XX
Nälkä.
Oi sitä kolkkoa, kovoa, tavatonta talvikautta, julman suurta, synkeyttä! Aina vain yhä syvemmin joet hyyti, järvet jääti, paksummalta, paksummalta. maita kattavi kinokset, lumi allensa anasti metsät ympäri kyliä. Kodasta kinostuneesta vaivoin uurtavat uransa kinnastettujen käsien, lumikenkien keralla miehet, metsälläkävijät. Turha vainen tuokin koitos, aivan on lopussa linnut, kadonneet kaniinit, peurat, metsät autiot, kamalat, jonne uupuivat urohot, vilu, nälkä näännytteli. Oipa hirmuista oloa, nälän, kuumehen tuhoa, ihmisrinnan riudutusta, vaimojen valittamista, lasten tuskaa ja tuhoa! Nälkä maatakin nujersi, nälissänsä ilmanpiiri, taivas tuskainen nälästä, taivon tähdet tuijotteli kuni karhun syövät silmät, suden nälkäiset näkimet. Hiawathan wigwamihin pari vierasta tulevi, synkät, oudot, aavemaiset, käyden käskyttä sisähän äänetönnä istahtivat Minnehahan vuotehelle, häntä kolkosti pälyen silmin oudoin ja palavin. Etupuolinen esitti: "Olen Nälkä, Bukadawin!" "Mua katso!" toinen tuumi, "olen Kuume, Ahkosewin!" Mielellinen Minnehaha, heidät nähtyä värähti, saatua sanoman kolkon vaipui hiljaa vuotehelle, peittäysi pakisematta alla katseiden vapisten, alla outojen sanojen kuumeisna, paleltuvana. Hiawatha raivostuen astui metsän autiohon, sydämessä murhe musta, lujuus kasvoissa kivinen; tuskan nostama hikikin jäätyi jääksi otsallansa. Päällä turkit ja asehet, mukanansa saarnijousi, nuoliviinet täysinäiset, Minjekahwun-kintahansa meni hän metsän autiohon, lumikengillä käveli. "Mahtava Gitche Manito!" kasvot käätyt taivahalle tulkitsi hän tuskiansa, "anna einettä, isäni, anna leipää lapsillesi, ah, pelasta Minnehaha!" Kieri kautta tyhjän metsän sangen kauas äänen kaiku, sointu synkeän sydämmen, mut ei muuta vastausta kuni kaiku kurjan huudon, kaiku kaukaisten salojen: "Minnehaha, Minnehaha!" Hiawatha pitkän päivän korvessa nyt harhaeli, jonka polkuja kävellen kerran päivänä kesäisnä, ikänsä ihanimpana toi hän kultansa kotihin dacotain tasankomailta. Silloin lauloi lehdon linnut, purot naurellen kimalti, ja tuo armas Minnehaha virkahti värähtämättä: "Seuraan, mieheni, sinua!" Majassa Nokomis-muorin. sekä vaimo-vierahien, nälän, kuumehen keralla rakastettunsa makasi, Minnehaha houraeli: "Kuule!" kertoi, "kuulen kuohun, kuulen kaukaisen kohinan, kuulen kosken Minnehahan. kaukaa kutsuvan minua!" "Lapsi!" vastasi Nokomis, "ei, se vain on öinen tuuli!" "Katso, taattoni näkyvi!" sanoi hän, "ovella seisten mulle viittovi majasta yksinään Dacotan maassa! Ah!" hän virkkoi ja valitti, "Paugughn palavat silmät pimeästä muljoittavat, tunnen hänet kolkoin kourin pimeässä kiinni käyvän; Hiawatha, Hiawatha!" Ja se koito Hiawatha keskellä avaran metsän kaukaisessa vuoristossa, pimeässä kuuli äänen, kuuli kutsun Minnehahan: "Hiawatha! Hiawatha!" Hiipi metsien lumisten, tiettömien aavikoiden Hiawatha kiiruhtavi kolkoin tuntehin kotihin, aivan saaliitta samosi, Nokomisin itkut kuuli: "Wahonowin! Wahonowin! miks' en sortunut sinuna, miksi en kerallas kuollut? Wahonowin! Wahonowin!" Kohta syöksyi hän kotahan, näkipä Nokomis-muorin eestakaisin huojetellen vainaata valittelevan, Minnehaha-armahaisen kuollehena, kylmenneenä! Sydämensä sortuessa päästi hän tuiman tuskanhuudon, metsä vastahan värähti, tähdet taivahan vapisi kera tuskansa tukalan. Sitten hän puhumatonna vaipui vainaan vuotehelle, liki jalkojen jalojen; eipä nuo kevein kengin viere vastahan ovelle, saa ei konsa saattamahan. Peitti kasvonsa käsihin, istui pitkän viikkokauden aivan kun tajuttomana, äänetönnä, tietämättä oliko päivä vai pimeä. Vihdoin sitten Minnehaha alle hangen haudattihin sydämmehen synkän metsän, ritvakuusten siimeksehen, [Hemlok-kuusi (Tsuga canadensis)] päällä parhaimmat pukimet käärittihin kärppäturkein valkoisien, pehmoisien lumiliinojen sisähän. Niinpä hänet haudattihin. Jäljetysten neljä yötä tulen haudalle tekivät sielun saattotaipaleelle asuinmaille autuaille, siunattujen saaristohon. Oveltansa Hiawatha näki nuotion palavan synkän kuusikon sylissä. Unetonna uksen tiestä, Minnehahan vuotehelta vartioitsi hän valoa, ettei sais se sammuksihin, jäisi vainaja valotta. Poistuneelle hän puheli: "Jää hyvästi Minnehaha, minun Naurava Veteni, sydänaatokset arimmat kerallasi kuopattihin! Saa elä takaisin toiste kärsimähän, raatamahan, kussa kuume kuihduttava, sydänjuuret nälkä syöpi! Pian päätän tehtäväni, pian seuraan ma sinua Autuaitten saaristohon, Ponemahn alustamaille, tulevaisehen elohon!"