Laulu Hiawathasta

by Henry Wadsworth Longfellow

SISÄLLYS:

Johdanto

Laulu Hiawathasta:

I. Rauhanpiippu.
II. Neljä tuulta.
III. Hiawathan lapsuus.
IV. Hiawatha ja Mudjekeewis.
V. Hiawathan paasto.
VI. Hiawathan ystävät.
VII. Hiawathan purjehdus.
VIII. Hiawathan kalastus.
IX. Hiawatha ja Helmisulka.
X. Hiawathan kosinta.
XI. Hiawathan häät.
XII. Iltatähden poika.
XIII. Maissipeltojen siunaus.
XIV. Kuvakirjoitus.
XV. Hiawathan valitus.
XVI. Pau-Puk-Keewis.
XVII. Pau-Puk-Keewisin takaa-ajo.
XVIII. Kwasindin kuolema.
XIX. Aaveet.
XX. Nälkä.
XXI. Valkoisen miehen jalka.
XXII. Hiawathan pois meno.

Muistutuksia.

Sanasto kirjassa löytyvistä intiaanisanoista selityksineen.

Henry Longfellow.

Henry Wadsworth Longfellow, pohjois-amerikalainen runoilija, oli syntynyt Portland'issa, Mainen valtiossa 1807. Hän toimi elävien kielien professorina Harvardin yliopistossa ja kuoli 1882.

Kirjallisista tuotteistaan olivat mainittavimmat runokertomukset ja idyllikuvaukset, kuten "Evangeline", "The song of Hiawatha", "The Courtship of Miles Standish", draamat "The Spanish Stutent", "The Golden Leyend" ja romaani "Hyperion", joita paitsi hän kirjoitti koko joukon pienempiä runoelmia.

Longfellowista mainitaan, että hän oli monipuolisesti sivistynyt, hienotunteinen, romantillinen, haaveilevan uskonnollinen, jalo ja ihmisrakas personallisuus, kirjailijana etevä, kypsynyt muodon mestari, paljon luettu ja pidetty, oli saanut englantilaisen kasvatuksen ja monilla Europaan tekemillään kielien tutkimismatkoilla perehtyi hän europalaiseen kirjallisuuteen, tehden monista kielistä käännöksiä, rikastuttaen kotimaansa kirjallisuutta, m.m. etevällä käännöksellä Danten Divina Commediasta.

Kirjailijana oli hän vähemmän omaperäinen, uusia luova nero kuin muototaituri. Niinpä hänen teoksissaan voipi huomata esikuvallisia vaikutelmia Goethen, Tegnérin y.m. teoksista. Muutoin se tapa, jolla hän käsitteli aiheitaan, oli herttaisen runollinen ja saavutti laajoissa piireissä mieltymystä. Hän olikin henkisten muinaisuuksiensa ja runoilijaluonteensa puolesta varsin sopiva käsittelemään ja runoilemaan kansanrunousaiheita, joiden luonne ja sävy oli ikään kuin sukua hänen romantilliselle ja ihannoivalle hengelleen. Tutustuneena mielenkiinnolla pohjois-amerikalaisiin intiaanitaruihin, tuli hän luoneeksi kuuluisimman teoksensa, Hiawatha-runoelman, josta on viime vuosisadan lopulla sanottu, että se on alkuperäisin runoteos mitä Pohjois-Amerikassa siihen asti oli ilmestynyt.

Pohjois-Amerikassakin oli monen monta intiaaniheimoa eri kielineen ja kielimuotoineen, kullakin omat tarunsa ja sankarinsa. He ovat kyenneet luomaan verrattain rikkaan kansanrunouden, joka ihmetyttää kauneudellaan ja omaperäisyydellään.

Noilla vanhoilla, kautta monien sukupolvien periytyneillä taruilla ja kertomuksilla on omituinen viehätysvoima, kuten tiedämme. Nepä sytyttivät Longfellowinkin herkän, runollisen mielikuvituksen palamaan, kehkeytyen lopulla tuoksi runolliseksi luomaksi, "intiaani-Eddaksi", kuten hän itsekin nimittää Hiawatha-lauluansa runoelman jälkeen liitetyissä "Muistutuksissaan", tehden niissä m.m. selkoa aiheistaan ja käyttämistään lähteistä.

