IX
Hiawatha ja Helmisulka.
Rantamalla Gitche Gumeen, Suuren Veden välkehtivän seisovi Nokomis-muori, sormellansa länttä kohti, punapilvien pihoja yli vetten viittoellen. Illan aurinko aleten sytti taivahan takaisen, kuin joukot pakenevaiset sotatiensä suojeluksi polttavat kuloa kentän. Kuuhut, öinen aurinkoinen idästä esihin syöksi, seurasi sotaista tietä, vieri polkua punasta, liekin loimu kasvoillansa. Niin Nokomis, vaimo vanha länttä sormella osotti Hiawathalle sanellen: "Tuollapa asuvi noita, Helmisulka, Megissogwon, asuu Wampumin Manito, henki riistan, rikkauden, vartioina kyyt tuliset, pikijärvi suojanansa. Voit sä nähdä Kenaheekit vonkeroitsevan vedessä, tulikäärmehet kamalat, nähdä mustan tervajärven taakse, kauas yltäväksi ruskopilven reunamille. Tuopa tappoi taaton multa kavaloilla tempuillansa, kun hän saapui kuusta maahan mua täältä etsimähän. Hänpä, velhoista väkevin, sumut nostavi noroista, suon sylistä surman usmat, rimpilöistä ruttotaudit, valkoiset hävityshöyryt, herjat myrkkyhengitykset, kuolinkuumehet kamalat. Ota jousi, Hiawatha, ota nuolet jaspispäiset, sotanuijas, Puggawaugun, rukkasesi, Minjekahwun, kaunis tuohikanoottisi, Mishe Nahman liukas öljy, jolla voitele venosi; siten surmasta sukellat, pois pääset pikivedestä. Kukista vihainen velho, kansa kuumeesta pelasta, jota horna hengittävi; kosta mun isäni surma!" Heti tuosta Hiawatha suorihe sotasopihin, lykkäsi venon vesille, tuohilaitoa taputti, lempipurrelle puheli: "Cheemauni, lemmittyni, syöksy aukeinta, syvintä, läpi käärmeiden kähyjen mustassa pikivedessä!" Riensi riemulla venonen ja se uljas Hiawatha lauloi sotalaulunsa, villiä surusäveltä. Keneu, suuri sotakotka, ilman lintujen isäntä yllä kirkasi kovasti vierren pilvien pihoja. Pianpa hän Kenabeekit, tulikäärmehet tapasi. Madot väylällä makasi, loikoi konnat kiemurassa, hännät vieritti viriä, heltat hehkuivat koholla, tuliusmat suista suitsi; ei yli yrittämistä! Vaan peloton Hiawatha heille huuteli sanellen; "Väistykääpä Kenabeekit tietä kunnoin kulkeani!" Vaan ne suuttuen, suhisten tuiskivat tulisin kielin: "Saa takaisin, Shaugodaya, luoksi vanhan Nokomisin pian astu, arkamieli!" Hiawatha kiukustuen saarnijousensa kohotti, ampui ankarat vasamat käärmekonnien sekahan. Min järähti jousen jänne, se ol' sota-, kuolinhuuto, minkä nuolensa suhahti, kuolin on laulu Kenabeekin. Loikoen verivedessä madot raatona makasi Hiawathan ympärillä, joka huusi riemuissansa: "Riennä, lennä lempipursi mustahan pikivetehen!" Nahman öljyllä hän sitten sivut purtensa siveli, että pursi liukkahammin liukuisi pikivedessä. Kaiken yötä venho vieri rapakossa roskasessa, pinnalla ikihomehet, limat, lumpehet likaset, täynnä ruohoa, rytöä; taival kolkko, kuutamoinen virvatulten tuikkehessa, haudan haamujen valojen, Tuonen miesten leiritulten. Kuu valaisi ilman kaiken, vesi mustana makasi, sääsket ilmassa inisi soittaen sotasäveltä, tulikärpäset tuhannet hääri harhasoihtunensa. Sammakko, Dahinda tuolla kuutamohon pään kohotti katsoi keltasilmillänsä, kohta upposi, urahti. Rääkkyen räme avara virsin vastasi tuhansin, Shuh-shuh-gah, sinervä kura, ruokorannalla julisti suuren sankarin tuloa. Niin uros läheni länttä, Megissogwonin majoja, Helmisulan maata kohti, kunnes kuuhut taivonrannan häntä katsoi kalpeana, kunnes aurinko yleten takaraivoa tapasi, hartioitansa halasi. Eessänsä yläntehellä keksi majan kiiltäväisen, majan wampumin Maniton, velholoista mahtavimman. Virkkoi vielä venhollensa, purtta eellehen usutti; sepä yltyen uhemmin, riensi, riemuiten hypähti, kunnes kukkien ylitse, yli ruokoisen ryteikön pääsi rantapenkerelle Hiawatha kuivin kengin. Nyt hän otti saarnijousen, painoi