VIII
Hiawathan kalastus.
Gitche Gumeelle isolle, vedelle kimaltavalle seetrinkuorisiimoinensa kalojen kuningas sananen, Mishe-Nahman ongintahan läksi yksin Hiawatha, läksi veikaten vesille kanootilla koivuisella. Läpi välkkyvän vetosen kalat kaunihit erotti silmin altansa syvästä, siellä Sahwa, keltasäyne välkehti säteenä päivän, rapu, Shawgashee myös siellä hämähäkkinä kuleksi, valkohiekalla vaelsi. Hiawatha siimoinensa istui purtensa perässä; sulissansa aamutuuli leikki, kuni ritvakuusen lehväksissä läikkyvissä. Istui laidalla orava, Pysty häntä hangan päällä, turkissansa tuuli leikki kuni aavikon kulossa. Paras pohjassa makasi, Mishe-Nahma, sampi suuri, hirveä kuningaskala; pyörteinä vesi pyrehti kiduksissa ja evissä, pyrstö pohjoa lakasi. Siell' oli sampi mahtavana vankoissa varustimissa: kilvet suojana sivuilla, levyt luiset otsallansa, joka paikka pantsaroitu piikkilaita-luulevyillä; oli vielä viiruteltu sotamaalilla somasti täplät tummat, merkit mustat, punakeltaset pukimet, taikka taivahansiniset. Niin se pohjassa makasi eviänsä heilutellen, venhon vierressä ylitse, Hiawathan huovatessa seetrisiimansa keralla. Huudahtipa Hiawatha, sanoi sammelle syvähän: "Käy täkyhyn, käykkäleuka, tartu Nahma nauhanpäähän, astu aalloista esihin, voimankoittohon kohoa!" Laski lankansa vetehen, väkäsyötin välkkymähän, istui kotvasen, odotti veden alta vastausta, viimein karjasi kovemmin: "Käy täkyyn, kalojen herra!" Hitahasti vetten hirmu eviänsä heilutellen ylös käänsi katsehensa oudostellen onkijata, kuunnellen melua miehen, kunnekka väsyen viimein siitä hauille hokevi, Maskenozhalle puhuvi: "Syö syötti hävyttömältä, poikki siimansa purase!" Kohta tunsi Hiawatha ongessa nykäsyn oudon, siitä siimoa veteli; pursi pystyhyn kohosi kuni turta koivupölkky; orava kurahtelevi, keulan huipussa kapahui. Halveksuen Hiawatha kalan nousevan näkevi: tuopa hauki, Maskenozha, mikä koukussa kohosi! Ja hän karjaisi kalalle: "Häpeä hävytön hauki, mokomakin Maskenozha. viisi moisesta välitän, kuningastanne haluan!" Heti hauki hämmästyen vaipui vaappuen vetehen. Sampi aurinko-kaloa, Ugudwashia usutti: "Tartu kerskurin täkyhyn. poikki siimansa purase!" Nousi veestä verkallensa kala, kumma, kuun näkönen, kohti koukkua kohosi, iski siitä siiman päähän, tarttui kiinni täysin voimin, vieri, vehtasi vedessä, tuohipurtta pyöritteli. Lainehti vesi vetelä, aallot aavalle levisi, keinui kaislat kaukorannan, kurjenmiekat kuuristeli. Hiawatha, nähtyänsä kalan nousevan ylemmä. valkokiekkonsa kohoovan, pian pilkaten puheli: "Esa! häpeä hävytön, Ugudwashsa vain oletkin, et saalis haluamani, kalojen kuningas kuulu!" Taas kala vetehen vieri, vaipui vaappuen syvähän. Taaskin tuosta sampi Nahma Hiawathan huudon kuuli, taiston vaadinnan tajusi, tuon turhan melun, metakan, kautta rantain mi kajahui. Sampi suuri suuttuneena pohjahiekalta hypähti, jännitettynä, vapisten kolisti