VII
Hiawathan purjehdus.
"Anna mulle, koivu armas, joka kasvat juhlallisna virran vinhan rantamalla, anna keltatuohiasi! kevyen kanootin siitä, nopsan Cheemaunin laitan, purren purjehtiakseni, joka kelluvi joella kuni syksyn keltalehti, tai kesäinen keltakukka, kulta-ulpukka ihana. Laske vyösi vierellesi, vaippa valkoinen sivulle, ilman tuotakin tarennet, kun kesä jo kerkiävi, päivä lämmin läylentävi!" Noin puheli Hiawatha yksinäisessä salossa Taqwamenaw-virran luona, joen hyökyvän sivulla, lintujen ilosävelten lehtikuussa [toukokuu] helkkyessä, aamun auringon heräten, päiväsilmän pälkähtäen, aivan kun sanoen hälle: "Katso Geezistä, minua, katso suurta aurinkoa!" Puu puheli haaroinensa aamutuulessa humisten, kärsiväisenä saneli: "Ota vyöni, Hiawatha!" Hänpä viilsi veitsellänsä alta oksien alinten, päältä juurien, tyveltä, kunnes mahla maahan juoksi; puuta pitkin piirrätteli, tuohen tuohalti lävitse, nyhti puusta nylkimellä, rungosta sen rikkomatta kiskoi kiilalla erohon. Sanoipa hän seetripuulle: "Anna seetri oksiasi, luovutappas lehviäsi vakaviksi valitetuksi pienoisehen purteheni!" Kauhun huudahtus humahti, kaikui vastuksen mutina tuosta kautta seetrin latvan. Latva kumminkin kumarsi kuiskaten: "Oi Hiawatha, ota, ota oksiani!" Hänpä otti seetrin oksat, karsi kaariksi kanootin, käänsi käyriksi hyviksi niinkuin kaksi jousenkaarta. "Anna juuresi, Tamarack, luovuttaos lehtikuusi rihmasäie-juuriasi kanootin sitoakseni, ettei vuotaisi venoni, kulkijata kasteleisi!" Lehtikuusi juurinensa aamuilmassa värähti, tupsujansa heilahdutti, surun huokauksin saneli: "Ota juuret Hiawatha!" Hänpä kaivoi kuusen juuret, repi säikehet syvältä, levitti lujasti tuohen, kehyksehen kiinnitteli. "Anna kuusi pihkojasi, anna palsami parahin purren saumat sulkeani, ettei vettyisi venoni. joki uittaisi urosta!" Kuusi rohkea, vakava oihki, voihki oksinensa, viittoinensa vaikerehti, sorisi somerna rannan vastaten valittamalla: "Ota paras palsamini!" Otti hän kuusen kyyneleitä, pihkan, palsamin anasti, jolla saumoja siveli veden vuotamattomaksi. "Anna mulle, piikkisika, anna hyvät harjaksesi, niistä nauha tehdäkseni, kaulavyöhyt kaunolleni, tuohon tähtöset povelle!" Sika onton puun sisästä katsoen unisin silmin äkin heitti harjaksensa, unimielisnä mutisten parran takkuisen läpitse: "Vie ne villat Hiawatha!" Heti hän harjakset kokosi, nuolet kiiltävät keräsi, värjäsi ne välkkyviksi sini-, punakirjaviksi juurten, marjojen mehulla. Kanoottiinsa kaunihiksi kultavyöksi ne kutovi, kokkahan sen kaulanauhan, tähdet rintahan ihanat. Niinpä tehtihin kanootti, tuohilaita laadittihin laaksossa, joen lähellä, metsän mieluisan povessa. Siinä yhtyi metsän henki, tenhotaikansa salainen, koivun keinuvan keveys, sitkeys sorean seetrin. Ja se keinuili joella kuni syksyn keltalehti, tai kesäinen keltakukka. kulta-ulpukka ihana. Hiawathalla ei ollut airoja aluksessansa, oli aatos aironansa, melanansa mielenjohde, toive tiensä suunnittaja. Sitten virkkoi Hiawatha Kwasindille vantteralle: "Auta veikkoni minua, siivoa joki soaistu, raivaile haot ja haitat!" Kwasind vierähti vetehen syöksyi saukkona jokehen, majavaisena sukelsi; oli vettä vyötäreihin, kaalaella kainaloihin, uida umpisukkelossa. Haot hän ylös harasi, käsin kalvoi hietasärkät, jaloin mullisti mutia, limaheinät lievitteli. Sitten laski Hiawatha Taqwamenawia pitkin, purjehti sen polvekkehet, matkusti syvät, matalat, samalla kun vahva Kwasind ui syvät, matalat kaaloi. Niinpä kulkivat kumuten joka pohjukan joesta, saaret, salmet soutelivat, pohjan puista puhdistivat, haot haudasta vetivät, hiekkasärkät siivosivat. vesiväylät väljentivät, turvaisaksi tien tekivät, kaikkien kulettavaksi aina asti lähtehiltä vetosehen Pauwatingin, Taqwamenaw-lahdelmahan.