VI
Hiawathan ystävät.
Hiawathalla on kaksi likimmäistä liittolaista, ylimmäistä ystävätä, joiden kanssa hän jakavi elonsa ilot, ikävät: Chibiabos, soittoniekka, sekä mies väkevä: Kwasind. Yhdistipä ystävykset polku ruohon peittämätön, eikä kierot kielikellot, rollit ja valehtelijat sopumieltä sotkenehet, rakkautta rikkonehet, vaan he aina myötämielin, suosiolla suunnitellen neuvotteli, tuumitteli Ihmisheimojen etua. Paljon myöskin Hiawatha piti Chibiabosista, laulajasta luontevasta, sulosointujen seposta. Mies oli kaunis, mieli puhdas, luonne uljahan urohon, sydän herkkä hennon naisen, notkea kuin viidan vitsa, arvokas kuin sarvipeura. Kun hän virtensä viritti, kävi kohti miehet, naiset, sai kyläjäs kuulemahan, soitto sielut innostuit, sävelin suli sydämet. Huilut ruo'osta rakensi, pillit pehmeäsävelet; pysähtyi puron lirinä, Sebowisha seisatteli, linnun laulut lakkasivat; oravakin, Adjidaumo heti heitti raksutuksen, jäi jänökin kuulemahan soittoa soman makuista. Seisattuen Sebowisha sanovi: "Oi Chibiabos, opettaos aaltoseni sävelinä soilumahan vienon virtesi tavalla!" Sinilintunen, Owaissa virkahti kateisin mielin: "Neuvo mulle, Chibiabos, virret kummat, villit, hurjat, raivosäihkyiset sävelmät!" Opechee ilolla pyysi: "Opeta, oi Chibiabos minulle sulosävelet, laulut armahat, iloiset!" Wawonaissa myöskin vaati nyyhkien: "Oi, Chibiabos, virka mulle murhevirret, kaihon ja surun sävelet!" Luonnon äänet sointujansa lainasivat laulustansa, syömmet ihmisten sulivat sävelistä taikasoiton, sillä hän viritti virret rauhasta, vapaudesta, kertoi kauneuden tarinat, lauloi kaikki lemmenkaihot, kertoi kuolosta, elosta Tuonensaarilla somilla, asunnoilla autuaitten, Ponemahn alustamailla, tulevaisessa elossa. Rakaspa Hiawathalla oli ystävä ylevä, lempimieli Chibiabos, tuo suloisin soittajista, paras laulajalajia; lempimieli, tenhokieli välit rakkahat rakensi. Rakaspa Hiawathalle oli myös väkevä Kwasind, kuolevaisista väkevin, urho, miesten ensimäinen; voiman ja hyvyyden vuoksi hän oli rakas toveri. Olipa Kwasind-nuorukainen: veltto, tuhma ja uninen, väisti lasten leikkilöitä, ei konsa kalalla käynyt, ei mennyt erän hakuhun, eli yksin ja erossa, piti aina pitkät paastot, haltiaansa haastatteli, maanitti Manitoansa. "Laiska Kwasind", äiti virkkoi, "kun et auta askareissa, kesät metsissä maleksit, jouten kiertelet ketoja, talvet kaiket kyyröttelet wigwamissa hiiloksella, kun minä kalassa käyden paukkuvilla pakkasilla jäitä rikki ryskyttelen, yksin verkkoja vetelen. Märät verkot on ovella valumassa, jäätyvänä, mene, väännä ne, vetelys, käännä päivän kuivatella!" Nousi poikanen porosta, kömpi töille kiistämättä, matkasi ulos majasta, ovenpielestä punalsi jäätyvät, vetiset verkot, väänsi nuo kuin heinävihkon, rihmat rikki rauskahutti; mitä koski, kohta mursi, voima vallaton käsissä. Taatto lausui: "Laiskurista metsän käynniss' ei apua, kosket jousta, kaaren poikki, nuolet rikki ripsahutat; tule kumminkin keralla, saatat saalihit kotihin!" Kulkivat puron kuvetta alas kautta kaidan rotkon, piisonin ja peuran tietä, liki rantaliejukkoa, kunes kulkunsa pysähtyi keloihin kupertuneisin, juuttuneihin juurakoihin, jotka tiensä tukkesivat. Taatto tahtovi takaisin, tuumi: "Tukkien lomitse mahdoton on mäyrän mennä oravan ylitse päästä." Istui ukko miettimähäu, pisti tulta piippuhunsa. Ei ehdi panos poroksi, kun on polku puhdistettu, Kwasind vahvoilla käsillä puita purki, murron särki, niinkuin nuolet männyt mätti, seipähinä seetripuutkin huiski helposti sivulle. Niityllä kun nuoret miehet kirmaten kisaelivat, virkkoivat he: "Kwasind, laiska, mitä jouten sä jorotat, katsot kallion sivulla, tules, painiksi panemme, käyös kiekon heitäntähän!" Vastannut ei Kwasind, laiska, veikallensa kääntelehti, käsin tarttui kalliohon, kiskoipa kiven syvästä, hetken heilutti koholla, syöksi virtahan syvähän, paiskasi sen Pauwatingiin, kussa nähdähän kesällä. Kerran kanssa kumppaneiden purjehti hän Pauwatingin, virran vaahtoisan uroa, siellä Ahmeekin näkevi, majavain kuninkahankin, joka kuohuissa kuleksi, hyppyreissä hyökyvissä nousten, vaipuen vaelsi. Äkkiä, pakisematta Kwasind harppasi jokehen, paiskahtihe pyörtehisin, alle aaltojen vihaisten, matkaten majavan teitä, syösten saarien lomitse, kauan viipyen vedessä. Kauhistuen kumppaninsa huutelivat säikkyneinä: "Jää hyvästi Kwasind-veikko, emmepä elävin silmin nähne konsana sinua!" Mutta kohta mies kohosi voitonriemulla vedestä, hartioilla hauska saalis: rumis mahtavan majavan. Nää oli kaksi, kertomani, Hiawathan ystäviä: Chibiabos, soittoniekka, sekä tuo väkevä Kwasind. Kauan rauhassa elellen alttiisti, avosydämin paljon he puheli, mietti, suutatuksin suunnitteli ihmisheimojen etua.