XIII
Maissipeltojen siunaus.
Laula, oi Hiawathan laulu sen jälestä seuranneesta onnesta Ojibwain maassa, hauskassa ja rauhaisassa! salat laula Mondaminin,[10] maissipeltojen menestys! Haudattu sotainen kirves, kuopattu sotakurikka, kaikk' asehet alla mullan, sotahuudot unholassa, rauha kansojen välillä. Miehet metsissä samosi, tuohipursia tekivät, ampuivat majavat, peurat, vetivät kalat vedestä. Naiset rauhassa sokerin vaahterasta valmistivat kokosivat villiriisin, parkitsivat metsännahkat. Loisti ympäri kyleä maissipellot mahtavina heilui sulat Mondaminin, silkkisuortuvat värehti, hyvin kasvoi kaunis vilja. Naiset kylvivät kevähin pellot laajat ja satoisat Mondaminin peittelivät, riisuivat taas syksyn tullen kuoret keltaiset sadolta kuten neuvoi Hiawatha. Kerran kylvännän jälestä, maissin maahan peitettyä virkkoi viisas Hiawatha, Minnehahalle puheli, neuvoi nuorta vaimoansa: "Viljapellon varjeluksi vedä yöllä ympärille taikapiiri suojukseksi ruostehelta, hyönteisiltä Ja Wagemin-varkahilta, Paimosaideilta pahoilta. Yön hämyssä hiljaisessa pimeyden peittehessä Nepahwin, unelan ukko ovet kun on kiinni pannut, ettei kuule korva herkin, tai tapoa silmä tarkin; hiivi hiljaa vuotehelta, pukimesi pois pujota, kierrä pellot kylvämäsi, pitkät pientaret kävele, hapset vainen harsonasi, pimeys pukimenasi. Siten vainiot vaotut[11] hedelmöivät herttaisesti, jälki armas askeleisi, taikaympyrät tekevi suojaksi tuhon tulolta; ei astu mato alitse, ruoste, hyönteiset ylitse. Se suoja sudenkorennon, hämähäkin häätökeino, este oiva heinäsirkan, madon karvaisen manaus, Way-muk-kwanan, karhunkarvan, ukonkoirien kuninkaan!" Korpit puissa kornahteli, vaakkui nälkäiset varikset, Kahgahgee, kuningaskorppi mustan laumansa mukana. Nauroi nuo Hiawathalle, heilui metsä hirnunnasta, naurustansa katkerasta Hiawathan haastelulle. "Kuulkaahan" — he haastelivat "Hiawatha-taikuria!" Hiipi hiljainen hämärä, yö laski ylitse maiden, Wawonaissan murhevirsi kuului kuusikon takoa, Nepahwin, unelan ukko ovet kun kiinnitti majojen; silloin nousi Minnehaha, puvun päältä pois pujotti, pimeys pukimenansa astuvi arastamatta pitkin pellon pientaria, piirsi pyhän taikapiirin, pellon suuren suojusteli. Muut ei häntä huomannehet kauneutta keksinehet, yö yksin näöstä nautti, Wawonaissa yksin kuuli sydänsykkehen povensa; hämy heitti varman vaipan, pimeys pyhäisen peiton ett'ei kenkään kerskoaisi häntä nähneensä hämyssä. Aamulla, kun päivä alkoi, Kahgahgee, kuningaskorppi mustat korppinsa kokosi, kutsui vaakkuvat varikset jotka metsässä melusi, lentäen pelottomana Hiawathan viljamaille, Mondaminin haudan päälle. Aikoi, moiset, Mondaminin ylös haudasta harata, taian turhaksi tuhota, panna pyhän taikapiirin, Nauravan Veden vetämän aivan pilkaten pilalle. Huolellinen Hiawatha, aina valpas ja varova kuuli parven pilkkanaurun, puiden latvoista puhelun. "Kau!" hän virkkoi Kahgahgeelle, "kuule, korppien kuningas, laitan teille