XII
Iltaatähden poika
Onko päivä painuvainen taakse veen tasasen kalvon, vaiko joutsen joikuvainen,[8] tapoama taikanuolen, josta pursuvi punainen, vedet värjäten verellä, ilman holvaten ihanan vedet värjäten verellä, ilman holvaten ihanan höyhenverhon välkkehellä? Aleneva aurinkoinen on se, vaipuva vetehen, taivas puuntavi punaisna, ruusuisena ruskottavi, veri värjäten vesiä. Senpä on yllä Iltatähti, välkkyvä, värähtelevä, läpi pilven purppuraisen häilyvi hämyssä illan. — Ei, se on heleä helmi Suuren Hengen wampumvyössä, kun hän kulkevi hämyssä yli taivon äänetönnä. Iagoo ilolla keksi sen, ja virkahti välehen: Katsokaahan, Iltatähti, Pyhä taivahan tulonen! "Kuulla kumman kertomuksen saatte, Osseon tarinan, kerron kaskun kaunihimman Iltatähtösen pojasta: Aikoinapa entisinä, ajan alkua lähellä, taivaat kun likemmä ylti, jumalat oli tutummat, elelipä pohjolassa moinen metsien kävijä tytön kymmenen keralla, pulskan, kaunihin, solakan. Vaan Oweenee, nnorin neito oli oikukas olento, hiljanen ja haaveksiva sisaruksista ihanin. Kaikki saivat puolisoiksi jalot, ylpeät soturit. Vaan Oweenee, nuorin heistä, hyljäten hyvätkin sulhot, otti Osseon omaksi, köyhän ja ruman rituksen, heikkorintasen rykijän. Vaikk' oli outo ulkomuoto, kaunis sielu on sisällä; Iltatähdestä kotoisin, tuosta naisten tähtösestä, kiihkon, hellyyden tulesta, tuonpa hehku rinnassansa, kauneus sen hengessänsä, sen salainen tenho, taika, loistavi olennostansa. Oweeneen hylätyt sulhot, miehet pulskat wampum-vöiset maalinensa, sulkinensa, ivaten osoittelivat, pilkkanauruin seurasivat. Hänpä heille vain saneli. 'Viisi vöistänne välitän, vähät huolin höyhenistä, maalistanne, nauruistanne; onni Osseon keralla!' Sai he kerran juhlakutsut, illan kostean hämyssä sisarukset kaikki neljä meni miestensä mukana, Osseo perästä hiipi kera Oweeneen ihanan, astuisivat äänetönnä toisten mennessä meluten. Läntiselle taivahalle usein Osseo pälyvi, kuni pyytäen pysähti kiintyen, kysyvä katse illan silmähän somahan, tähtösehen hellimpähän vienosti värehtivähän. Kuulivatpa kuiskehensa: 'Ah showain nemeshin, Nosa! sääli, taatto, armahtaos!' vanhin sisko virnisteli: 'Kuulkaa, kuinka taattoansa palvoopi pahainen ukko! kumma kun se ei kuperru nurinniskoin pois, polulta.' Nauru kaikui, metsä raikui turhantuhmasta jutusta. Makasipa metsätiellä tammi myrskyn taittelema, oudonsuuri ontto runko loikoi sammalten sisässä, Osseo kun tuon näkevi päästi tuiman tuskanhuudon syöksyi sydän-ontelohon. Työntyi kuiluhun tyvestä mies vanha, ruma rutukka leimahtipa latvapäästä uros, uljas nuorukainen, pitkä, kaunis ja verevä. Niin Osseo muutettihin nuoremmaksi saatettihin. Vaan voi Osseon omoa, Oweeneeta uskollista! Oudoksi Oweenee muuttui, vallan vanhaksi, rumaksi, ämmäksi ikäkuluksi, kepin kanssa kulkevaksi. Nauroi siskot miehillensä että metsikkö kajahui joukon tuhmasta melusta. Eipä Osseo hylännyt vanhennutta vaimoansa, hiljemmin sivulle hiipi, kättä kurttuista puristi, kutsui häntä kullaksensa, puhutteli pulmuksensa, kunnes pääsivät