XXI
Valkoisen miehen jalka.
Istuvi asunnossansa joen jäisen rannikolla mies vanha suruisna, yksin; hapsensa lumena hohti, tummana tulensa tuikki, vanhus Waubewyoniinsa, valkonahkavaippahansa kääriyneenä kun tutisi, kuulematta muuta, paitsi myrskyn ryskettä salossa, näkemättä muuta, paitsi pahinta lumipyryä. Riutuissa takan tulosen, hiilten hiutuissa poroksi, mies nuori kevein kengin astui uksesta sisälle; posket nuortean punervat, silmät kuin keväiset tähdet lempeänä loistelivat, päässä palmikko parahin hajuheinistä sidottu, hymy huulilla hupaisa, luoden hohtehen majahan, kädessänsä kukkakimppu, täyttäin tuoksulla tupasen. "Ah mun armas poikaseni!" ukko huudahti ilolla, "oli onni silmilleni saadessa sinua nähdä; istu viereeni matolle! Yhdessä nyt yöpykäämme hiilokselle hiutuvalle, kerro mulle matkoistasi, seikkailuistasi sanele! Pakisen ma puolestani uljaimmat urostekoni!" Kukkarosta kummanmoisen rauhan piipun hän vetävi. koppa sen punakivestä, sulitettu ruokovarsi; täytti sen pajunpurulla sekä hiilellä sytytti, ojentain sen vierahalle, tuosta alkavi jutella: "Kun ma huo'un, hengittelen, yli maisemain puhallan, joet kaikki jäykistyvät, vedet muuttuvat kiveksi." "Kun ma huo'un, kun puhallan", nuori mies hymyten virkkoi, "hengitän ylitse maiden, käyvät niityt kukkasihin, laulellen joet sulavat!" "Kun ravistan hapsiani", ukko synkästi saneli, "maa tää peittyvi lumihin. lehdet lehvistä karisten kuolevat ja kalpenevat, sillä, kun ma hengittelen, katso, kaikki nuo katoovat! Soilta, salmilta, vesistä hanhi, haikara tulevat, kaukomaille karkkoavat, sillä taas kun henkäelen, katso, kaikki ne katoovat! Kunne käyvät askeleeni, villit metsien elukat pian piilevät koloihin, maa kovovi piikiveksi!" "Kun pudistan hapsiani", nuorukainen naurahteli, "saapi lämpimät satehet, kasvit riemuiten kohoovat, haikarat ja villihanhet saavat soille ja vesille, pääsky kiitävi kotihin, punarintakerttunenkin, sinilintunen, Owaissa laulellen lirittelevät, niityt alla askelteni kaikki nuokkuvat kukista, metsät lauluin raikahuvat, lehdet puihin puhkeavat!" Puhellessa yöhyt häipyi; alueilta kaukaisilta, Wabunin valomajoilta lailla loistavan soturin viitassansa, maalattuna astui aurinko, sanoen: "Gheezistä, minua katso, katso suurta aurinkoa!" Silloin vanhus vaikenevi, ilma lämpeni hyväksi, kodan päällä lauleskeli punakerttu, sinilintu, purot alkoivat lorista, tuoksu ruohon kasvavaisen tuulahti majan lävitse. Segwun, nuori vieras, tuopa tarkemmin valossa päivän jäisen naaman nyt näkevi: se oli Peboan, talvi! Senpä silmistä vetoset vallan virtana valuivat, ruumis kuihtuvi kaveten auringon ylentyessä, kunnekka katosi maahan, tyyten ilmahan hävisi. Näki vielä nuorukainen edessänsä lieskivellä, kuss' oli tuikkinut tulonen, keksipä kevätesikon, kevätkaunokin tapasi, Miskodeedin miellyttävän. Niinpä vihdoin Pohjolahan tuon tukalan, kolkon talven, kylmän kauhean perästä kevät saapui kukkinensa, lehtinensä, ruohoinensa, laulavine lintuinensa. Purjehtipa pohjolahan parvet suuret taivahalla, lailla nuolten liitelivät joutsenetkin, Mahnahbezeet