Tutustuttuaan Kalevalaan saksalaisena käännöksenä, selvisi Longfellowille jo kauan hautomansa ajatus intiaaneja käsittelevän runoelman suunnittelusta, kuten hän itse päiväkirjassaan selostaa. Kalevalasta lainasi hän teoksensa runomitan ja käytti kaiketi sitä esikuvanaan muutenkin kirjansa yleisessä suunnittelussa. Lieneepä sen joissakin yksityiskohdissakin havaittavana vaikutteita Kalevalasta, kuten molempia teoksia verratessa tulee mieleen. Mistään varsinaisesta Kalevalan jäljittelystä ei sitävastoin voi puhuakaan, vaikkakin Longfellowia aikoinaan siitäkin syytettiin. Nuo monet yhtäläisyydet aiheissa, kuten esim. Kullervoa muistuttavat Kwasindin voimanäytteet verkonrepimisineen — monta muuta mainitsematta — johtuvat intiaanitarujen ja suomalaisen kansanrunouden samankaltaisuudesta. Samankaltaisen luonnon ympäröimillä kansoilla alkuperäisillä asteillaan on ihmeteltävällä tavalla voinut sukeutua toisiaan muistuttavia hengen tuotteita. Tuo suomalaiselle runorakenteelle ominainen kertokin mainitaan ilmenevän intiaanien runoudessa, joskin se Kalevalassa lienee erikoisemmin olennaista ja siitä syystä siirtynyt Hiawatha-runon säkeistörakenteeseen. Samoin on yhteistä intiaani- ja suomalaisessa kansanrunoudessa kielen käytön laaja monisanaisuus, päinvastoin englanninkielen lyhyydelle. Senpä vuoksi vaikuttikin Hiawatha-laulun runoasu oudosti englantilaiseen lukijaan. Tuo vitkasteleva säekerto tuntui kovin pitkäveteiseltä ja hidastelevalta heistä, jopa herätti ivailuakin. Kotimaassaan Amerikassa otettiin teos kumminkin yleensä mieltymyksellä vastaan ja onpa se sisäisellä viehättäväisyydellään voittanut ulkomaillakin mieltymystä ja ihailua, tullen useille kielille käännetyksi.

Meille suomalaisille ei se ainakaan tuntune oudolta tuttuine kalevalaisine säkeineen, vaikkakin verrattain kauan on se pysynyt suomalaiselle lukijakunnalle selostamattakin. V. 1911 ilmestyi "Nuori Voima"-lehdessä — sekä eri painoksenakin — kirjailija Selma Anttilan, lapsia varten toimittama, lyhyehkö suorasanainen Hiawatha-sovitelma. Sitä ennen, v. 1909 oli "Valvojan" Kalevala-vihkossa tohtori Zach. Castrén'in kirjoitus Kalevalan suhteesta Hiawathaan, missä viimemainittua selostettuaan ja lausuttuaan toivomuksen sen suomenkielelle saannista, kirjoittaja m.m. lausuu: "— — runo vaikuttaa tuoreella, rikkaalla mielikuvituksellaan, omaperäisillä aiheillaan intiaanien tarumaailmasta sekä hellillä tunteillaan sillä tavoin kuin tosirunous aina mieleen vaikuttaa. Laulu Hiawathasta ei kyllä ole maailmankirjallisuuden kaikkein suurimpia runoteoksia, mutta puhdasta, kirkasta runoutta se kyllä on." Lopuksi lausuu hän — vielä toteutumattoman — toivomuksen, että joku suomalainen, joka on valinnut alakseen maailman kirjallisuuden historian, ottaisi suorittaakseen tutkielman Hiawatha-runosta kirjallishistoriallisessa suhteessa, osoittaisi yksityiskohtaisesti tuon "intiaani-Kalevalan" synnyn ja arvon, varsinkin sen suhteen Suomen kansaneepokseen.

Suomentaja.

Johdanto.

