IV
Hiawatha ja Mudjekeewis.
Niinpä kasvoi ja kehittyi Hiawatha-poikasesta mies ja miesten ensimäinen; nuorten leikeissä ylinnä, miesten töissä miehen kunto; tiesi temput metsämiesten, taisi taiat ja tarinat, ikiluottehet isien. Nopeasti jalka nousi; ohi nuolen ampumansa juosten ennätti edelle, nuoli taaksensa tipahti. Kyllin voimia käsissä; ampui nuolta kymmenkunnan, ylös ilmahan lähetti, kymmenes jo pilvet kynti — Viel' ei maassa ensimäinen. Oli taikarukkasetkin, "Minjekahwun" mainittihin, peuran koivista kyhätyt; niillä lyöden paadet särkyi, kivet murskaksi mureni. Oli jalot jalkineetkin, moiset taika-mokkasiinit, peurankoipiset pätevät, virstan veivät askeleella. Nokomisilta hän urkki tiedot Mudjekeewisista, sai ilmi salat tuhoisat ihanuudesta emonsa, petturuudesta isonsa; tunsi tulta rinnassansa, sydän hiilenä kytevi. Tuumasi Nokomisille: "Luokse Mudjekeewisinpa lähden Länsituulen maille tuhdon taattoni oville, päivänlaskun portahille!" Läksi tuossa Hiawatha parahimmassa puvussa, päällä peurannahkapaita, peurannahkasäärystimet, metsäsian harjaksilla kirjaeltu, helmitelty, päässä kotkahöyhentöyhtö, wampum-vyöhyt vyötäreillä saarnijousensa kädessä, jänne peuran jäntereestä viinessänsä tamminuolet, sulitetut, piistä kärjet, taikarukkaset kädessä jaloissa lumotut kengät. Varoitteli vaimo vanha, kielsi nuortansa Nokomis: "Oi minun Hiawathani varo maita Länsituulen, Mudjekeewisin ovia. hän sun siellä sortanevi, taioillansa tappanevi!" Hiawatha uljasmieli huoli ei naisten neuvoloista läksi, metsähän menevi. astui virstan askeleella. Kaamealta taivas näytti tiensä synkältä kuvasti, tukalalta ilma tuntui, sydän tuskaisin, tukalin, ahjo alla rintaluiden. Hiinpä hän läheni länttä, astui ohi antiloopin, peurat, piisonit jätätti riensi poikki Esconaban mem poikki Mississippin, yli hyokkyjen hypähti, ohi Aavikon ylängön [Mountains of the Prairie] sivu kettujen, varisten. [Intiaaniheimoja] Kalliovuorille vaelsi, alueille Länsituulen, missä vanha Mudjekeewis, taivon tuulien isäntä istui vuoren kukkulalla Hämmästyen Hiawatha katsoi kunnioituksella isän ihmeistä näköä. Päässä pilviset hiukset lumituiskun tuiman lailla hurjimmasti hulmusivat, välkkyivät ja leimusivat komeana kuin komeetti. Hyvin mieltyi Mudjekeewis Hiawathan nähtyänsä, ilostui, ihastelihe; oli kuin viehkeä Wenonah oisi tullut Tuonelasta. Hiawathalle puheli: "Terve tullut, toivottuni kerran taattosi tuville! vuodet vuottelin sinua. Nuoruus kuin elämän riemu, vanhuus kuin väsymys kolkko; tuot sä päiväni eletyt, hetket tuskanhehkuvaiset, kaunokaisen Wenonahni!" Pyöri päivät, vieri viikot tuttavusten tuumiessa. Mahtavana Mudjekeewis kerskasi tekemistänsä rohkeista retkistänsä, urotöistä uljahista, rautaisesta ruumihista. Kärsivällisenä kuuli Hiawatha kerskaukset hymyhuulin istuskellen, ei väre vähäisinkänä, katse, ääni ilmi tuonut sydänpolttoja povensa. Viimein virkkoi: "Mudjekeewis? olleheko ollenkana sulle turmantuottajata, pelon syytä pientäkänä?" Kielsi suuri Mudjekeewis, kerskuissansa armollinen, virkkoi: "Ei mitänä konsa, muuta ei kuin musta Wawbeek. kallio tuhoisa tuolla!" Katsoi hän Hiawathaansa hyvänsuovalla hymyllä, ilmeellä isällisellä, ylevällä ylpeydellä; näkö sorja, varsi norja, ryhti reipas ja vireä. Tuostapa kysäsi viimein: "Oi minun Hiawathani, olleheko ollenkana sulle turmantuottajata, pelon syytä pientäkänä?" Hiawathapa varoen hetken tuossa tuumi, mietti, kuni päätöstä punoen, virkkoi viimein: "Ei mitänä paitsi tuota vihvilätä, isoa Apukwa-kortta." Mudjekeewis kun yritti maasta vihvilän vetäistä, heti huusi Hiawatha teeskennellyin kauhistuksin: "Kago! kago! elä koske!" "Kaween!" virkkoi Mudjekeewis, "enpä liikuta todella." Sitten tuosta tuummat jatkui Hiawathan velilöistä; Wabun ja Kabibonokokka, Itätuuli, Pohjatuuli, Myös