pitoihin, wigwamihin istumahan, mi oli pyhitettynä itse Iltatähtöselle, tuolle naisten lemmikille. Näkyihinsä vaipuneena istui Osseo kemuissa, muut remusi riemullisna, eipä Osseo iloinnut, hylki ruuat, hylki juomat, eikä kuunnellut, puhellut, istui, ollen aatoksissa, silmin hellin, haaveksien ensin katsoi Oweeneehen, sitten tähtitaivahalle. Kuulipa sitten kuiskauksen kaukotähdestä tulevan, äänen mailta äärettyyden, hellän, sointuvan, matalan. Kuului ääni: 'Oi Osseo, poikaseni, rakkahani, taittuivat jo velhon taiat sinua sitelemästä; tule luokseni, ylene, syö'ös eestäsi evähät! ne on siunatut, lumotut, taikavoimalla varatut, ne sun hengeksi tekevät. Ei kupit ja kattilasi toiste puuta ja savea, kuppisi sun wampumista, kattilas helohopeiset simpukan sinipunaisna läikehtien välkkyköhöt. Naiset olkohot vapahat työn tukalan tuomiosta, lintuina livehtiköhöt, tähtösinä välkkyköhöt, tummina tulivaloina kuin ihanin iltarusko.' Minkä Osseo älysi, kuuli, setvisi sanoiksi, oli muille outo soitto, kaukolinnun lauleloa, whip-poor-willin viserrystä, valitusta Wawonaissan metsän harmaassa hämyssä. Alkoi sitten suuri kumma: Maja alkavi täristä, kohta tuntui se kohoovan, ilmoille yleneväksi puiden lehvien hämystä, latvaoksien ohitse tähtitaivahan valohon. Puukupit punertelivat näkinkenkinä somina, kodan kaikki ruotehetkin hohti kuin hopeavarvat, loisti tumma tuohikatto kuni siivet kuoriaisen. Osseo kun päänsä käänsi, yhdeksän on ympärillä sisarusta miehinensä lintuina moniväreisnä, mikä närhi, ken harakka, kuka rastas, kottarainen, kaikki hyppi ja viserti, sulkiansa suoristivat, höyheniä pöyristivät, pyrstöä pyristelivät. Vain Oweenee, nuorin sisko muuttumatta, äänetönnä istui vanhana, rumana, katsoi muita murhemielin. Osseo ylös pälyen päästi toisen tuskanhuudon, kuten tuonnoin metsätiellä luona tammen taittunehen. Heti vaimon vanha muoto muuttui nuoreksi, somaksi, vaihtui verhonsa räsyiset kärpännahkaturkiksiksi, välkkyi sauvansa somana hopeaisna höyhenenä. Taasenkin maja vavahti, syöksyi ilmojen lävitse kautta pilvien, sumujen loistehesen taivaisehen, Iltatähtehen laseikse, hiipi kuin höytyvä lumelle, lehti aalloille aleten, untuva vetehen vierren. Osseon isä iloiten heti tervehti tulijat, hän, vanhus hopeahapsi katsehin vakavin, hellin sanoi oitis: 'Osseoni, poikani, hopeinen häkki koreoine lintuinensa ripustaos riippumahan wigwamisi pieluksehen.' Häkin hän ovelle kiinsi; siitä astuivat sisälle kuullen Osseon iseä, Iltatähden ruhtinasta, kuin hän virkki: 'Osseoni, olen säälinyt sinua, nuorentanut, kaunistanut, Muutin vaimosi sisaret miehillensä lintusiksi, kuin he pilkkasi sinua vanhan miehen haamussasi, nähnehet ei nuoruuttasi, tunteneet syömmes tulta, Oweenee vain uskollinen lempi, ymmärsi sinua. Vasemalta välkehtivän sumun siintävän sisässä elelevä häijyhenki kaukotähden kainalossa, kateinen Wabeno-noita, mi sun muutti vanhukseksi. Vältä sattumat sätehen joita hän sieltä heittelevi; nuo ovat taikanuoliansa, joiss on tenhot loihtimansa!' Monta vuotta rauhallisna Iltätähdellä eleli Osseo