III
Hiawathan lapsuus.
Läpi himmeän hämärän, iltana unohdettuna ammoin jo alas putosi tuo kaunis Nokomis-nainen, täysikuusta maahan tänne vaimo lapseton valahti. Kun hän naistensa keralla leikki kerran keinuellen viiniköynnöskiikussansa, nainen muuan, mustamieli Kosti kiikun katkomalla hälle viikkoiset vihansa; suistui säikkyvä sulotar alas kaaren kannikalta päälle niityn, Muskodayn, kukkaisalle aavikolle. "Tähden lento!" kansa katsoi, "tähti taivaasta putosi!" Siinä niityn sammaleella, aavikolla aukealla, liljan lehtien välissä, kuun ja tähtien valossa tytön synnytti Nakomis, Wenonahksi hän nimitti esikoisen armahaisen. Tytär kasvoi ja kehittyi kentän liljojen keralla, nousi kuin näre norosta, hohti kuin hopeinen kuudan, loisti tähtenä lumoten. Epäsi Nokomis neittä, kielsi aina ja alati: "Oi on tyttöni omani, varo, kulta, Länsituulta, Mudjekeewista kavahda, elä kuule kuiskeitansa, jää elä yksin aavikolle liljoille lepeämähän, ettei tulis Länsituuli, toisi turmoa sinulle!" Ei hän ottanut opiksi varotusta vanhempansa. Länsituuli lämminhuuli hipsutti kevein kengin, hiipi illoin heinän päitse, kuiski kukat kuulustellen, löysi liljojen välistä ihanaisen impyensä, kosi hempein hyväilyin, kosi kielin kiehtovaisin, kunnes vienoinen Wenonah synytti pojan surussa. Siten syntyi Hiawatha, saihe ilmi ihmelapsi. Vaan tytärpä Kokemisin, Hiawathan hellä äiti kuoli, tuskihin tukahtui Länsituulen jättämänä, petollisen pettämänä. Kauan kaihosi Nokomis, vaimo lastansa valitti. "Oi jospa minä olisin kuollut, sortunut sinuna! Tyyten on eloni tyhjä; Wahonowin! Wahonowin!" Partahalle Gitche-Gumeen, Suuren-Selän rantamalle, veden läikkyvän lähelle, Kuuttaren, Nokomis-vaimon oli wigwam valmistettu. Salo sankka sen takana, korpikuusikko kohosi, synkkä hongikko humisi, edessä silonen selkä, kirkas Suuri-Merivesi aallon hohteli hopeisin. Siellä ryppynen Nokomis vanhoillansa vaalieli Hiawatha-lapsukaista; liekku tehty lehmuksesta, pohja peuran jäntehillä, sideltynä sitkeäksi, vuotehena vihvilöitä, sammalpatja pehmykkäinen, Siinä viihti vienoistansa. "Elä karju, karhu viepi! Hush, mun pieni pöllöseni! Kenpä suurin silminensä valaisevi wigwamini? Ewa-yea mun tummaiseni, pikkarainen pöllöseni!" Neuvoi vanhus valvatille, tähtitaivoa opasti, näytti ihme-Iskoodahnkin, henkivarjot kun vaelsi, sulkatöyhtöiset soturit kirmasivat kirveinensä kohti Pohjan porttiloita, tien hän valkean osotti, polun pitkän ja leveän, yli taivahan menevän, ahdettuna aavelulla, Istui pieni Hiawatha kesäiltoina ovella, kuuli kuiskehet salosta, veden viehkeän lipinän, kuuli kummoa säveltä; männyt virkkoi: "minne-wawa! mudway-aushka!" aallot lauloi. Wah-wah-taysee kun vilahti, tunsi tulikärpäsensä, kun tuo pensaita valosti illan hiipivän hämyssä. Nokomisin neuvomana lauloi lapsi linnullensa: "Wah-wah-taysee, välkkeheni, valkotulikärpäseni, perho pieni, hohdollasi kirkastappas kasvojani, ennen kuin