XVIII
Kwasindin kuolema.
Kauas, laajalle levisi Kwasindin nimi ja maine, ei kyennyt kilpomahan kenkään Kwasindin keralla. Pieni kansa, nuo Puk-Wudjiet, keijut, kääpiöt katalat vastahansa juonitteli. Tuumivat he: "mies mokoma, vihattava Kwasind-lurjus jos yhä tihut tekevi, rikki kaikki koskemansa mullin mallin murskoavi, meillekin tuhot tulevi; ken meistä välittänevi? Hänpä meidät talloavi tai vetehen viskoavi ruuaksi ruman olennon, Nee-ba-naw-baigin paloiksi, Vetehisen eineheksi." Pian laati pienten heimo liiton vasten Kwasindia, aikoen mokoman miehen, vastustajan vaarallisen surman suuhun suoritella. Voima suuri Kwasindilla oli päähän piiloitettu, päässä hällä heikoin paikka, sepä vain aseelle altis, muutoin mies ois murtumaton. asehin satuttamaton. Tuo oli turma ainokainen joka uhkasi urosta; käpy kuusen kukkalatvan, männyn heiluvan hedelmä. Tuo oli tuhonsa juuri, surmansaattaja salainen, jonka tiesi vainolaiset, pienet ihmiset älysi, taisivat tapantakeinon. Havupuita he hakivat Taquamenawn metsiköstä, kooten kuusista käpyjä veivät ne veden lähelle, rantakallion kärelle, kussa kalliot punaiset veden vierelle kohosi; siellä kääpiöt katalat Kwasindia vuottelivat. Kerran iltana kesäisnä, päivän kuuman päättyessä, veden tyynen välkkyessä, seistessä unisen varjon, perhot paisteessa kimalti, hyöri hyönteiset vedessä, siinä luistellen, suristen ininänsä ilman täytti, sotahuuto kauas kuului. Vahva miespä, Kwasind, kulki kanootilla tuohisella pitkin Taquamenaw-virtaa, lelluen levollisesti ilmassa unettavassa, lämpimän lamauttamana. Oksista vetosen yltä, koivupuiden urpuloista, Unenhenki heitältäysi, hyppäsi Nepahwin-tonttu kera joukon ilmamaisen, käskyläistensä salaisten, liki päätä liekaeli kuni kiilto- Dush-kwo-ne-she, sukkela sudenkorento. Kuului kumu korvihinsa kuten loiske lainehien, kosken kaukaisen kohina, taikka hongikon humina. Tunsi tuosta otsallansa iskut ilman keijukaisten, annit uniarmeijojen, Unenhengen hengityksen hienosti hiveleväksi. Heidän ensi iskustansa miestä tuntui raukaisevan, tuosta toisen saatuansa mela liikkeettä lepäsi, kolmannella silmissänsä pyöri maailma, pimeni — Kwasind vaipui jo unehen. Lellui hän alas jokea kuni istuva sokea, Taquamenawta menevi rantakoivujen alatse, alle metsäniemekkeiden, kääpiöiden, Puk-Wudjien sotaleirien lähellä. Sielläpä he vuottelivat kävyillä varustettuina, jotka heti heitältivät, pahoin päähän paiskasivat. "Kuolo, surma Kwasindille!" sotahuutonsa hurisi. Kwasind vierähti vetehen, suistui saukkona jokehen, Kanootti kumohon mennen, tuohipursi tuul'ajona ajelehtivi joella. Niin sai Kwasind vainajaksi, mutta muisto vahvan miehen pysyi kauan kansan kesken. Milloin myrsky talvisäinen läpi metsien melusi, oksat huojuen rutisi, kappaleiksi katkieli, huudettihin: "Kas kun Kwasind polttopuitansa kokoopi!"