isänsä kanssa, monta vuotta linnut lauloi wigwamin oven ohella hopeaisessa häkissä. Ja Oweenee uskollinen pojan synnytti pätevän, kaunihin kuni emonsa, urhokkaan kuni isonsa. Poika kasvoi ja kehittyi, Osseo hyvillämielin laati hälle jouset, nuolet, aukasi hopeisen häkin, emot laski valloillensa, tädit lentohon lähetti, linnut kiiltohöyheniset maaliksi matalan miehen. Linnut ympäri livehti, lauluin tähden täyttelivät, ilon ja vapauden virsin, lumosivat loistollansa, sulkiansa pöyhistellen, kunnes poika, pieni kyttä kohta jousen jännitteli, lennätti nopean nuolen, joka linnun loistosiiven haavoitti, alas pudotti. Näkyi kumma kuulumaton: Linnun loistavan sijasta nainen nuori, nuolirinta kohta ilmestyi etehen. Vaan kun vuotavi verensä Iltatähdelle pyhälle, silloin taittui taian mahti, luopui jo lumojen voima, tuo peloton jousiurho aivan äkkiä älysi vaipuvansa, painuvansa läpi pilvien, sumujen, kunnes viimein vihreälle saihe saarelle somalle Gitche Gumeessa isossa. Nähtihin korean karjan, linnut loistavat, tulevan, liidellen kuin syksyn lehdet saarelle samoa tietä. Vieri wigwami hopeinen, katto kaunis välkkyväinen kuni siivet kuoriaisten. Tuli kuin tuulen kantamana, saapui, saarelle vajosi, tuoden Osseon ohella uskollisen Oweeneenkin. Sitten linnut muodon muutti kuolevisien kuvahan, mut ei muuttaneet kokoa, jäivät kaikki pikkusiksi, puk-Wudjie-kääpiöiksi. Hauskoina kesäisnä öinä, Iltätähden loistaessa käyvät he käsikädessä karkeloiden kalliolla, hietikolla hipsutellen. Kesäiltojen hämyssä vielä wigwami hopeinen siellä välkkyvi somasti, kuulevi kalastelija iltatähtien valossa tanssijain iloiset äänet." Kunpa taukosi tarina, pääsi päähän ihmejuttu, juhlallilisnapa Iagoo. katsoi kaikkia, lisäten: "Tunnen suuria uroita, joit' ei kansansa älyä, pojat pilkaten puhuvat, ikämiehet irvistellen; onpa pilkkakirvehille oppi Osseon jutusta." Vihkivierahat imehti, kuullen kummoa tarua, naureskellen ja kehuen, keskenänsä kuiskutellen: "Lie hän itse urho ylväs, muut muka tätiä tässä, enoja erehtyviä." Sitten lauloi Chibiabos soinnuin hellin ja suloisin, raskasmielisin sävelin, lauloi immen vaikerruksen Algonquin-rakastetulle: "Aattelenpa armastani,[9] muistan rakkahaisintani, häntä syömmeni halaapi, mun Algonquin-armastani. Rakkahin erotessamme pani helmet kaulallani, valan valko-wampum-merkit, mun Algonquin-rakkahani! Kuiski käyvänsä keralla tuonne synnyinseudulleni, pyysi päästä seurassani, mun Algonquin-rakkahani. Kaukana — sanelin hänelle, kovin on kaukana kotini, etäällä elosijani, mun Algonquin-rakkahani! Kun ma katsoin jälkehensä ikävin erotessamme, silmät seurasi minua mun Algonquin-armahani. Päällä kaatun kuusen rungon, haaralla vesihakosen, siellä seisoi armahani, Algonquin, rakastettuai. Aattelenpa armastani, muistan rakkahaisintani, sua syömmeni halaapi armahani, mun Algonquin!" Näin oli häät Hiawathalla, tanssi Pau-Puk-Keewis'illa, Iagoon oli ihmejuttu, Chibiabosin sävelmä. Niinpä loppui häät hupaiset, vieri vierahat kotihin, onnehen jäi Hiawatha yön ja armahan keralla.