XIV
Kuvakirjoitus.
Tuumi kerran Hiawatha: "Kaikki kalveten katoopi, vanhat miehet muistoinensa, suuretkin sukutarinat; jäävät urhot unholahan, metsäretket mainioimmat, kaikki Mendain viisauskin, taito varma Wabenojen profeettojen ihmenäyt, Jossakeedien unehnat. Suurten suut jo surma sulki. Tuoni viisasten tarinat, kaikki väistyi kallis tieto polven poistuvan keralla, unhoittuvat ulkomuistot tiedosta tulevan polven, syntyvuoron vuottavaisen pitkässä pimeydessä, synkässä, sanattomassa. Taattojemme hautamerkit kaikki on kuvittamatta, eipä selvillä eroitus, Toteminsa tiedossamme, Kotka, Karhu tai Majava, ken heistä esi-isämme; tiedämme ne taatoiksemme, vaan ei varmasti eroa. Parhaiten pakina käypi miesten seisten vastatuksin, vallan on vaikea jutella etäisille ystäville; saavu ei salainen tieto viestin viejän tietämättä, hänpä voi sen häivytellä, saattoa sivulliselle." Noinpa tuumi Hiawatha, ajatteli yksinänsä, mietti metsässä kävellen kaiken kansansa hyveä. Värit koppoi kontistansa, maalit laukusta lateli, kirjaeli koivun kyljen, maalasi monet kuviot, ihmeiset, salaperäiset. Aatos kullakin kuvalla, sanoin piirrokset puhuvat. Ensiksi Elämän Herra, mahtava Gitche Manito — hän munaksi maalattihin, joka on kalto kaikkialle. — Suuri Henki kaikkialla — tuota tarkoitti kuvio. Mahtava Mitche Manito, Paha Henki kauhistava oli käärmeeksi kuvattu; Kenabeek, se Suuri käärme viekas, taitava, kavala, mateleva Paha Henki, — tuota tarkoitti kuvio; Valkoympyrä: elämä, tumma: kuoleman kuvio, kalat, ihmiset, elukat, metsät, vuoret, järvet, virrat. Suora viiva maan on merkki, päällä kaari: taivon merkki, päivää valkoinen välissä, siinä pilkut, tähdet: yötä; vasen piste: päivän nousu, oikealla: päivän lasku; päällä piste: puolipäivä, senpä alla aaltoviivat: pilvisäätä ja sadetta. Jalan jäljet wigwamille kutsun merkkiä olivat vieraille kokoutuville; ylöspäin verinen kämmen hävityksestä puhuvi, virkkavi vihollisuutta. Näytti näitä Hiawatha eessä kansan kummaksuvan kaikki merkinnät selitti, sanoi: "Hautapatsaitamme kaikk' ovat kuvuttomia, maalatkaa nyt merkit niihin, jokainen kotikuvansa, oman heimonsa Totemin, niin että tulevat polvet Toteminsa tuntisivat!" Kohta merkit maalattihin; ken vainen vähänkin muisti, Toteminsa toimittivat, pannen hautapatsahasen päälle heimopäällikkönsä kullekin oman kuvion. Siinä Karhut, Kilpikonnat Porot, Kurjet ja Majavat maalatut ylösalasin, — merkki kunkin kuolemasta, kelle kuuluvi kuvio. Profeetatkin, Jossakeedit, sekä taikurit, Wabenot, myöskin Medat, lääkemiehet tuohelle, poronnahalle laativat he laulumerkit, kullekin oman kuvion, kuvat kummat ja koreat, oudot ja salaperäiset, jotka johtivat tajuhun loihdut ja lumouslaulut. Salamoivan Suuren Hengen välkky-valot taivahiset, Kenabeek, se Suuri Käärme, pystyssä verinen heltta ylös katse, luikerteli; päivänkehrä kuunteleva, kuuhut kuoleva, pimeten, pöllö, kotka, kurki, haukka, merimetso, taikalintu; kulki miehet taivahalla päättä, nuolten puhkomana, ylöspäin verinen kämmen; hautaliput, suur-soturit maata, taivasta pidellen. Kuvat moiset maalattihin tuohelle komean koivun, taikka päälle peurannahkan. Metsästys-, sotimislaulut, lääke- sekä loihtulaulut kaikki kuvin merkittihin, kullekin oma kuvio. Eipä jäänyt unholahan lemmenlaulelo ihana, somin taika tarvittaissa, kaiken mahtavin manaus, sodan uhkoa isompi. Näin sen merkit merkittihin kuvio sekä selitys: Ensin: seisova inehmo, heleimmän tulipunainen, se on lemmenlaulelija, merkiten: väri väkevä voimistaa mun yli muiden. Sitten: istuva inehmo, joka lauluja latovi taikarumpua takoen, sen selitys: kuule kaiku, äänekseni tää älyä! Kun tämä punakuvio seisovi majan sivulla, tuop' on merkitys kuvion: intohimon hehkuvaisen, salatunnelman tulessa vieren, istun vierellesi! Taas kuviot: mies ja nainen, seisoen käsikädessä, sormet sormien lomassa niinkuin liitos liikkumaton, sepä niille on selitys: näen syömmesi sisällön poskesi punastuessa. Seuraava on saaren neito, neito saaren keskustalla. Tuo selitys sen on laulun: Jos sa oisit kaukomailla, kaukosaaressa asuisit, taitaisin väkevin taioin, sydänlempeni lumolla luokseni sun luonnutella. Sitten neito nukkuvainen, lempijä lähettyvillä korvahan sen kuiskutellen: Vaikkapa vaelteleisit etäällä unien mailla, kuulet sinne lemmen kaiun! Oli viimeinen kuvista: sydän ympyrän sisällä, taikakehä keskuksessa; tuopa tarkoitus kuvalla: Eessäni sydämmes paljas, sillepä mä kuiskaelen! Niinpä viisas Hiawatha kaikki kansalle opetti, salamerkit, maalaukset, taidon kirjata kuvia tuohelle sileän koivun, päälle peuran valkovuodan, kylän hautapatsahille.