XVII
Pau-Puk-Keewis'in takaa-ajo.
Hirmustuipa Hiawatha, kun hän, tultua kotihin, keksivi kylänsä kesken häiriön ja hämmennyksen Pau-Puk-Keewisin piloista, kehnon konnan koiruudesta. Kovin hän tulistui tuosta, väänti päätä, murti suuta, syyti synkkiä sanoja, ampui uhkan ankarimman: "Minä kärvennän kirotun, Pau-Puk-Keewisin kuristan, pieni on maailma hänelle eessä vierevän vihani, päätyy pitkäkin pakonsa kostoni kurottaessa!" Heti läksi Hiawatha metsämiestensä keralla ajantahan ankarahan, painuen pahan jälille, jotka johti korpimaille. Kadonnut oli katala niemen kallion käreltä; marjan varret vaipunehet, ruoho runneltu, rikottu näytti paikan poistunehen. Alangolla, alla vuoren, nurminiityllä pysähti Pau-Puk-Keewis katsomahan, uhmaten ajajiansa ylen ilkkuvin elein. Huusi hälle Hiawatha kukkulalta kuuluvasti: "Niin ei maailma lavea, polku pitkä ja kolea, ettei vierevän vihani kosto kohtoa sinua!" Poikki vuoren, poikki virran, tiuhan viidakon lomitse loikki karkuri kavala, kunnes pääsi hän purolle luokse vienon metsävirran, min oli sulku suurentanut, majavien laittelema, tehnyt tyynen lamparehen, puut miss' polvin veessä seisoi, leijui lehdet lumpehien, viittoi vihvilät vihannat. Pau-Puk-Keewis seisattuvi puusululle katsomahan, vesi min raoista pursui, ryöppy reunoilta valuvi. Nousi pohjalta majava, katsoi miestä kaksin silmin, katsehin kysyvin, kummin. Pau-Puk-Keewis puusululla seisovi, jalat vedessä, virran vieriessä hopeisen majavalle hän puheli, haasteli hymyten hälle: "Majavani, ystäväni, vesi on viileä, mukava, suo mun luonasi levätä, majavaisena majalla!" Varoin vastasi majava, virkkoi vältellen hänelle: "Vuota hiukan, kun kyselen, kera toisten neuvottelen!" Siitä vieri hän vetehen, painui paatena purohon pohjalehtien lomahan. Pau-Puk-Keewis pohkeinensa veessä seisovi sululla, vesi reijistä valuen syöksyi suihkuna kiville, suvantohon suollatteli; valot, varjot lankesivat täplin tummin, välkkyväisin metsän lehvien lomitse Pau-Puk-Keewisin puvulle. Päitä pohjasta kohosi toinen toisensa perästä, mustanaamaiset majavat äänetönnä töllistellen täytti lammin laitoinensa. Pau-Puk-Keewispä puheli majaville maanitellen: "Ylen on mainio majanne veikot, varma vaaran suoja; voisitteko viisahina taidollanne toimitella majavaksi nyt minutkin?" Kohta myönteli kuningas, Ahmeek antoi tietäksensä: "Kyllä, syöstyös sekaamme, vierähdä vetehen tänne!" Pian painui Pau-Puk-Keewis, alas lampihin laseikse; pian musteni pukunsa, peurapaidat, Mokkasiinit muuttui mustaksi, levisi ketunhäntä jäljessänsä: tuli miehestä majava. "Minut tehkäätte isoksi!" Pau-Puk-Keewis pyytelevi, "suorikaatte suurimmaksi!" "Kyllä!" päällikkö puheli, "astuhan asuntohosi, siellä sinut suurennamme kyllä kymmenkertaiseksi!" Sitten painui Pau-Puk-Keewis veden ruskean sisähän, löysi pohjan peitettynä puitten rungoilla, risuilla, löysi liukut ja lokerot, avarat asuntopaikat, valtavat eväsvarastot talven vietännän varalta. Täällä hänet suurettihin majavista