V
Hiawathan paasto.
Kuulkaa kuinka Hiawatha paastosi sekä rukoili metsässä menestymistä! eipä onnea omoa, meren, metsän antimia, mainetta ei, mahtavuutta eikä taistojen iloa, mutta kansojen etua, yhteishyötyä ylintä. Ensin hän wigwamin kyhäsi, laati metsähän majansa, lehtikuussa sen rakensi kevähänä kukkeana, siellä pitkän viikkokauden paastosi, näki näkyjä. Ensi paastopäivänänsä läpi lehdon hän vaelsi, näkipä närehikössä peurojen hypähtelevän, kaniinin kolossa keksi, kuuli Benan rummutuksen, tammenterhojen rapinan Adjidaumon askartaissa, näki kyyhkysen, Omemen mäntyhyn pesän teossa, Wawa-parven vaelluksen pohjan soille aukeoille, nuo kun liiti korkealla, vienosti valittelivat. Huudahti: "Elämän Herra! riippuuko elomme näistä?" Toissa paastopäivänänsä kulkeissa joen kuvetta läpi niityn, Muskodayn näki riisin Mahnomoneen, näki mustikan, Meenahgan, mansikan myös, Odahminin, vielä viiniköynnöksenkin, Bemahgutin kiertelevän lepän lehvien ylitse tuorehine tuoksuinensa. Toivonsa menettäneenä huudahti: "Elämän Herra! riippuuko elomme näistä?" Saapui kolmas paastopäivä; istuipa hän mietiskellen rauhaisalla rannikolla katsellen veden kaloja. Hypähtipä sampi, Nahma, helminä pisarat pärskyi, kellui kouri keltaisena, särki hohteli hopeisna, näkyi hauki, Maskenozha, sekä silli, Okahahwis, krapu, Shawgashee kuleksi. Toivonsa menettäneenä huudahti: "Elämän Herra! riippuuko elomme näistä?" Joutui neljäs paastopäivä, mies lepäsi lehdeksillä majassa masentuneena haaveillen, näkyjä nähden, tuijotellen tummin silmin mahtavata maisemata, päivän väikettä vedessä, ihanuutta iltaruskon. Näkipä hän nuorukaisen kellanvihrein pukimin lähenevän, loistellessa iltaruskon ruusuhehkun; sulat varjosti somasti kultahapsikulmiaxisa. Kauan seisoi hän ovella Hiawathaa silmäellen säälillä, osanotolla muotoa masentunutta; sai viimein sanelemahan, Hiawathalle puheli: "Kaikki sun rukouksesi ovat kuullut taivahassa! Rukoillut sa muiden lailla etpä onnea omoa, meren, metsän antimia, mainetta et, mahtavuutta etkä taistojen iloa, mutta kansojen etua, yhteishyötyä ylintä. Luotapa Elämän Herran laskeudun mä, Mondamin ystävä inehmon, saavuin sulle neuvonantajaksi, miten tuskan, työn avulla saavutat rukoilemasi. Nouse oksavuotehelta kerallani painimahan!" Uros uupunut nälästä nousi oksavuotehelta, tuli wigwamin hämystä iltaruskon hohtehesen, Paini kanssa Mondaminin. Ensi kosketus elosti voimat miehen voipunehen, rohkeus, elämän tarmo täytti toivolla olennon. Niin he kahden kamppasivat iltaruskon loistehessa; minkä jatkui taistelunsa, vahvistui sen Hiawatha, kunnes piiritti pimeys, kunnes kurki kulkustansa päästi suolla suuren äänen, vaikean valitushuudon tuskissa nälän tuhoisan. "Riittää!" Mondamin sanovi Hiawathalle hymyten, "tulen huomisiltanakin sua taasen koittamahan!" Ja hän poistui ja hävisi kuin vetonen maan rakohon taikka usma taivahalle. Huomannut ei Hiawatha kumppanin katoamista, jääden yksin uupuneena, allansa utuinen järvi, yllä tähdet vaappuvaiset. Illan toisen saapuessa, auringon alentuessa niin kuin hehkuva kekäle Suuren Hengen hiiloksesta vierressä vesihin lännen, Mondamin sai kohtelulle Hiawathan wigwamille. Ilmestyi kuin illan kaste äänettä, älyämättä ilman mailla matkatessa; muodon sai kun maahan koski, ilmassa näkymätönnä, kulkunsa käsittämätön. Kolmasti he kamppasivat ilta-auringon helossa, kunnes taaskin kurki suolla päästi pitkän nälkähuudon Mondaminin kuultavaksi. Kaunisna hän seisoi tuossa kellan vihrein pukimin, sulkaseppel otsallansa läikkyi läähättäessänsä, hikikarpalot heruen päilyi päällä kastehena. Ja hän huusi: "Hiawatha, urhon