II
Neljä tuulta.
Kunniakas Mudjekeewis! kehuivat soturit vanhat, kun hän riemuten palasi pyhä wampum-vyö mukana pohjatuulien tuvilta, valtakunnasta Wabasson, maasta valkoisen jäniksen. Varasti hän wampum-vyönsä, Mishe-Mokwan, tuon mokoman suuren karhun kaulanauhan, kun tuo kuulu kansan kauhu vaipui vuorelle unehen niinkuin kallio kamala, ruskopaasi sammaleinen, järkäle jäkäläturkki. Hiljakseen hän hiivittäysi konnan kynnen yltämille, kunnes sauhu sieramista kättä lämmitti läheltä. Mukavasti Mudjekeewis wampum-vyön pian pujotti yli korvan — kuulematta, sivu silmän — näkemättä, ohi kuonon — koskematta, sivu sieranten — hajutta, joista löyhki lämmin löyly vastahan varastajalle. Tuosta oitis Mudjekeewis yli päänsä pyörähytti kauhean sotakurikan, sotahuudon hurjan päästi, iski itse Mishe-Mokwan otsahan olan takoa. Kolahduksesta kovasta vuoriston väkevä otso voihki puolipyörryksissä, lailla vaimojen valitti, hoippui hontelin jäsenin, taipuen takasillensa. Mahtavana Mudjekeewis katsoi karhua pelotta, nauroi pitkän pilkkanaurun, kovin ilkkuen, ivaten: "Kuulehan, katala karhu, peto pelkuri peräti,[3] olit urho ollaksesi, lailla vaimojen valitat! Karhu, tiedäthän katala sukujemme suuret vainot; jopa sain nyt selvän voiton, suorin heimosi häviön! pakene, pahennus, kauas, metsävuorille vaella! Jos oisin sortunut sinuna, voihkisi en vaikerrellen, kuten nyt sä karhu kurja tuossa heimosi häpäset, itket lailla Shaugodayan, parut pelkurin tavalla!" Sitten taas hän nuijan nosti kumautti kurikallansa otsaluuhun Mishe-Mokwan, kallon rikki rauskahutti, särki kuin avannon jäähän norppanuotalla kalassa. Siten sortui Mishe-Mokwa, vuoriston väkevä karhu, kauhu kansojen kamala. "Mainio on Mudjekeewis!" joukko huutaen hälisi, "kunnia kukistajalle! Olkohon tämän jälestä länsituuli sun nimesi, ollos valtias alati tuulten taivaisten ylitse! Mainita ei: Mudjekeewis, vaan: Kabeyun, Länsituuli." Siten tehtiin Mudjekeewis taivon tuulien isäksi; itse piti länsituulen, toiset antoi lapsillensa: Wabunille itätuulen, etelän Shawondoseelle; armottoman pohjatuulen sai hurja Kabibonokka. Nuori, kaunis kaikin puolin, oli tuo valoisa Wabun, aamun armahan tekijä; hänpä se hopeanuolin kaiotti pimeyden kauas; hälläpä värin helein oli posket pilkuteltu, äänensä kylän herätti, kytät peurojen perähän. Kävi vaivaksi Wabunin, ikäväksi ilman mailla, vaikka lintuset liversi, kukat tuoksuivat tuhannet, metsät hartaina humisi, joet lempeinä lorisi; sittenkin sydän surevi yksin ollen taivahalla. Mutta aamuna eräsnä kylän kaiken nukkuessa, joen uoman usmapeiton harson lailla haihtuessa aamuauringon edestä, hänpä neitosen näkevi, alahalla astelevan, keltakukkia keräten. Aina aamun auertaissa kahli hänen katsehensa immyt sinisilmillänsä kutsuvilla, kiehtovilla; niinpä tottui toisihinsa kaksi ylen yksinäistä: taivon ylhäinen asuja, ahon armas astelija. Kosi korkeuden olento kukkanurmen kulkijata hymyllä, hyväelyillä, sulavimmilla sanoilla, lauluilla lumoavilla, vienoimmilla kuiskehilla lehdon lehvien lomitse, kunnes veti vierellensä, kääri punakaapuihinsa, nosti tytön tähtöseksi, vienosti väräjäväksi. Yhä käyvät yksin matkoin ilman pitkillä pihoilla Wabun sekä Wabun-Annung. Wabun kointähden keralla. Vaan hurja Kabibonokka otti ankaran asunnon tuolia jäävuorten välissä, kinoksissa kiljuvissa, valtakunnassa Wabasson, mailla talvisten jänisten. Hänpä syksyisin syleili punasiksi puiden lehdet, koivut keltahan koristi, löyhdytellen patjoistansa lumituprakat tuhannet, joet, järvet jäädytteli, lokin, lunnin lennätteli merikorpin, kurjen kanssa etelähän einemaille, Shawondoseen seutuville. Kerranpa Kabibonokka lähti lumilinnastansa jäisten vuorien välistä. Liehuivat lumiset hapset virran vyöryvän