Etelä, Shawondosee — kaikki siinä muistettihin. Viimein vierivi tarina kauniisen Wenonahnki, Hiawathan synnyntähän, äitikullan kuolentahan autiolla aavikolla, kuin oli kertonut Nokomis. Huudahtipa Hiawatha: "Kuulehan, oi Mudjekeewis, sinä surmasit emoni, Wenonahn sa viekastelit, nuoren, armahan elämän, aavikon ihanan liljan taitoit, tallasit lokahan; tunnustathan työsi tuhman!" Murtuneena Mudjekeewis tukat tuulehen hajotti, tuskamielin tunnustavi kuiskeetta, kumartamalla, Hiawatha hurjistuen heti hyppäsi, uhaten, tarttui taikarukkasilla tuohon turman kalliohon, mursi Minjekahwunilla Palat paksut Wawbeekista, vihan vimmassa kivitti katuvata taattoansa sydänpoltoissa povensa, ahjon rinnassa asuen. Länsituulen hallitsija puhalsi nyt parrastansa tuulentuprakan äkäsen, palat paukutti takaisin vihaselle viskojalle. Tarttui vielä vihvilähän, nyhti niitystä Apukwan, ulos mullisti mudasta jättiläisen juurillensa. Päästi tuosta Hiawatha ylen pitkän pilkkanaurun, silloin tappelu sukesi, kuolettava kamppaelu, jota kiljuen säesti Kenen, suuri sotakotka jyrkän kallion käreltä, viuhtoi vihvilä rajusti kuni honka myrskysäällä, tuli tuiskuna kiviä Wawbeekista valtavasta. Taiston tuimassa jymyssä vuoret järkkyi, maa vapisi, jyry ukkosen: "Baim-wawa!" virkki vuorien takoa. Viimein väistyi Mudjekeewis, painui läntehen pakohon; koko kolme vuorokautta Hiawatha heltymättä ajoi taistellen takoa, kunnes kumpikin tulivat Länsituulen kynnyksille, päivänlaskun portahille, viimeiselle vieremälle, aavan aukean rajalle, kunne aurinko aleten häipyvi hämärän tullen, laskevi flamingon lailla yöksi peittohon pesähän. Huusi vihdoin Mudjekeewis: "Pidätähän poikaseni, mahda et murhata minua, kukistaa et kuolotonta. Teinpä kanssasi kokeilen miehuuttas mitelläkseni; ota nyt palkka painistamme, käänny, käykösi kotihin, elä kansasi keralla, maasi puhdista pahoista, siivoa kala-apajat, noidat, hirviöt nujerra, jättiläiset, Wendigoet, matelijat, Kenabeekit, kukista, kuten minäkin Mishe-Mokwan, karhun kaasin. Ja kun kuulet Tuonen kutsut, Pauguk kun palavin silmin pimeästä pilkistävi, tule taattosi tuville valtakuntani jaolle! Luodetuulen, Keewaydinin olet ainainen isäntä." Niinpä taisto taisteltihin Shah-shahin sanattomina päivinä jo ammoisina alueilla Länsituulen. Yhä vieläkin näkevi metsästäjä melskehestä jälet laajat laaksomailla, joukot Wawbeekin jykevät, vielä suuren vihvilänkin vesiväylien sivulla. Kääntyi sitten Hiawatha kotihinsa kulkemahan. Hauskalta nyt taival tuntui, ihanalta ilma yllä; viha vieri mielestänsä, koston aatos aivoistansa, lauhtui polttava povensa. Vainpa kerran kesken matkan vauhti mieheltä väheni, osuessa ostamahan, noutaessa nuolenpäitä sepolta Dacotan maasta, missä kosket Minnehahan[5] naureskellen hyppelevät välkkyen välissä lehdon. Siellä vanha nuoliseppo nuolenpäitä valmistavi hiekkapaasista hioen, calcedonista kovasta, piistä sekä jaspiksesta, sileät, teräväsärmät, kallihit ja kiiltäväiset. Asui taattonsa keralla tummasilmä tyttärensä, oikukas kuin Minnehaha; mieli vaihdellen värehti, silmät synkkeni, hymyili, jalat vierivät jokena, hapset läikehti vetenä, pulppusi purona nauru. Vanhus neitosen nimesi veden nauravan mukahan, Minnehahaksi sanoen, Nauravaiseksi Vedeksi. Vaatiko käret vasaman Hiawatha-poikaseni taipaleensa taittamahan Dacotan tasankomailla? Eiköhän se impi ollut. Naurava Vesi vetänyt kasvojansa katsomahan, taakse verhojen vetänyt katsetta puvun kahina, hän kun välkkyi kuin vetonen. Minnehahan kuulu koski rannan lehdikon lomitse päivän päilyvän helossa. Aatokset ken arvannevi, nuorten miesten mielet tutki, kenpä kertovi unelmat, Hiawathan haaveksimat? Päivä päätyi, koti joutui; siellä hän Nokomisille kertoi Mudjekeewisista kiistat, taistot ja tarinat, ei vainen väheä virka nuolista ja neitosesta.