rakennuspuita. Jos Selim olisi tuntenut aarniometsiä paremmin olisi hän löytänyt joukoittain syötäviä juuria. Mutta sitä hän ei ymmärtänyt eikä niinollen tutkinut maata, vaan kulki alakuloisin mielin eteenpäin. Auringon laskiessa hän näki pienen antiloopin, ja rukoillen metsäonnea nosti pyssyn poskelleen. Pieni eläin kaatui verissään maahan, ja Selim kiiruhti sen luo, nylki elukan, leikkasi siitä lihaiset osat ja kantoi ne puuhun, jossa hän aikoi viettää yönsä. Koottuaan kuivia oksia ja sytytettyään tulen hän paistoi lihapalat ja söi ahnaasti pahimpaan nälkäänsä. Sitten hän pani maata.
Aamulla hän söi jälleen, otti mukaansa lopun ruuan ja jatkoi matkaansa. Koska hän tunsi olevansa hyvissä voimin, kulki hän varsin pitkän matkan. Illalla hän otti jälleen eväänsä esille, ja vaikka hän huomasikin, että liha alkoi pahentua — hän ei ollut malttanut kylliksi paistaa sitä edellisenä iltana — söi hän kuitenkin hyvällä halulla. Mutta seuraavana aamuna se oli täynnä matoja, ja Selimin oli pakko heittää se pois.
Aamupuolen päivää Selim vaelsi jälleen ja lepäsi kuumimman ajan. Hän oli heikkona nälästä ja janosta, mutta kulki sittenkin muutamia tunteja ikäpuolella, kunnes ei jaksanut enää, vaan sammutti nälkänsä unella.
Kun Selim seuraavana aamuna jatkoi matkaansa, oli metsä tavattoman hiljainen. Hän ei nähnyt ainoatakaan elävää olentoa, vain joitakin haukkoja kierteli puiden yläpuolella. Hän laahasi tunnin toisensa jälkeen väsyneitä jalkojaan eteenpäin, kunnes aurinko laski taivaanrantaan. Vettä hän ei myöskään ollut nähnyt koko päivänä, ja jano kiusasi häntä suuresti.
Taaskin koitti uusi päivä. Nälkä ja jano oli heikontanut Selimin voimat ja tarmon. Jos hän olisi tiennyt, että watutakylän pellot olivat parin tunnin matkan päässä, ja että tie, jota myöten Ferodian karavaani kaksi päivää aikaisemmin oli kulkenut, oli vain penikulman päässä hänestä! Mutta suuren metsän siimeksessä, joka ympäröi häntä joka taholta, hän ei tiennyt mitään. Kunpa hän vain olisi jaksanut kiivetä jonkun korkean puun latvaan, niin hän olisi nähnyt, minne käsin hänen olisi pitänyt vaeltaa. Mutta hän saattoi tuskin erottaa taivasta, niin tiheät olivat puiden latvat ja niin kiinteästi toisiinsa kietoutuneet.
Väsyneen, nälkäisen ja janoisen Selimin mielestä metsä oli aivan loputon. Hän tuijotti eteensä toivoen, että se alkaisi harventua ja etsi silmillään joka puolelta eläviä olentoja, joko nelijalkaisia tai lintuja. Hän katseli ylöspäin nähdäkseen edes vilahdukselta sinistä taivasta.
Jos hän olisi ollut tottuneempi matkustamaan Afrikassa, olisi hän tiennyt, että hän olisi löytänyt joka notkosta vettä, jos hän vain olisi kaivanut kepillä syvälle maan sisään, ja että kaikkialla löytyi juuria, joilla voi sammuttaa nälkänsä. Mutta hän ei tiennyt mitään tästä kaikesta. Siksi hän kulutti kalliit hetkensä lepoon ja hyökkäsi sitten taas hermostuneesti eteenpäin, kunnes nälkäinen ruumis ei kestänyt enää ja hänen jalkansa uupuivat. Hän kaatui maahan, nousi taas ylös, mutta jäi lopulta tunnottomana makaamaan. Poika parka, hän sai kalliisti maksaa isänsä halun kartuttaa rikkauksiaan vaihtamalla ihmisolentoja kangaspakkoihin ja lasihelmiin!
