XV
Hiawathan valitus.
Kerran miettivät Manitot, pahat henget neuvotteli kademielisnä, peläten Hiawathan viisautta, ystävysten rakkautta, hänen ja Chibiabosin; teki liiton kehno liuta kummankin kukistukseksi. Usein viisas Hiawatha varoitti Chibiabosta: "Ellös poistu pois minusta kataloitten kaattavaksi!" Nauroi nuori Chibiabos, mustahapsi huoletonna lapsen luottavan tavalla: "Ellös veikkonen pelätkö, ei mua pahat lähesty!" Kerran kun Peboan, talvi kattoi jäällä Suuren Järven, kuivat lehdet kun kahisi tuiskutuulen tuprakassa, hanki hiljainen, levisi, peitti maat, majoja laati, muutti männyt wigwameiksi, vastoin veljen kiellänteä läksi yksin Chibiabos nuolilla asestettuna, lumikenkänsä jalassa sarvipeurojen perähän. Suuren Selän tuolle puolen rienti jo perästä peuran jäätä äsken jäätynyttä, kiihtyi, kiitäen uhemmin. Mutta alla, Ahtolassa katalat kateiset henget väijyksissä vuottelivat, alle aukoivat avannon, urhon suistivat sulahan. Unktahee, veden jumala, jumala Dacotan heimon hänet hautasi syvähän, peitti pohjahietikkohon. Gitche Gumeen, Suuren-Veden niemekkeellä Hiawatha nosti suuren tuskanhuudon, valtavan valitusvirren, että piisoni pysähti, itse ukkonen heräsi jyrähdellen; "uh, Baim-wawa!" Sitten naamansa nokesi, peitti päänsä viitallansa, istui surren itkemähän, wigwamiin valittamahan viikon seitsemän ajaksi; "Sortui soittaja suloisin, poistui laulaja parahin, meni meiltä ainiaaksi, muutti, matkusti likemmä soiton suurta mestaria, laulun herroa ylintä, oi, on veljyt, Chibiabos!" Kuiski tuosta tummat kuuset, puikutti punakäpyiset, vehrytlehväiset valitti. yltänsä ikävissänsä humisivat huoliansa; samat on huolet huolijoilla, saman vainajan valitus! Turhaanpa keväinen metsä, kaipasi Chibiabosta, puro, Sebowisha voihki, niityn vihvilät valitti, sinilintunen, Owaissa lauloi puiden latvuksilla. "Chibiabos! Chibiahos! kuoli soittaja suloinen!" Punakerttu, Opecheekin luona wigwamin valitti: "Chibiabos, Chibiabos! kuoli soittaja suloinen!" Kävi öisin kautta metsän whip-poor-will valitusäänin, awonaissa voivotellen: "Kuoli soittaja suloisin, laulajista kaunokaisin!" Tuli Medat, lääkemiehet, tuli noidatkin Wabonot, profeetatkin, Jossakeedit. saivat luokse Hiawathan katuvata katsomahan. Laativat he lohduksensa lähelle pyhän majasen; astuksivat äänetönnä. keralla parannuspussi nahkasta majavan, saukon, täynnä taikajuureksia, voimakkaita lääkkehiä. Askeleet ne kuultuansa, Hiawatha aivan oitis lakkasi valittamasta kuollutta Chibiabosta; ei kysellyt, vastaellut, päänsä paljasti surevan, kasvoista värit virutti, pesi äänettä, hitaasti, seuraeli hiljaksensa pyhän wigwamin sisälle, juoden siellä taikajuoman Nahma-wusk on valmisteesta sekä Wabeno-wuskista, yrteistä parantavista. Löivät velhot rumpujansa lauleskellen laulujansa, sanellen salaperäisnä: "Minä itse, katso mua, Harmaa Kotka — haastajata! Tulkaa valkoiset varikset, käykää häntä kuulemahan! Ukkonen, kovakitanen, henget kaikki auttelevat. minä kuulen kutsuäänet taivahan joka taholta; parannan sun, Hiawatha, väkeväksi sun puhallan!" "Hi-au-ha!" nyt kuoro vastas, "Way-ha-way!" soi noitajoukko, "Ystäväin on maan matajat, haukan kynttä heiluttelen; Mahngin myös voin surmaella, taidan tappaa valkolunnin, nuolin syömmesi sytytän, sinut vahvaksi puhallan, teenpä urhon terveheksi!" "Hi-au-ha!" taas kuoro vastas, "Way-ha-way!" jymisi velhot. "Kun ma, profeetta, puhelen, alkaa wigwami vapista, pyhä huone heilahdella näkymättömin kätösin, tanner taipuu astuissani, ääntä outoa pitävi; mä sun vahvaksi puhallan; nouse, haasta Hiawatha!" "Hi-au-ha!" taas kuoro huusi, "Way-ha-way!" jymisi velhot. Hiawathan pään ylitse pussejansa puistelivat; alkoi taikatanssiminen Hiawathan ympärillä ja hän houreesta heräsi, kalpeana kaihostansa, parani pahoista mielin. Kuten pilvet taivahalta poutatuuli pyyhkäisevi, huolet päästänsä hävisi; kutenpa keväinen virta jäänsä jättävi nopeesti, sydän selveni surusta. Sittenpä Chibiahosta Manan mailta maanittihin, Gitche Gumeen hietikosta vainajata vaadittihin. Kuuli hän kumman taikalaulun, mahtavan manauskutsun, oudon huudon hukkuneelle alla aaltojen, syvällä. Kuollut hiekasta kohosi, kuuli soitot, kuuli laulut, tuli kutsua totellen aina wigwamin ovelle, vaan ei laskettu sisälle, annettiin oven raosta kätehen tulikekäle, kuuma hiili hyppysihin. Kuninkaaksi kuollehille, tuomariksi Tuonelahan hänet tuosta määrättihin, nuotion sytyttäjäksi tään jälestä kuoleville öisten matkojen varalle, Ponemahn alustamaille itse Tuonelan isännän valtahan vaeltaville. Lapsuuden kotikylästä, armailta asuinmajoilta Chibiabos hiljallensa savurenkahan tavalla hitaasti etemmä häipyi. Eipä oksa eessä heilu, ruoho allansa rutistu, lehti kuivanut kahise poistuvan poleksiessa. Neljä päivää hän poleksi kuolleiden kinttuteitä, juhli kuolleen mansikalla, vieri poikki murhevirran pölkyn pyörivän avulla; sai Hopeajärvellekin, vietihin kivivenolla autuaitten saaristohon, aaveitten asuinsijoille. Matkalla maleksiessa näki hän monta kulkijata taakkoihin tukahtumassa, turkit, nuijat, nuolet, jouset, kupit, kattilat, evähät, lahjat on vainen vastuksina yksinäisellä polulla. "Ah kun antoikin elävät." — vaeltajat vaikeroivat — "meille moiset kantamukset! Parempi ois paastotenkin astella alastomana, kuin tää kulku kuormitettu, vallan vaikea vaellus!" Sitten läksi Hiawatha, vaelsi idät ja lännet, neuvoi siellä ihmisille tautien parannustavat, neuvoi kaikki lääkekasvit, vastamyrkyn valmistukset. Siten ensin saatettihin kaikkien tajuttavaksi salaisuudet Medaminin, pyhäinen parannustaito.