XI
Hiawathan häät.
Kuulkaa kuinka Pau-Puk-Keewis kaunis Yenadizze kuinka Hiawathan häissä tanssi, kuinka soittaja suloisin, Cbibiabos lempimieii lauloi lemmet ja ikävät; Iagoo, iso kehuja, kuin tuo kertoja tavaton kummat seikkailut saneli juhlan kuulun kunniaksi, hetken hauskaksi huviksi, vieraiden viihdykkeeksi. Ylenpä komeat kestit, häiksi hankkikin Nokomis: kupit kaikki lehmuksesta. valkoiset, sironsileät, häränsarviset lusikat, mustat ja sironsileät. Oli käsketty kyläjäs, pantuna pajukapulat, kutsumerkit kulkemahan. Kävi vierahat kokohon mahtavasti maalattuina, pulskasti puetettuina wampumvöin ja turkisvaipoin, loistavin sulin ja helmin. Ensin söivät sampikeiton, haukipaistin haukkasivat, Nokomisin pyydystämät, sitten söivät pemmikaanin kera puhvelin ytimen, repäsivät peuran reittä, selkäherkut piisonilte, keltakakut Mondaminin, vielä päälle villiriisit. [Kasvaa vesiperäisessä mudassa, joen liejussa.] Hyvänsuopa Hiawatha, Minnehaha mielellinen, vanha, huolekas Nokomis ei murua maistanehet, palvelivat vierahia, ravitsivat rahvahia. Kun oli rahvahat ravittu, kohta ketterä Nokomis saukonnahkakukkarosta piiput nuo punakiviset tupakalla täyttelevi, ku oli kuorilla seatta, parkilla punapajujen, yrteillä ylen hyväksi. Sanoipa: "Oi Pau-Puk-Keewis tanssi meille hauskat tanssit, kiekuttele 'kerjäläinen' juhlan julkean iloksi, vierahien viihdykkeeksi'" Silloin kaunis Pau-Puk-Keewis joutolainen, Yenadizze. kuuluisa kurintekijä, huimapäiseksi hoettu piirin keskelle pirahti. Kyvykäs oli kisoissa, lumikenkätanssit taisi, kiekot, pallot pyöritteli, pelit uskalti uhaten, missä miestä tarvittihin, malja-, nappulapelissä, luumunsydänleikkilöissä. Vaikka moittikin soturit, parjasivat pelkuriksi, peluriksi, joutilaaksi, vähät hän vääjäsi pilasta, vähät huoli haukunnoista, häntä naiset kun rakasti, impyset ihastelivat. Paita vaatimen nahasta, [naaraspeura] pehmyt, valkoinen peräti, kärpännahkareunustalla, yltä, päältä helmet hohti; peurankoipisäärystimet kärpännahkareunustalla. Hirvas-nahka-mokkasiinit, [koiraspeura] kirjatut, helein helmin, harjaksilla kaunistetut, sulat päässä joutsenelta, ketunhännät kannoissansa kädessänsä sulkaviuhka, toisessa pätevä piippu. Pau-Puk-Keewisinpa naama viiruin hohti ja heloitti sinipunakeltasena. Valui otsalle hiukset, hajuheinin palmikoidut, kun hän huilujen helyssä, rumpuja rämistäessä joukon keskelle kohosi taitavasti tanssimahan. Ensin alkoi arvokkaasti, polki varpahin vakavin, eestakaisin taitavasti pehmein pantterin käpälin puiden varjoisten välillä siitä kiihtyen kovemmin pyöri piirissä, hyristi yli terästen vilahti, vieri, kierii wigwamia; ensi lehdet pyörtehenä, tomu tuulena perässä. Siitä rantoja ravasi, pursi pitkin hietikkoa, vieri niin kuin villikissa, somer kengissä kohosi, kieri hiekka kinterillä, lensi kuin lumi pyryllä, puhalti kuin puohtimessa; hiekan särkiksi hivutti,[6] kinoksiksi kiiätteli. Niin iloinen