laajimmaksi, kyllä kymmenkertaiseksi. "Ollosi kuninkahamme!" tuumasi majavat hälle. Eipä kauan Pau-Puk-Keewis vallassa kerinnyt olla, kunnes kuuluvi varoitus, vieri viesti valtialta lummekukkien lomasta: "Hiawatha sai jo tänne, metsämiehensä mukana!" Sitten kuulivat kohinan, puhelua päänsä päältä, oudon huudon ja huminan, kunnes laskeva vetonen ilmaisi sulun särynnän. Kytät karkasi katolle, majan rikki runtelivat, Päivän paistaen katosta uivat uksesta majavat painuin piilohon syvälle, kilvan virtahan kadoten, syöksyen syvintä kohti. Mutta suuri Pau-Puk-Keewis ei nyt mahtunut ovesta, hau oli ruuasta revennyt ylpeydestä pullistunut. Hiawatha huusi hälle, karjaisi katon kolosta: "Oi pahainen Pau-Puk-Keewis, turhat on tuumasi kamalat, monet muodonmuuttelusi, hyvin sun tunnen, hylkykoira!" Pau-Puk-Keewis pieksettihin, Kuoliaaksi nuijittihin, Puitihin kuin maissiriihtä, kons' oli kallonsa mäsänä. Kuusi metsästysurosta veivät paareilla kotia, kantoivat majavan raadon. Eipä kuollut Jeebi, henki, kaikki tunsi ja tajusi kuni konsa Pau-Puk-Keewis; nyt hän riehui rimpuellen sinne tänne heilahdellen kuin majan ovessa verhot peurannahkanauhoinensa talvituulten puskiessa, kons' kokohon kääriysi, kunnes ruumiista erosi, kunnes otti muodon, hahmon Pau-Puk-Keewisin kavalan, kauas metsähän kadoten. Hiawatha kohta keksi, Pau-Puk-Keewis kun pakeni, näki hahmon haihattavan, metsän helmahan menevän, varjohon vajoavaksi takalolle metsän taajan, kohti aukeita ahoja, työntyen kuin tuulen pyörre, puun vesoja puistatellen, Hiawathan seuratessa sadepilvenä perässä. Hengästynyt Pau-Puk-Keewis saapui järven saaristohon, kussa telkät teiskaroivat, vesilinnut laulelivat, Pishnekuhit piipittivät, nokkiansa nostelivat, salmissa sukeltelivat lummekukkien lomissa, ollen varjossa välihin, toiste välkkyen valossa. "Pishnekuh, oi veljyeni!" huusi heti Pau-Puk-Keewis, "telkäksi tekisittekö, linnuksi mun muutatteko kiiltonokin, höyhen verhoin, koolta kymmenkertaiseksi!" Ne hänet telkäksi tekivät, laati siivet suunnattomat, kuvun pyöreän, sileän, nokan kuin melan mokoman. Niin hän heti muutettihin koolta kymmenkertaiseksi juuri rannalle keriten Hiawathan hihkuvaisen. Parvi parkuen kohosi siiven iskuin ilman maille noilta ruokosaariltansa, kurjenmiekkakukkaisilta. Pau-Puk-Keewistä epäsi kaikki alas katsomasta, ettei turmio tulisi, välttyisi vahinko, vaara. Kauan, kauas lentelivät läpi paistehan, sumujen, syöden soilta, nummimailta, maaten yönsä ruoistoissa. Kun he huomenna menivät suvituulen tuutimana, edellä etelänhengen, hauskan, vilpoisan vihurin, nousi korvihin kohina altansa asuinmajoista, ihmisäänien hälinä päästä virstojen, kylistä: väki päällänsä imehti telkkäparvea parasta, Pau-Puk-Keewis pitkin siivin, lentimin leveänmoisin kun nyt kulki korkealla. Pian taaskin Pau-Puk-Keewis tunsi Hiawathan huudon, Iagoon ison möläkän; varoituksen unhoittaen katsoi alas kauloin lyhyin; tuulen purstohon puhuen, höyhenviuhkaa heiluttaen alkoi hän alas vajota. Turhaan