kaarta polvellansa vasten tannerta tasaisia, kihisi jäntehen kovalle, otti nuolen jaspispäisen, kohti velhon wigwamia nuolen laulavan lähetti, työnsi tuiman tervehdyksen, valtavimman vaatimuksen: "Käy esihin, Helmisulka, Hiawatha vuottelevi!" Tuli kiiltowigwamista Megisogwon, mahtivelho, uros suuri, hartehikas, tumma, hirveän näköinen, varattuna wampumissa, asehin asestettuna; maalattu kuin aamutaivas kellalla, sinipunalla, suuri kotkansulkaheltta häilyi laskien, kohoten. Tuli ärjyi ukkosena, halveksuen haukuskeli: "Hyvin sun tunnen, Hiawatha saa takaisin, Shaugodaya, astu arka naiselahan, joudu luokse Nokomisin, tahikka tapan sun siihen, kuten muinoin sun isäsi!" Vastasipa Hiawatha, ilman pelkoa puheli: "Ei sanoin sotia käydä, kielenpistoilla tapella, nuija riidat ratkaiskohon, nuoless' on urohon usko!" Alkoi tappelun töminä, koitos ennen kuulumaton, sotakotkien kokema; kesti se kesäisen päivän, ajan iltahan edeten. Eipä nuolet Hiawathan Wampum-paitoa lävistä, pysty ei iskut iskemänsä Minjekahwun-kintahilla, nujerra ei nuijan heitot vaikka kalliot hajoitti, taioitellun Wampum-paida silmut, suomut ei murene. Illan tullen Hiawatha haavoista masentuneena saarnijousehen nojasi; sotanuija sirpaleina rukkaset räpälehinä, nuolta kolmisen jälellä. Painui juurella petäjän, alle lehvien lepohon; naavat lehvillä levisi, kaarna oli käävin kaunistettu, kuolleenmiehenkenkänahka [eräs sienilaji] peitti runkoa petäjän. Älysipä äänen moisen, tirskui tikka päänsä päällä: "Tähtää Megissogwonihin, pidä nuoli päätä kohti, tukan juuressa tuhonsa, suortuvissa surman paikka." Sulkanuoli, jaspiskärki heti vinhasti vilahti; Megissogwon kun kumarsi, kiven heittoa hepäsi, vasten kalloa vasama tukan juurehen jysähti ja hän hoippui, horjahteli, kuten piison aavikolla haavoitettuna hypähti. Yhä vinhemmin vilahti toinen nuoli toisen tietä, syvemmälle syöksähtäen kosketti kipeämmästi. Menehtyi jo Megissogwon, polvet vahvalla vapisi, niinkuin ruo'ot myrskysäällä. Kovimmasti kolmas koski, oli viimeinen vihaisin, Megissogwon maahan sortui, näki kummat kuolon silmät, silmät Paupukin palavat, pimeästä kutsun kuuli. Suisti surman suuren velhon Megissogwonin masensi Hiawathalle etehen. Kiitollinen Hiawatha Maman, lintusen mokoman, tikan, tietäjän tavoitti tuon suuren, suruisen männyn lehvältä, leposijalta; palkaksi parahan työnsä Maman pienen pääkkösessä höyhentöyhdön hurmehella värjäsi värilliseksi. Viel' on töyhtönsä punanen merkkinä hyvän tekonsa. Sitten Megissogwonilta pois nitisti wampum-paidan taistelunsa muistimiksi, voitonmerkiksi varasti. Jätti raadon rannikolle, pannen puoliksi vetehen, virui kasvonsa vedessä, hiekka jalkoja hiveli. Kenen, suuri sotakotka väijyi vaakkuen, meluten, teki yllä ympyröitä, laski, liikehti likemmä Wigwamista Hiawatha riisti velhon rikkaudet, Wampum-aartehet anasti, turkit piisonin, majavan, soopelin ja näädän nahkat, Wampumvyöt ja -nauhat, -pussit, viinet helmin kirjaellut nuoline hopeapäine. Riensi riemuiten kotihin läpi tervaisten vesien, yli käärmeröykkiöiden, meni voitonmerkkeinensä, laski laulellen, iloiten. Vartoi kotivalkamilla Nokomis ja Chibiabos, vartoi Kwasind, mies väkevä sankaria saapuvaksi, laulajaa lähestyväksi. Kylän kansa karkeloiden, kaikki riemuten, remuten juhlan hurmassa julisti: "Hiawathalle ylistys, Helmisulan sortajalle, taikurin kukistajalle, taikurin, mi taudit tuotti, soilta kuoleman kuletti, surman usmasta usutti." Mieluisa ol' Maman muisto Hiawathalle alati; osoitteeksi ystävyyden piipunvarren hän varusti tupsulla tulipunalla heltasta tikan heleän. Vaan varat Megissogwonin, suuret sotasaalihinsa kaikki kansalle jakeli, ositti osin tasaisin.