Pyörtymiskohtauksen jälkeen, jota kesti muutamia minuutteja, hän koetti nousta istumaan, mutta ei jaksanut vaan kaatui selälleen. Maatessaan pitkänään katse kiintyneenä ylöspäin, hän ajatteli niitä iloja, joista hänen oli täytynyt luopua, ja mitä enemmän ruumis kärsi, sitä halukkaammin ajatukset liitelivät entisissä iloissa. Ääneensä valittaen hän sanoi:
"Oi, jospa vielä kerran saisin nähdä meren, jospa saisin nähdä valkean rannan, jossa leikittelin Abdullahin ja toisten toverieni kanssa, ennenkuin heittäydyimme uimaan mereen! Muistan, miten me kotona keräännyimme mangopuun alle, miten sen hedelmät riippuivat kultaisina ja purppuranpunaisina ja miten iltatuuli liikutteli lehtiä, taivutti kuninkaallisen kokospalmun latvaa ja tuoksuvaa kaneelipuuta ja kohotteli räikeänvihreän appelsiinipuun oksia, jonka hedelmät olivat kuin palsamia sielulleni. Jospa minulla olisi nyt yksi ainoakin appelsiini! Muistan sokeriruo'on ambranväriset varret ja sen ihanan mehun, kokospähkinöiden virvoittavan maidon, loistavan granaattiomenan suloisine tuoksuineen ja makuineen, keltaiset sitruunat, jotka poistavat kuumeen ja janon sekä meloonit, joiden tummanvihreän kuoren sisäpuolella on niin ihania aarteita. Oi, Sansibar, paratiisi maan päällä! Amer ben Osmanin onneton poika näkee sen puiden ja kukkien, talojen ja puutarhojen tulevan yhä lähemmäksi."
Väristen hän katseli ympärilleen suuressa, hiljaisessa aarniometsässä, jonka ilma oli tukehduttaa hänet.
"Ilma on täällä varmaankin myrkyllistä", jatkoi hän kuumehoureissaan. "Jättiläispuut kaatuvat mädäntyneinä maahan ja tuhannet hyönteiset asettuvat niihin, taittuneita oksia putoaa alas ja mädäntyneet lehdet löyhkäävät pahalta. Kuulen kaukaa nälkäisen jalopeuran karjuvan. Ehkäpä se vainuaa arabialaispoika parkaa, ja vieläkin kamalammalta tuntuu korvissani leopardin ääni ja hyeenan nauru."
Katkerin mielin Selim pahoitteli, että oli koskaan syntynyt, ja ajatuksissaan hän kävi läpi viime aikojen kärsimykset.
"Minä näin jalon isäni kaatuvan ja itse jäin yksin — minä itkin ensin suurta suruani, sitten kärsin kaikki helvetin tuskat ja lopulta toivoin, etten koskaan olisi nähnyt päivän valoa. Oi, noita hirveitä marssipäiviä, joista ei tuntunut tulevan koskaan loppua, kun jano kalvoi ruumistani eivätkä väsyneet jäsenet totelleet tahtoani."
Houreissaan hän näki edessään kuolleet, jotka oli jätetty tielle ja makasivat siinä avoimin, jäykin silmin, ja kuolemankauhu valtasi hänet, kun hän kuvitteli näkevänsä oman hautansa tämän metsän korkean, vihreän holvin alla.
"Ei kukaan sure Selimin kuolemaa", valitti hän, "äitini ja palvelijani eivät pese kuollutta ruumistani eivätkä kääri minua valkoisiin kääreliinoihin, ja pyhä imani ei lue rukouksia kuolleen sieluni pelastukseksi."
Mutta tätä kuolemanpelkoa ei kestänyt kauan. Hänen ajatuksensa alkoivat sumentua, mutta hän kykeni vielä lausumaan kuoleman tervetulleeksi ja kuiskaamaan jäähyväiset synnyinsaarelleen ja sille kauniille maalle, joka oli tuottanut hänelle niin paljon kärsimyksiä. Hänen viimeiset sanansa kuuluivat: "Minä tulen, rakas isäni!"