X
Hiawathan kosinta.
"Mitä jouselle on jänne, miehelle sama on vaimo, vaikka miestä taivuttavi, käypi kumminkin perästä; vaill' on toinen toisettansa." Noinpa nuori Hiawatha mietti illat, tuumi aamut, päivät, yöt yhä uneksi, mielessänsä Minnehaha, Naurava Vesi ihana Dacotan tasankomailta. "Naios heimosta omasta!" Nokomis varoittelevi, "elä maailman kyliltä, vedä vennonvierahia! Kuin kotoisen lieden loimu, tytär on kotikyläinen vaikka yksinkertainenkin, tähden tuike, kuun kumotus toisen on kansan kaunotarkin." Koin Nokomis neuvoskeli; Hiawatha vastaeli: "Ellös kiellä, muorikulta! Hauska on tulosen loimu, tähden tuike mieluisampi, armahampi kuun kumotus." Vakavammin vanhus kielsi: "Elä kuhnusta kuleta, vedä vennon joutiota, joll' on kankeat kätöset, jalat jäykät, saamattomat tuo vaimo sukevasormi, kevytkenkäinen kuleta!" Hiawatha vain hymyili: "Tuollapa Dacotan maassa tytär on nuolien tekijän, Minnehaha mielitietty, impi kaikista ihanin; tuonpa tuon ma wigwamiisi, käskyläiseksi kuletan, kuuksi, tähdeksi, tuleksi, kansan päivänpaisteheksi!" Nokomis yhä epäsi: "Tuo elä tupahan mulle vierasta dacotain naista, ylen on dacotat tuimat, käy vainot välillä meidän, kaunat mielissä kytevi, aueta voi vanhat arvet!" Hiawatha naurahtavi: "Siin' on syytä, jos ei muussa naida neitonen Dacotan. jotta vainot vaimeneisi, katoaisi vanhat kaunat, paraneisi vanhat haavat, heimot liittyisi likemmä!" Sitten lähti Hiawatha, taivalti Dacotan maille, maille naisten kaunokaisten; astui kautta numminiityn, metsien mitattomien salon hiljaisen hämyssä. Taika-mokkasiineillansa astui virstan askeleella; taival tuntui pitkistyvän, aatos eellä askelitten. Niin hän vieri viipymättä, kunnes kuuli kosken naurun, kuuli kuohun Minnehahan vetävän salon salahan. "Soma on sointu!" hän saneli, "ääni armas ja vetävä." Tuolla lehdon liepehellä, varjon, paistehen välillä polki kuusipeura-lauma, [Cervus doma] eivät häntä huomannehet. "Kanna!" kuiski kaarellensa, "satu!" nuolelle saneli, laski nuolen lentämähän rintahan pukin punasen. Olalle otuksen heitti, kiiti tietä kiihkeämmin. Wigwaminsa kynnyksellä dacotain eläntämailla istui vanha nuoliseppo, jaspiskärkiä näversi, valkopiitä valmisteli. Minnehaha, maan valio, immyt kukkea, ihana, istui vierellä isänsä kaislamattoa kutoen; vanhan mieli mennehissä, tulevissa nuoren tuumat. Mietti vanhus muinoisia, kuin hän nuolilla nujersi, piisonit ja peurat kaasi Muskodaylla, niittymailla, hanhet lennosta tapasi, Wawat siiviltä vajotti; muisti muinaiset soturit jotka hältä nuolet nouti, ilman ei tainnehet tapella Ah! ei löydy nyt eneä maassa moisia uroita, akkoja nykyiset miehet, kielin käyvät kiistojansa. Mietti neito metsämiestä, toisen heimon nuorukaista, kerran kun aamuna keväisnä saapui nuolen noudantahan. lepäeli wigwamissa, poistuessa pitkin silmin taakse tarkkasi ovelta; kuuli taattonsa kehuvan rohkeaksi, viisahaksi. Vieläköhän tuo tulevi täältä nuolen noudantahan! Käsi hervahti matolle, ruskosilmänsä uneksi. Heidät mietteistä herätti askel ja risun risahdus. Hikiposki Hiawatha — peura oikoisna olalla — vierähtävi viidakosta aivan äkkiä etehen. Nosti vanha nuoliseppo työstä katsehen vakavan, nuolet syrjähän sysäsi, pyysi käymähän sisälle, virkki, vastahan kohoten: "Terve tullut, Hiawatha!" Nauravan Veden etehen Hiawatha kuorman heitti, peuran seljästä pudotti. Neitonen kudoksestansa käänsi katsehen hänehen, ääni vienosti värähti: "Terve tullut, Hiawatha!" Maja oli väljäksi rakettu peuran valkeista nahoista, dacotain