lemmon läksyn, mi ei hetkessä unohdu!" Aamulla hän aikaisehen ansat pelloille asetti, pani pyydykset pahoille, itse painui piilosalle viereisehen viidakkohon, vartoi korppia, varista, vuotti närhin näpsimistä. Kohta ryövärit rymyllä riensi raakkuen, rähisten, tulivat kuin tuulen pyörre halmetta hävittämähän, maasta kynsin kaivamahan Mondaminin, maissiviljan. Hairahti hyvätkin rosvot, viejät viekkahat erehtyi, välttyi vaara silmiltänsä, kunnes kynnet kiinni jäivät, kunnes tunsivat tuhonsa ansoissa avuttomina. Pian piilosta pölähti Hiawatha hirvittävä; kamalata katsettansa korpit kaikki kauhistuivat. Hänpä oitis heilumahan, kuolonarmot antamahan; kurjat ruumihit ripusti ruo'on päihin roikkumahan pelloille pyhitetyille merkiksi kamalan koston, varkaille varoitukseksi. Yksin joukon johtolinnun, Kahgahgeen, kuningaskorpin, senpä päästi surmansuusta, panttivangiksi varusti, wigwamillensa kuletti, niininyörillä niteli[12] kiinni päähän kurkihirren. "Kuule, korppi!" — hän puheli, "ryöstöjoukon johdattaja, pahan alkuhun panija, sinutpa sitehissäni pidän panttivankinani, ollos hirmu heimollesi, varoituksena väkesi!" Niin jätti sydämmin synkin aamupäivän paistehesen korpin harjalle kotansa mielipahoin parkumahan. Riuhtoi rietas pintehissä, turhaan huusi heimoansa, vaatien vapauttansa. Kesän kukkean ajalla lietsoi lämmintä etelä, Shawondoseen suudelmia huulin lämpimin lähetti, maissi kypsyi ja kehittyi, kunnes seisoi kukkeana kellanvihrein pukimin; sulkinensa, töyhtöinensä loisti tähkät täyteläiset ompuista avautuvista. Silloinpa Nokomis-vanhus Minnehahalle puheli: "Nyt on syksy jo sylissä, villiriisit on kerätyt, maissi vallan valmistunut, korjuulle kokoontukaamme, pian painihin ruvetun, riisukaamme kaapu kaunis, sulat, töyhdöt Mondaminin, verho keltasen viherä!" Ilomielin Minnehaha lähti riemuiten majasta keralla Nokomis-muorin. Tuostapa tulivat koolle vaimot, neidot, nuorukaiset kultaviljan korjuusehen, maissin tähkäin kuorintahan. Tuolla metsän laitehella, tuoksuvaisten puiden alla, istuivat soturit, äijät, varjossa savuja veellen. Hetkin pitkin, äänettömin sieltä silmät seurasivat vaimojoukon häärimistä, nuorukaisten leikkityötä, impien ilonpitoa, nuo kun nauroi kuin harakat, närhinä räkättelivät, rastehina rallattivat. Konsa impi onnellinen löysi tähkän täyteläisen, välkkyvän, veripunaisen, kohta kaikki huutamahan: "Nushka! saatpa sulhon sorjan, kullan kukkean, verevän!" "Uh!" urahti ukkosetkin, varjostansa vastasivat. Mutta milloin nuorukainen taikka neito keksi tähkän ruostunehen, ränstynehen, käyräksi käpertynehen, kaikui taaskin naurut, laulut, kävi toiset mutkitellen vallan vanhusten tavalla liikaten ja loilotellen: "Wagemin, sä maissin viejä, Paimosaid, sä piilorosvo!"[13] Kaikui pellot naurelosta, kunnes korppien kuningas, Kahgahgee vihassa karjui Hiawathan wigwamilta; puissa, peltojen lähellä mustat ryövärit rähisi. "Uh!" urahti ukkosetkin, vastaellen varjostansa.