varuslevyjä, välkkyen sotaväreissä ylös ampaisi äkäisnä, veestä lieskahti valohon, laajat leukansa levitti, nieli miehen pursinensa. Alas synkkähän syvähän huiskahti nyt Hiawatha, tuiskahti kuin tukkipölkky kosken kuohuvan kitahan, löysi luolasta asunnon, haparoi ylen hämillä, kunnekka pimeydessä tunsi sykkivän sydämmen. Iski tuota nyrkillänsä, viimalti vihanväessä; silloin Nahma tuskan tunsi, tärähti tajuttomaksi, vesi korvissa kohisi, vaivoissaan kun viehkuroitsi kera syöminen särkynehen. Hiawatha tuosta oitis käänsi purren poikkipuolin, ettei mahtavan mahasta vierisi vesiajolle, hukuksihin huiskahtaisi. Orava ovelin kynsin hilpeästi hommaeli, puri, kiskoi ja kurisi, kunnes pursi poikkipuolin käättihin kalan mahassa. Sitten hälle Hiawatha virkkoi: "Oi mun ystäväni, hyvin autoit ja ahersit, ota kiitokset minulta, nimi uusi sen keralla. Nyt sinut nimettäköhön, pojat aina kutsukohot: pystyhäntä, Adjidaumo!" Taaskin Nahma, sampi suuri korahti, värähti veessä, siitä oikeni, ajausi liki rantahietikoita. Hiawatha hinkalossa korvin tarkaten tajusi kalan kuulun kuolleheksi, rantamalle rauenneeksi, kyljen kyntävän kiviä. Taas kuuli kuhinan kumman, siiveniskuja satoja, kirkunan ja kilpalennon, petolintujen rähäkän, näki valonvälkähdyksen. Läpi Nahman kylkiluiden lokit katsoi kiilusilmin, katsoi Kayoshkit, kajavat; näki niiden tirkistykset, kuuli keskiset tarinat: "Kas, veljemme Hiawatha!" Nyt hän kiljaisi kovasti, hihkaisi hyvillä mielin: "Lintukullat, kuomaseni, löin, voitin kuningas-sammen, repikäätte nyt rakoja, aukkoja avartakaatte, noukin, kynsin kiskokaatte pimennosta päästäkseni! Tästä lähtien alati hyvät työnne muistetahan, 'Kayoshkiksi' kutsutahan, 'jalokynsijä' kyvykäs." Kilvan kalvoivat kajavat, nokkivat kalan kuvetta, kynsin kylkeä repivät, veräjätä valmistivat. Niinpä pääsi Hiawatha vaikeasta vankilasta, veden vellovan sylistä, vatsasta kalan kamalan. Seisten rantaäyrähällä, aivan wigwamin lähellä huusi hän Nokomisille, viittoi muori-vanhukselle, osottaen saalistansa, joka rannalla rojotti lintujoukon järsimänä. "Minä kaasin Mishe-Nahman. kuuluisan kuningas-sammen", saneli hän, "katso tuota, miten lintu-ystäväni, parahat pelastajani sitä syövät ja repivät! Ellös sä pelota heitä, anna kyllin atrioida, kunnes päivän päättyessä soille siirtyvät pesihin! Kanna sitten kattilasi, talviöljyä varusta!!" Vartoi muori yön tuloa, kunnes illan-kuu kohosi yli tyynien vesien, kunnes kylläiset kajavat juhlaruualta meluten iltaruskon hohtehessa lensivät leposijoille sarasaarille pesihin. Sai levolle Hiawatha, nousi töillensä Nokomis, aherrellen kuun valossa, kunnes aamu autereinen saattoi päivän kuun sijalle, kunnes nälkäiset kajavat sarasaarilta samosi aamu juhla-atrialle. Koko kolme vuorokautta vuoroin linnut ja Nokomis riisti rasvaista lihoa, kunnes kyljykset kuluivat, aallot luita huuhtelivat, kunnes kaikkosi kajavat, luusto rannalla rojotti.