tavalla yli talvitanteritten etelähän entäessä. Sielläpä hän Shingebisin. Kuikan, löysi kaislistosta, kalakitkoja vetävän yli jäisten soiden, maiden, heimoistansa heittyneenä, ollen mennehet mokomat kauan sitten Shawondoseen. Karjaisi Kabibonokka: "Kenpä uhmin uskaltavi viivytellä viuhkoillani? kun jo lensi kauan sitten Shuh-shuh-gah, sinervä kurki pois jo vieri villihanhi, Wawa ammoin jo vaelsi, entivät etelän maille. Minä vieren wigwamiinsa. tuhoan tulensa kehnon." Yölläpä Kabibonokka vihan vimmassa ulisten kodan kierti nietoksilla, savuaukosta ävästi, ravisteli ruotehia, oviverhoja leputti. Eipä Shingebis pelännyt, sukeltaja suurin surrut. Neljä oli nöylkkyä varattu nuottamiehen nuotioksi, yksi kuukauden osaksi, kaloja evähiksensä. Miespä paistellen kaloja nuotiolla naureskeli: "Oi kurja Kabibonokka, kerran kuollahan molemmat!" Sydäntyi Kabibonokka, tuli tupruten sisähän. Shinsebis, sukeltelija tunsi hyiset henkäykset, vaan ei laulusta lakannut, herennyt ei nauramasta: korjasipa nuotionsa, hiukan hiilestä paransi, että kirkkahat kipenet lakeisesta leimusivat, hiipoen hiuslumia kallosta Kabibonokan. Tippui hiki hapsistansa, jäljet tuhkahan tulivat kuni konsana kevähin lumen suuren liuetessa alla puiden, räystähien kinokset koloille käyvät. Vilmeinpä Kabibonokan naurut, laulut lannistivat, kuuma kulmia pakotti, syöksyi ulos uksen tiestä, lunta tallasi lujasti, painoi jäitä paksummaksi. Sitten vaati Shingebisin paidatonna painimahan talvisilla tanterilla. Shingebis nyt sitkeästi talviyönsä taistelevi, paini pohjatuulen kanssa ihan ilkosen alasti, kunnes jo Kabibonokka läähätti läkähtyneenä, kuurat heltyi heikommaksi, hoippui, horjuen pakeni valtakuntahan Wabasson, maahan valkoisen jäniksen, Shingebisin laulaessa, pilkkanaurun pistäessä: "Oi kurja Kabibonokka, kerran kuollahan molemmat!" Shawondoseepa suvessa laiskana lihavin päivin eli ainaista keseä alla auringon etelän; joka vuosi vuorollansa pohjan pitkille perille lauman lintuja lähetti, hanhet, pulmut, pääskysetkin, Opeecheen sekä Owaissan, henki luontohon elämän, loi tupakat, viinimarjat, meloonit, monet hedelmät. Nousi sauhu piipustansa, täytti taivahan udulla, värähdytteli vesiä, tasoitti rosoiset vaarat, saapui aika armahainen, ihme-intiaanikesä kuuna tuona kirkasöisnä, autereisella ajalla. Veltolla Shawondoseella yks' oli elämän huoli, yksi ankea asia. Katsoi kerran pohjosehen. kauas aavikon ylitse. keksi siellä neidon nuoren ypöyksin seisomassa, hoikan, vehrytvartaloisen, kultakassasen, korean. Katsoi päivät kaihomielin hetket heltyvin sydämin, riehui rinta rakkautta, lempi sylkytti sydäntä impeä ihastellessa; ei vain jaksa jalka nousta miehen laiskan ja lihavan, kohottautua kosihin, käydä immen yltämille; hän vain katsoi kaihomielin tunnoin tuskanpolttavaisin tuota aavikon tytärtä. Kerran aamun auetessa, kun hän katsoi pohjoisehen keksi neidon keltakutrit valkeaksi vaihtunehen. "Ah! mun veli veikkoseni valtakunnassa Wabasson, sinä poika pohjalainen, vai jo neitoni varastit, noilla Pohjolan saduilla suositit sulottareni, laskit kourasi lumisen, kultakutrini anastit!" Siten kurja Shawondosee itki ilmahan surunsa; lämpöinen etelätuuli henki tuskanhuokauksin, yhä eestyen kulussa, kunnes ilmassa kuvasti hienot lumihiutalehet kuni unnut ohdakkeiden. Ja tuo päivänpäily-impi häipyi silmistä häneltä; eipä konsa Shawondosee nähnyt keltakutriansa. Olit narri Shawondosee! Eipä neito katsomasi, impi kauan kaivattusi, keltakukka aavikolla kesäkauden katsomasi, jolle huolin huokaelit. puhki rintasi puhelit, olit narri, Shawondosee! Niinpä neljä taivon tuulta, Pojat Mudjekeewis-taaton saivat kukin kulmallansa tilan taivahan talossa; itsellensä Mudjekeewis säästi lauhan länsituulen.