jumalankuvat oli verhoihin kuvatut. Korkea oven kamana, tuskin sulkia lupasi Hiawathan astuessa, miehen mennessä majahan. Nousi maasta Minnehaha, Naurava Vesi kohosi, mattonsa sivulle siirsi, ehätti etehen ruuat, vettä vihkaisi purosta; ruuat on kivikupissa, lehmustuopissa vetonen. Kuunteli kun vieras haastoi, tuumat taattonsa tajusi, ei vain itse ääntä virka, tartu juoksuhun tarinan. Kuuli kuin unessa ollen Hiawathan haasteilla, kun hän kertoi ja pakisi Nokomisista, se kuinka hänet hoiti, kasvatteli, kertoi Chibiabosista, väkevästä Kwasindista, rikkaudesta, runsaudesta, onnesta ojibwain maassa, hauskassa ja rauhaisessa. "Jälkeen viikkoisten vihojen verivainojen perästä, kansoilla on kaunis rauha ojibwain, dacotain mailla." Sitten jatkoi Hiawatha, tarina vakava vieri: "Että säilyisi sopumme, kädenlyönti kiintiäisi, sydän syömmehen sulaisi, antaos aviokseni Minnehaha, maan valio, dacotain ihanin impi!" Tuosta vanha nuoliseppo hetken viipyi virkkamasta, veti verkkahan savuja, katsoi ylpeesti urosta, hellin silmin neitoansa, sitten vastasi vakaasti: "Kuin haluat, Minnehaha? Anna syömmesi sanella!" Naurava Vesi ihana seisoi herttaisen somana, ei halukas eikä vasten, käyden vierelle kosijan; kuiskasi Hiawathalle, kasvoille veren kohoten: "Seuraan, mieheni, sinua!" Niin kosien Hiawatha, voitti impyen ihanan, sai sepon sydänkäpysen, tyttären Dacotan maasta. Sitten matkusti majasta, Naurava Vesi mukana, kulkivat käsikädessä läpi metsän, kautta niityn: jäipä vanhus seisomahan yksin wigwamin ovelle. Kuulivat he kulkiessa, kuinka koski Minnehahan heille kaukoa kohisi: "Jää hyvästi Minnehaha!" Siitä vanha nuoliseppo taaskin työhönsä rupesi eessä oven aurinkoisen, tuumi tuossa itseksensä: "Niin menevät tyttäremme, rakkahamme, vaalimamme, kun on vanhalle varaksi juuri joutunut tueksi, sulho sulkatöyhtöinensä ruokohuilua huhuten saapi soitellen kylähän, viehkeintä vihjoavi; saapi neito seurallansa, vierren vierahan mukana." Hauskapa kotihin kulku metsissä mitattomissa, yli vuoren, kautta niityn, joen poikki, rotkon päitse. Lyhyeltä taival tuntui, huvalta Hiawathasta, vaikka vauhtia vähensi Nauravan Veden mukahan. Yli virran vaahtokuohun sylissä kuletti kullan, kevyeksi kuorman tunsi kuni höyhenen hatussa. Poisti estehet polulta, oksat siirteli sivuhun, teki yöksi lehväteltan havuvuotehen varusti, tulen kuivista kävyistä laitteli oven etehen. Kaikki tuulet myöten tuuli kautta kaiken taipaleensa, öisin unta vartioivat yllä taivallan tuloset. Kätköstä, kolossa tammen pilkisti orava, valvoi avosilmin lempiviä. Kaniini, Wahossa myöskin pois polulta puikkelehti, istuen kolonsa suulla — lerpalla etukäpälät katseli rakastuneita. Hauskaapa kotihin kulku! Lauloi linnut lemmenvirttä, rinnanriemuja visersi; Owaissakin onnitteli: "Hyvä on, Hiawathan kera puolison parahan!" Kultarintakerttu kuiski: "Hyvän sait, jalon tavotit, Naurava Vesi ihana!" Paistoi armas aurinkoinen, läpi lehvien puheli: "Lempi on, lapset, päivänpaiste, viha varjoa elossa, vuorottain on kumpaistakin; lemmitellen vallitkosi Hiawatha armastasi" Katsoi kuuhut taivahalta, majan holvasi hopein, kuiski heille: "Lapsoseni, yö lepoisa, päivä työläs, käskevä mies, nainen heikko, vaikka puolta vartioitsen, menen sittenkin mukana; kärsi, nainen, kohtalosi!" Noin he kulkivat kotihin. Niinpä saattoi Hiawatha Nokomisille majahan kuuksi, tähdeksi, tuleksi, kansan päivänpaisteheksi Minnehahan, maan valion, Nauravan Veden ihanan, tuon dacotain kaunottaren maasta naisten kaunokaisten.