Pau-Puk-Keewis keikutteli "kerjäläisen", tanssin, juhlien huviksi, kunnes nauraen palasi, istui vierasten sekahan. Sittenpä Chibiabosta, Hiawathan ystävätä, sulavinta soittajata, laatuisinta laulajata pyyttihin pakisijaksi kumman laulun laulajaksi juhlan, kuulun kunniaksi, hetken herttaisen huviksi vieraiden viihdykkeeksi Lempeä Chibiabospa helähdytti soinnut hellät, soitteli syvin sävelin lemmen kaihot, kaipaukset; Hiawathaa silmäellen, Minnehahaa mielytellen virren vienoimman viritti: "Onaway! Oi rakkahani,[7] herää metsän kaino kukka, lintu arka aavikolta, joll' on katse kuin karitsan! Jospa soisit silmäyksen, oisin sangen onnellinen, kuni lilja aavikolla alla aamun kastehelmen. Suloinen on henkäykses kuni kedon kukkasien tuoksu aamuin, tuoksu illoin lehtien karisukuussa. [Syyskuussa] Vedä eikö mun vereni, sykähdä sinua kohti, kuni lähde aurinkoa kuussa öiden kirkkahien? [Huhtikuussa] Onaway, ilosydämin laulan sulle, vierelläni, kuni lehvät leyhkäväiset marjakuussa hansikkaissa. [Kesäkuussa] Kun liet, armas, angemieli, synkkä on sydämmenikin, kuni virran kuulas kalvo pimentävän pilven alla. Hyvin mielin kun hymyät, sydän synkkä kirkastuva kuin virinen virran kalvo, välkkyvä valossa päivän. Maat, vedet hymyelevi, hymyävi taivas kirkas, munpa hyytyvä hymyni, konsa et keralla liene! Itseä minua katso, katso, veri hehkuvainen! Oi heräjä, heräjä armas! Onaway, heräjä armas!" Niinpä lauloi Chibiabos lempi-, kaiholauluansa. Iagoo, kova kehuja, taitava tarinaseppo, Nokomisin vanha tuttu, katsellen kateisin mielin laulajan ylistelyä, keksi joukon katselusta, liikkehistä liiatenkin, tiesi heidän toivehensa saada kuulla kummat kaskut vallan huikeat valehet. Iagoo, kova kehuja eipä kuullut kamppailusta, ettei moista ois kokenut, uskonut urostekoa yli käyväksi omamsa, kertomusta kummallista, että ei enemmän tiennyt. Jos vain kuulit kerskuntaansa, häntä uskoa halusit, eipä toinen puolimäärin nuolta niin kauas lennättänyt, saanut saaliiksi kaloja, surmannut poron sukua, majavata maanitellut, pian juossut taivaltansa, syvälle sukeltanunna, ulapoita uiskennellut, tehnyt matkoja monia, nähnyt ihmeitä isoja kuin Iagoo ihmeellinen, taitava tarinaseppo. Niin tuli kuuluksi nimensä, sananparreksi satunsa, konsa kerskui metsänkäyjä taitonsa tavattomaksi, taikka suulla suurenteli sotatöitänsä soturi, varoitellen virkettihin: "Iagoo on tänne tullut!" Hänpä kätkyen koversi Hiawatha-poikaselle, laittoi rungon lehmuksesta, peuranjänteellä siteli, myöhemmin opasti miestä jouset, nuolet laatimahan, suorimahan saarnikaaren, nuolen tammisen tekohon. Nytpä häissä Hiawathan Iagoo, iso kehuja istui vanhana, rumana. Tuosta häntä pyydettihin: "Oi kerro, hyvä Iagoo meille joku outo juttu juhlan kuulun kunniaksi, hetken herttaisen huviksi, vieraiden viihdykkeeksi!" Iagoo heti lupasi: "Saatte kuulla kumman kaskun, oudon seikkailun sanelen tietäjästä, Osseosta, Iltatähtösen pojasta."