unehen uuvun vuotehelle vuottavalle!" Illoin kun kohosi kuuhut vedestä värehtivästä, kysyi hän Nokomisilta: "Mitkä on kuussa kummat pilkut?" Virkkavi Nokomis hälle, puhui muori pulmullensa: "Kerran suuttunut soturi isoäitinsä lähätti kuuta kohti taivahalle, jonne jäi se roikkumahan!" Näki hän kaaren taivahalla, kyseli Nokomisilta, joka kertoi ja selitti: "Se on taivas kukkasien, kukat kunne kuoltuansa, liljatkin lakastunehet ovat maasta muuttanehet yllämme heloittamahan!" Kun hän kuuli yösydännä huudot huuhkainten salosta, kyseli hän kauhuissansa syytä moisehen meluhun. Virkkavi hyvä Kokomis: "Se on huuto huuhkajien, siellä pöllöt poikinensa pakinoitansa pitävät." Niinpä pieni Hiawatha eläinten pakinat oppi, tuli nimet tuntemahan, niiden taidot hän tajusi, tiesi pesät, piilot, loukot, tunsi laumansa tuhannet; oppi kaiken metsän karjan tavat, tuumat ja tarinat, majavan rakennustoimet, käpykasnat oravien, peuran pitkät päivänretket, askelet aran kaniinin; kanoiksensa linnut kutsui, veljiksi otukset metsän. Saapuipa Iagoo kerran, taitava tarinaseppo, paljon matkoja mitellyt, Nokomiksen vanha tuttu. Hän teki Hiawathalle, suori jousen saarnipuusta nuolet tammen lastuloista piikärin, sulittamalla. Sitten neuvoi nuorukaista: "Suori poikani salohon, kussa peurat piehtaroivat, kaada kuulu härkäpeura, suurisarvinen nujerra!" Heti tuosta Hiawatha miesnä metsälle menevi jousinensa, nuolinensa. Linnut lauloi ympärillä: "Elä armas meitä ammu!" — lauloivat Opechee, kerttu, sinilintunen, Owaissa: "Ellös vainen meitä ammu!" Ylös tammehen hypähti oravakin, Adjidaumo, suikkelehti, puikkelehti, keinui, lehvillä livehti, virkkoi naurunsa lomassa: "Elä vaan minua ammu!" Tuolla valkoinen kaniini hiukan poikkesi polulta, istahti takasillensa, haastoi hiukan arkamielin, puolin leikillä puheli pienelle Hiawathalle: "Ethän vaan minua ammu!" Eipä hän välitä noista kupehella kuiskijoista, aatos peuroja ajavi, silmät seurasi jälillä, jotka johtivat joelle, kulettivat kaalamolle. Painui poika pehkon alle, vaani varjossa otusta. Jopa keksi sarvet suuret, parin silmiä erotti, peura polkua poleksi, astui lehvien alatse, varjot leikki lautasella. Kovin sylkytti sydäntä, veret urholla värähti, haavan lehtenä lepatti peuran astuissa alemma. Hiljaksensa Hiawatha nousi polvensa varahan, pidätellen henkäystä tarkoin tähtäsi otusta. Tarkoin vaani valpas peura iski kenttähän kaviot, — yksi valmisna, koholla kuunteli, heti hypähti… Oh! suhahti surmannuoli, rinnan lämpimän lävisti, kaatui peura kaalamolle, virran vierelle nukahti, heitti sydän sykkimisen. Mutta pieni Hiawatha riemulla rajattomalla peuran kantavi kotihin; Iagoo sekä Nokomis riemuin häntä tervehtävät. Nahkasta Nokomis neuloi haljakan Hiawathalle, peuran paksuista lihoista laativi Nokomis kestit. Kiitti kylä juhlivainen Hiawathan sankaruutta, kutsui kunnianimillä: Lujasydän, Soan-ge-taha, Urhomieli, Mahn-go-taysee.