lailla oot otellut nähdessä Elämän Herran, hänpä sulle voiton suopi!" Sitten virkkoi: "Huomennapa meill' on viime painipäivä, sulla viime paastopäivä, silloinpa minut sä voitat! Laita vuode maatakseni, siinä huuhdella satehen, päivän kyllin paistatella; kellanvihreät pukimet, sulat riistäös minulta, Pane maahan maatakseni, pelto päälle pehmittele. Ällös vierahan kätösen anna untani pilata, madot, rikkaruohot poista, korppi, Kahgahgee pois estä, häädä häiriön teosta, huolla, valvo, vartioitse, kunnes virkoan, kohotan pääni päivänpaistehesen!" Niin hän virkkoi ja erosi. Rauhoin nukkui Hiawatha; kuuli sentään Wawonaissan, whip-poor-willin valituksen katon harjalta kotansa, kuuli äänen Sebowishan, puron kuohuvan puhelun, tuumat kanssa tumman metsän, kuuli oksain huokaukset, kun ne keinui hiljallensa yötuulen ohitse mennen; vienot, kaukaiset puhelut kaikui korvahan unessa rauhassa levätessänsä. Joutui huomen, paastopäivä seitsemäs Hiawathalle. Silloinpa tuli Nokomis, ehätti evähinensä vaatien ja voivotellen, peljäten pahan perivän, nälän miehen näännyttävän. Mies ei koske, maista, tuumi vain: "Nokomis, vuota, Konsa päivä painunevi, yöhyt seudut ympäröipi, Shuh-shuh-gah kun suon selältä päältä rimmen raikahuvi päivän päättehen sanovi!" Itkien meni Nokomis kotihin, kovin peläten Hiawathan herpoavan, Paaston päättyvän pahasti. Istuskeli Hiawatha vuotellen väsynehenä Mondaminin saapumista, kunnes varjot viittilöivät yli kenttien itähän, lännen aurinko aleni, kelluen meren selällä kuni syksyn keltalehti vierivi, ulapat uipi siellä keinuen, kadoten. Katso, nuori Mondaminpa kiiltävine kutrinensa, kellan vihrein pukimin sulin somin, loistavaisin seisovi jo kynnyksellä, viittovi: lähemmäs käyös! Niin kuni unissa käypä, kalpeana, kuihtuneena, vaan muutoin masentumatta Hiawatha wigwamista tuli, käyden painisille. Maa ja taivas ympärillä pyöri yhtenä keränä, sydän rinnassa läpätti niinkuin verkossa vedessä sampi, silmiä repien; taivonranta tulta hohti, sata auringon keheä näytti katsovan kisoa. Äkkiä, odottamatta yksin seisoi nurmikolla Hiawatha, huohottaen ankarasta paininnasta. Elotonna eessä hällä maassa voitettu makasi hengettä, hajallahapsin, revityin sulin, pukimin, päivyen pimentyessä. Voittoisa Hiawathapa kuopan käsketyn tekevi, riisui verhot rikkinäiset, sulat yltä Mondaminin, hänet hautasi hyvästi, pellon päälle pehmitteli. Taaskin kurki kulkustansa kaihoisilta kankahilta, suruisilta suonseliltä vierähytti tuskanvirren, parkaisi pahan sävelen. Sitten läksi Hiawatha Nokomisin wigwamille. Siten päättyi pitkä paasto, loppui viikko vaivaloinen. Eipä jäänyt unholahan painopaikka, kiistakenttä, jäänyt ei hauta hoitamatta, missä Mondamin lepäsi alla paistehen, satehen, missä sulkansa, pukunsa ilman alla vaalenivat. Huolellisiin Hiawatha haudan hoiti, vartioitsi, tumman mullan mullosteli, kitki, hyönteiset hävitti, Kahgahgeen, kuningaskorpin pilkkahuudoin pois pelätti. Jopa viimein vehryt vihne alkoi nousta alta mullan, toinen, kolmaskin kohota. Niinpä kesän eestyessä seisoi maissi mahtavana kiiltävine kaapuinensa, pitkin, keltasin hiuksin. Ihastuen Hiawatha huusi: "Jalo Mondaminpa se on, ystävä inehmon!" Sitten nouti Nokomisin kera kerskurin Iagoon kasviansa katsomahan, näille jutteli näkynsä, painit, voittonsa; pakisi kasvistansa, lahjastansa, iki eineestä inehmon. Myöhemmin kun syksy muutti lehdet pitkät keltasiksi, jyvät pehmeät, mehuisat keltahelmiksi koviksi, kokosi hän kypsät tähkät, kuori lehdet kuihtunehet, riisuen kuin painijansa; ensi juhlan Mondaminin vietti, kansoille julisti Suuren Hengen uuden lahjan.