koitti Pau-Puk-Keewis tasapainoa tavata painuessa pyöriskellen, vuoroen kylä vilahti, vuoroin parvi päänsä päältä, joka joutuen eteni. Kylä kiivaasti läheni äänten yhä yltyessä, naurun kuuluen kovemmin. Parvi päältänsä pakeni, maan nyt vainen hän näkevi, jossa joukko hihkuvainen kohta keksi keskellänsä rajun, raskahan ryminän, linnun raadon rikkonaisen. Mutta sielunsa elävi yhä Pau-Puk-Keewisinä; muutti muodon muinaisensa, kaunehimman Yenadizzen, pikimmältänsä paeten Hiawathan seuratessa, jälkehensä huutaessa: "Pieni on maailma sinulle eessä vierevän vihani, kohta sun perivi kosto!" Hiawatha, jo likeni, ollen oikoisin kätösin kiinni saamassa kavalan, kunnes viekas Pau-Puk-Keewis pyöri piiriä, hyristi, liehtoi ilman tuulispääksi, lehdet lennätti, pölisti. Siitä äkkiä solahti onton tammen onkalohon, muutti itsensä madoksi, käyden maahan käärmehenä juurten, roskien lävitse. Kädellänsä oikealla Hiawatha hirmuisena, tammen pirstasi paloiksi, maahan murskasi sälöiksi. Turha taaskin tuokin temppu, sillä silloin Pau-Puk-Keewis ihmishaamussa näkyen tuulispäässä pois pakeni. Gitche Gumeen rantamalla, Suuren-Selän länsipuolla hiekkakiviniemekkeillä tuli Kuvakallioille,[15] korkeelle kohoaville. Siellä itse Vuorenvanhus, vuoren mahtava Manito ovet aukoi ammollensa, kuilut kolkot, kallioiset, luolan luovutti, lupasi Pau-Puk-Keewisin asua, lausui tervetulleheksi kallioisehen kotihin. Hiawathan saapuessa vastass' on ovet suletut; Minjekahwun-rukkasilla löi hän kalliot koloille, ukkos-äänin ärjähteli: "Aukaise Hiawathalle!" Aukaise ei Vuorenvanhus, virka vastahan väheä kuilun synkästä syvästä, hämärästä hiljaisesta. Käänsi käden taivahalle, sieltä myrskyä manaten, Waywassimaa, salamata, ukkosta, Annemeekeeta, jotka yltyi yön keralla, tuulen myrskyssä tulivat, ulvoen ulapan päällä, ukkosvuorilta etäältä. Vapiseva Pau-Puk-Keewis keksi ukkosen kuminan, salaman punaiset silmät, painui kyyryhyn pelosta. Sitten säihkyvä salama iski onkalon ovia, ukonnuolinuijallansa kajahutti kallioita; pahoin ukkonen pamahti, alta kallion kyseli: "Missähän on Pau-Puk-Keewis?" Vaipui kalliot kasahan, raukesipa raunioihin viimein viekas Pau-Puk-Keewis, kuoli, kaunis Yenadizze, ihmismuodossa menehtyi. Siten loppui seikkailunsa, päättyi päivänsä pahaiset, loppui viimein viekastelut, konnankoukut ja kujehet, pelit, tanssit ja kosinnat, neitosien narraukset. Sitten uljas Hiawatha otti sielun ja saneli: "Etpä enää, Pau-Puk-Keewis ihmismuodossa ikinä seikkailuita suorittele ilveillen ja naureskellen, etkä tanssi tuulispäinä, lehden roskia levitä! Ylähällä ilman mailla lennä, liidä ympyröissä, muutan sinut Keneuksi, sotakotkaksi sovitan, lintujen kuninkahaksi, kanojeni päälliköksi!" Pau-Puk-Keewisinpa nimi säilyy kansojen keralla laulajain luetteloissa, sadunkertojain seassa. Talvisin kun tuulenpyörre milloin lunta lennättävi, vinkuu nurkissa vihuri, savutorvissa tohisten, sanotaan: "Kas, Pau-Puk-Keewis tanssivi läpi kylien kooten saalista, satoa!"