I
Rauhanpiippu.
Tuolla Prairievuoristossa,[2] Piippukivilouhimossa laskihe Gitche Manito mahtava, Elämän Herra, louhimon punakiville; ylevänä seistessänsä heimot kutsui hän kokohon. Hänen jalkainsa jälistä lähde pulpahti, purona vierien vuoren rintehille, aamun arinahan valossa loimuten kuin pyrstötähti, kunnes mahtava manaten sormen pienen piirtämällä uran niiityhyn nimesi. johtaen puron joeksi. Louhimon punakivestä lohkoi mahtava murusen, hyppysissänsä hykersi, kirjokopan kaavaeli; otti ruo'on rannikolta, varren pitkän valmisteli, pisti punakoppasehen. Täytti piippunsa pätevän kuorilla punapajujen, hengähti ylitse metsän, tuulenpyörtehen puhalsi, kunnes oksat kuumenivat, kitkavalkea välähti tuleksi tupakkamiehen, mahtavan Gitche Maniton, joka yksin ylvähänä iki vuoren harjanteella kansoille calumetista, rauhanpiipusta pyhästä merkkisauhut tuprutteli. Ilmassa ihanan aamun savu tyynenä kohosi, juova suora ja sinervä hitahasti hiipieli, tuosta sankaksi sakeni, nousi, taivahan tapasi, särkyi laajahan lakehen, pyöri pilvinä sivuille yhä laajeten, leviten, yltäen ylitse maiden. Tawasenthan notkelmassa, Wyomingin laaksomailla, Tuscaloosan lehdikoissa, Kalliovuorten rintehillä, Pohjan väljillä vesillä heimot merkin huomasivat, paksun Pukwanan näkivät kohoovan calumetista. Tuosta kaikki tietomiehet, profeetat pyhät puhuivat: Kautta merkin kaukaisimman Pukwanan puhaltamalla mahtava Gitche Manito kuni kutsuva kätönen kansat käskevi kokohon, opastaaksensa urohot. Joukoissa alas jokia yli aavojen tulivat delawaret ja mohawkit, tuli choctawit, chamanchet, shoshonit ja mustajalat, tuli pawneet ja omahat, tuli mandanit, dacotat, huronit ja ojibwaytkin. — raivoisa soturijoukko saipa sauhun johtamana tuonne Prairievuoristohon, Piippukivilouhimolle. Siellä seisoivat soturit kilpinensä, kalpoinensa, mahtavasti maalattuina, välkkyviiruin värjättyinä; salamoina silmät säihkyi, kiukku kasvoista kuvasti, sydämissä synkkä uhma, mielissä äkä ikuinen, sukuriidat suunnattomat, kaunat polvikautehiset. Mahtava Gitche Manito, kansojen ylevä luoja katsoi lempikatsehilla langenneita lapsiansa, katsoi heidän kiistojansa kuni lastensa toria; käden oikean ojensi joukon yrmeän ylitse, tyynti vihan tyrskehiä varjolla käden vakavan. Sanat koskena kohisi vakavan varoittaessa: "Oi te luomani omani, lapsiraukat, rakkahani, kääntykäätte, katsokaatte, opiksenne ottakaatte neuvo suusta Suuren Hengen, kaikkivallalta varoitus! Loinpa teille, lapsukaiset salot laajat saalismaiksi, korvet täydet kontioita, peuroja ja puhveleita, hongan oksille oravat, veden vierille majavat, kaunihit, kalaiset virrat, lintumaisemat lihavat; miksi ette noihin tyydy, toisianne metsästätte? Olen suuttunut sotihin, kiusoittunut kiistoihinne, veritöihinne väsynyt, kostoihinne kyllästynyt. Sovinnos' on suuri voima, riidassa vakava vaara; siksi tehkäätte sovinto, veljinä vaeltakaatte. Minä profeetan lähetän kansaini vapahtajaksi, johtajaksi, neuvojaksi, elonne avustajaksi. Neuvonsa jos noudatatte, suureksi sukeudutte, opin hyvän hyljännette, teidät häätävi hävitys. Sotamaali kasvoistanne, veripilkut sormistanne virrassa viruttakaatte, asehenne haudatkaatte! Lohkokaatte louhimosta paljolta punakiveä, rauhanpiiput laatikaatte, sulkavarret suorikaatte, polttakaa calumetia, eläkäätte veljeksinä!" Silloin riisuivat soturit peurannahkaiset pukunsa, sotaiset varustimensa, kilvan vierien vetehen sotamaalinsa pesivät. Kirkkahana virta vieri Elon Herran hettehistä yläpuolella pesijäin, vesi liikehti likaisna, sotkuisna sotaväreistä alapuolella urosten. Nousivat soturit veestä kaikin puolin puhtahina, hautasivat rannikolle kaikki taisteluasehet. Mahtava Gitche Manito, Suuri Henki, lapsillensa hyvänsuovasti hymyili. Hiljaisuuden vallitessa, lohkoi louhesta soturit rauhan piipuiksi kiveä, ruokovarret valmistivat, sulilla koristelivat, sekä kääntyivät kotihin. Samalla Elämän Herra eestä kasvojen katosi, pilviverhoihin vetihe taakse taivon pihtipielten, häipyi häilyvään savuhun, rauhanpiipun Pukwanahan.