haastellen kuni inehmo; jousenkaaren katkennehen lailla riensivät rivissä. Tuli toisia perästä: Valkohanhi, Waw-be-wawa, siivin vinkuvin vilisti yksin, kaksin kaartelivat Manhng elikkä lunnilintu, Shuh-shuh-gah, sinerväkurki, arokana, Mushkodasa. Viidakoissa piipitteli sinilintunen, Owaissa, kotain huipuilla visersi punarintakerttunenkin, mäntymetsän siimeksessä Omemeekin, kyyhkynenkin kultasellensa kuhersi. Surumieli Hiawatha äänettä, puhumatonna kuuli niiden kutsuäänet, ulos uksesta käveli, seisten katsoi taivahalle, maata, vettä silmäeli. Matkoilta Wabunin mailta, etäältä idän ovilta, aamun mailta loistavilta ihmekulkija Iagoo, suuri kerskuri palasi. Ollut seikoissa sadoissa tiesi juttuja tuhansin, uudet kummat kertomukset. Kovin kuunteli kyläjäs julkeoita juttujansa, naurain vastaten hänelle: "Ugh! todella toisen kerran on se taas Iagoo itse, häll' on ihmehet isoimmat!" — Kertoi järven nähnehensä Gitche Gumeeta isomman, veden karvahan mokoman, juomaksi sopimattoman. Katsoi toisiinsa soturit, naiset vilkkui vierellensä, sanoivat hymyillen kaikki: "Kaw! se vallan on valetta!" "Ylitse mokoman seljän" jatkoi hän, "kanootti lensi, suuri, siivekäs kanootti, avarampi männikköä, metsän puita korkeampi." Ukot, eukot tirskahdellen vilkkui toisiinsa, sanoen: "Kaw! se vallan on valetta!" "Suusta sen," Iagoo jatkoi, "tuli hälle tervehdykset, sai salama, Waywassimo, ukkonenkin, Annemeekee." Nauroi naiset ja soturit hienolle äänellensä: "Kaw! mitä satuja kerrot!" "Siinä", jatkoi hän, "vaelsi kansoa kanootin täysi, sotamiehiä satoja, valkomaali kasvoissansa, leuat peitetyt hiuksin." Nauroi naiset ja soturit, hälle pilkaten puhuivat niin kuin korpit kuusikossa, metsän vaakkuvat varikset. "Kaw! mitä valeita kerrot, elä luule uskovamme!" Hiawatha ei ivannut mutta vastasi vakaasti joukon joutavan ivahan: "Totta kertovi Iagoo, kaikk' olen näyssä nähnyt: suurisiipisen kanootin, valkokasvoisen väestön, tulon joukon partasuisen purren puisen kantamana aamunmailta loistavilta, Wabunin valomajoilta. Mahtava Gitche Manito, itse luoja, Suuri Henki heidät eellehen opasti sanomaansa saattamahan. Kunne kulkevat, edellä käypi Ahmo, piikkipaarma, herttainen hunajaseppo, kussa maata polkenevat, outo kukkanen kohoopi, miehen valkeaihoisen jalanjälki[16] kaikkialle maasta nousevi kukassa. Konsa käyvät vierahille, saavat meitä katsomahan, tervehdykset lausukaamme, ystävinä kohdelkaamme! Mahtava Gitche Manito näyssä sen saneli mulle. Myöskin näin samalla silloin salat, vastaiset asiat päästä päivien etäisten, näin mä matkat lännen maille, kansain outojen kulennan, ahdettuin, ahertavien, monta kieltä haastavien, jotka tunsi rinnoissansa sydänsykkehet samaiset, raikui kirveensä saloissa, kylät, kaupungit kohosi, vierivät ylitse vetten ukkosilmakanoottinsa. Sitten silmäini editse kuva kulki synkeämpi, näky pilvinen, hämärä: heimomme hajoitettuna, neuvoni unohtaneena, heikkona, eripuraisna näin mä jättehet vähäiset kallihista kansastani lakaistuna lännen maille, kurjina repalehina, kuten pilvet myrskyn eessä, syksyn lehdet kuihtunehet!"