XIX
Aaveet.
Eipä konsa korppikotka saavu saaliille salossa, kaatuneelle piisonille, ettei tuota toinen keksi taivahalta tarkatessa, syöksy seuraten perästä, kohta kolmas toista nouda avaruuden aukeoilla; ensin pilkku pilven päällä, lähetessään lintuparvi pilvenä pimentävänä. Yksin ei vahingot ennä, vaan ne vaanien tulevat toinen toisensa jälestä, ensin yksi, sitten toinen, tullen jatkuissa tukulta uhrin uupuvan ylitse; ensin varjo, sitten murhe, tuska tappava lopulta. Taas ylitse kolkon pohjan mahtava Peboan, talvi, henkien ylitse vetten kaikki jäädytti koviksi. Lumi hapsista pölisi, peitti kentät valkosiksi, aavat aukeat tasoitti, kuni luoja kuurullansa ois' ne sormin suoritellut. Kyttä kautta laajan metsän lumikengillä kuleksi; kylän naiset askaroivat, maissia murentelivat, peurannahkat peittosivat; miehet palloa pelasi, lumikenkätanssiansa jäätiköllä pyörelivät. Kerran, päivyen pimeten, Naurava Vesi majassa Nokomisin kanssa vuotti Hiawathan askeleita, miehen metsästä tuloa. Lieden loimu kasvoillansa heiasti punasin viiruin, Nokomisin silmä loisti kuni kuutamo vetinen, välkkyi silmä Minnehahan kuni aurinko vetehen. Takanansa kyyröttivät varjot wigwamin sopessa, savu kieri renkahissa liidellen läpi lakeisen. Oviverho verkallensa ulkoa kohotettihin, hehkui hetkisen tulonen, savu häälyi hetken verran, jolloin kaksi naisenpuolta kävi kutsutta sisälle, hiljaa, ilman huomiota, ilman tervehdys-sanoja majan nurkkahan menivät. Näkö, verhot näytti, että ovat vieraita kylästä, istuksivat kalpeoina surumielin, hiljaisina, kera varjojen vapisten. Oliko huuhkajan humina, Koko-koho metsikössä? lauloiko lakeisen suulla tuuli, tunkien sisälle? Varmasti selosti ääni: "Vainajat ne, vaatteissansa, aaveet, on asukkaitanne, Ponemahn alusväkeä tulevan elämän maasta!" Sai kotihin Hiawatha, metsäretkeltä palasi, lumikuura kutreillansa, punapeura olkapäillä; Minnehahan jalkoihinpa heitti peuran hengettömän. Kaunihimpi, uljahampi mies nyt mielestä hänellä, kuni tullessa kosihin muinoisin majalle taaton, peuran hälle kun pudotti toivehittensa tueksi. Kohta keksi Hiawatha vierailut värisemässä, oudosteli itseksensä Minnehahan vierahia; ei hän liikoja udellut, lausui tervetullehiksi. Illallisen laitettua, peuran pantua paloiksi verettömät vierahatpa hypähtivät varjostansa, söivät parhaimmat palaset, valtasivat valkorasvat, jotk' oli siirretty sivulle Nauravan Veden varalle, Hiawathan vaimon syödä. Kysymättä, kiittämättä ahmivat palat parahat, taas takaisin pyörähtivät, sopen varjohon vajuivat. Puhu eipä Hiawatha, tee ei liikettä Nokomis, moitiskele Minnehaha, pienin piirre ei paheksu; Minnehaha kuiski vainen: "Kyll' on raukat nälkäisiä! Tehkööt tahtonsa mukahan, syököhöt ravinnoksensa!" Moni päivä nousi, laski, valon yöhyet karisti kuni kuusi huutehensa pimennossa oksiensa. Istui päivät liikkumatta oudot vierahat majassa, mutta öillä, myrskysäillä taikka tähtien valossa aina metsähän menivät polttopuita noutamahan, aina äänettä, suruisna. Konsa vainen Hiawatha tuli metsästä, kalasta, kun oli valmis illallinen, ruoka kullekin jaettu, naiset kalpeat kavahti kodan synkästä sopesta, ahmivat palat parahat, Minnehahan mieliruuat, moittehitta pois menivät taaskin varjohon takaisin. Moittinut ei Hiawatha katsehella karsahalla, sanoilla, sadattelulla, ei konsa Nokomis-muori tehnyt ynseetä elettä, eikä heille Minnehaha tympeillyt pahoista töistä. Kärsivät ne äänetönnä, ettei oudon oikeudet, onni ilmanantamisen kautta katsehen vähene, säry syytöksen sanalla. Keksi kerran keskiyöllä Hiawathan valpas silmä kodan vienossa valossa, kekäleiden hiiltyväisten liekin yhä riutuessa, kuuli pitkät huokaukset, monet nyyhkehet suruiset. Ylös nousi vuotehelta, päältä vuodan pitkävillan, siirsi peurannahkaverhot, haamut kalpeat havaitsi lavoillansa yösydännä istumassa, itkemässä. Virkkoipa hän vierahille: "Miks on syömmenne suruiset, yönne nyyhkitte yhäti? Oisikko Nokomis-vanhus taikka Minnehaha joskus pahoin vieraita pitänyt, teitä loukannut jotenkin!" Heti haamut lakkasivat itkusta, valituksesta, äänin leppoisin puhuivat: "Haudan haamuja olemme, ennen kanssanne elimme, mailta Chibiabosinpa saavuimme varoittajiksi, koittamiksenne kävimme. Kun vieri surujen viestit, elävien tuskanhuudot autuaitten saaristohon, tahtoen takaisin sieltä kuollehia ystäviä, saattaen murehet meille turhilla valituksilla, siks' sua saimme koittamahan. Hylyt, oudot täällä oomme, teille taakkana pahana, eipä meille, kuollehille elossa sijoa olle. Mieti tuota, Hiawatha, puhu kaiken kansan kuullen, etteivät valita vasta täältä pois jo muuttaneita, saata sieluja suruhan Autuaitten saaristossa. Älkää haudoille varatko kantamuksia kovia, wampumia, turkiksia, paljo kuppia, patoja, että henget herpouvat tavattoman taakan alla; ei kuin hiukkasen evästä, tulta tiellensä valoksi! Täält' on neljän päivän matka aaveitten asuinsioille, neljä yötä yksinäistä, neljästi tulen tekoa. Perätysten neljä yötä tehkää haudoille tulia, ettei haamu matkallansa vall' ois lämpöä, valoa. Hyvästi nyt Hiawatha! Kovan koitoksen panimme kärsivällisyydellenne, hävyttömän julkeata oli kaikki käytöksemme; ylenpä ylevä, suuri, jaloluontoinen olitkin. Pidä vastakin varasi kovemmassakin kokeessa!" Puhelujen päättyessä kodan peittävi pimeys. Hiawatha hiukan kuuli vaatteiden kahisemista, verhon siirtyvän ovella näkymättömin kätösin, tunsi kylmän ulkoilman, valon himmeän ovesta; vierahat vaeltavaiset, Manan herran matkamiehet, oudot aavehet hävisi.