Jos tahdot tarujen näiden, kummallisten kertomusten arvaella alkujuurta, kysellä kotiperiä, jotka tuoksuvat tutusti suviniittyjen sulolta, metsäsaunojen savulta virtavetten vieremillä, — kuulla, mistä kummat kaiut, virret viehkeät, väkevät kuni ukkosen kumina valtavina vyöryävät, kohta kertoisin sinulle mistä tarkkasin tarinat: Pohjan väljiltä vesiltä, synkiltä sydänsaloilta, ojibwain, dacotain mailta, nummimailta mahtavilta, valtavista vuoristoista, laajoilta lakeuksilta, suurimmilta suonseliltä, kurjen, laklan laitumilta; Nawadahan taikasoiton soman nää on soinnuttamat. Jos sa kuulija kysyisit, tarkoin tahtoisit tajuta, mistä suuri soittoniekka, Nawadaha tenhokieli villit virtensä tapasi, kohta vastaten sanoisin: Metsälintujen pesistä, majavain salamajoista, puhvelin jalanjäliltä, kotkan korkeista pesistä. Siellä sankassa salossa, rimpisoilla aukeoilla sinikurjet, villihanhet, hyypät, huuhkajat huhusi, villit virtensä viritti, laulut laajat huutelivat. Jospa vieläkin kysyisit, tuota tarkoin tiedustaisit: Kenpä oli Nawadaha, mikä ihme miehiänsä? Noinpa virkkaisin visusti, tarinoisin tiettäväksi: Tawasenthan notkelmassa,[1] rauhan laaksossa somassa, virran viehkeän ohella asuskeli Nawadaha. Siell' on seudussa somassa intiaaneilla kylänsä, pellot kiertäen kyleä, niityt vierellä vihannat, Takalolla metsä taaja, salo soittava sivulla, kesin keinuin vihreänä, talvin huuteisna humisten. Vesiväylät verrattomat löytäisit ne laaksomailta kevättulvain hyökyessä, kesäleppäin liekkuessa, syksyusmain sauhutessa, talvin tummana vetenä. Tuolla laulaja eleli Tawasenthan notkelmassa, viidakossa vihreässä, salossa sanattomassa. Siellä hän virret vieritteli, Hiawathasta hyreksi, soman syntymän saneli, kertoi kaunihin elämän, kuin tuo paastosi, rukoili, kuinka kärsi, työskenteli kansaheimonsa hyväksi, onneksi, edistykseksi. Sä kuin luontoa rakastat: kukkanurmien heloa, marjoa vakavan metsän, suvituulien suloa, lehdon lehvän heiluntoa, lumituiskun tuiverrusta talvisilla tanterilla, kuohuja vihaisen virran kautta honkakankahien, jylhintä ukonjymyä kaukovuorten kaikuessa, niinpä kuullos kaskut hurjat, Hiawatha-laulelmata! Sinä ystävä ylevä muinaisien muisteloiden, kansan kaunisten runojen, vienosti värähtävien, kuni henkien hyminä, luonnotarten laulelema satusaarien salasta, kuullos ääntä intiaanin, Hiawatha-laulelmata! Inehmo ihannemieli, sydän, sielu saastumaton, joka luotat luojahasi, luojan luontoa rakastat, sielun voimille syville annat arvonsa ikuisen, myönnät villinkin veressä, poljetuimmankin povessa kaihoa katoomatonta puolehen pyhän, ylevän, joskin heikosti tajuten haparoitsevat hämyssä, kättä luojan koskettaen saavat tiellensä tukea, askelillensa apua, vahvistusta voimillensa, kuullos kertomus koruton, laulelma Hiawathasta! Matkustanet maisemia, pensastojen peittämiä, missä pihlajat pyhäiset punamarjoin peittelevät allensa kivisen aidan, kuljet kumpujen ylitse, poljet paatta sammaleista, kussa kirjoitus kulunut, kömpelösti kaavaeltu kertovi koruttomasti vaipuneesta vainajasta. Lause, vaikka vaillinainen, sydäntuskat tulkitsevi, toki toivolla puhuvi, tunnokkaasti tulkitsevi vaiheista elon eletyn, tositoiveista paremman; viivy hetkinen, lukeos tämä kömpelö tarina, laulelma Hiawathasta!

Laulu Hiawathasta