I.
Kertomuksen sankarit.
Herrastuomarin kansliassa Pässinpään kylässä vallitsi haudan hiljaisuus. Vanhanpuoleinen mies, herrastuomari Frans Burak, istui pöydän ääressä, kirjoittaa raaputellen tavattomalla tarkkaavaisuudella. Hänen kirjurinsa, nuori, toivorikas herra Zolzikiewicz[1] seisoi ikkunan ääressä ja hätisteli kärpäsiä kasvoiltaan.
Kansliassa oli kärpäsiä ihan kuin navetassa. Ne olivat läämineet seinät niin likaisiksi, ettei niiden alkuperäisestä karvasta ollut jälkeäkään jälellä. Lasi joka peitti pöydän yläpuolella riippuvan kuvan,[2] paperit, sinetti, krusifiksi[3] ja kansliakirjat — kaikki oli paksunaan kärpäsenjälkiä.
Kärpäset ryömivät herrastuomarin päällä ihan yhtä huolettomasti kuin jos hän olisi ollut tavallinen lautamies, mutta herra Zolzikiewiczin voideltu ja hyvänhajuinen pää niitä varsinkin houkutteli puoleensa. Sen pään ympärillä parveili kokonaisia kärpäslaumoja ja kaljulla päälaella istui eläviä, liikkuvia, mustia täpliä. Tuontuostakin nosti herra Zolzikiewicz varovaisesti kättään, mutta päästi samassa kämmenensä läjähtämään päätä vastaan. Silloin surahti kärpäsparvi lentoon ja herra Zolzikiewicz rupesi ravistamaan pörröänsä, sormillaan keräämään raatoja ja heittämään niitä lattialle.
Oli iltapäivä, kello saattoi ehkä olla neljä. Kylässä vallitsi täydellinen hiljaisuus, sillä ihmiset olivat vainioillaan. Kansliahuoneen ikkunan takana syyhytti lehmä selkäänsä seinää vastaan, vähäväliä näkyi ruudun läpi sen pärisevät sieraimet ja kuono, josta valui kinaa.
Välistä heilautti se taappäin raskasta päätään, suojellakseen itseään kärpäsiltä ja silloin raapasivat sarvet seinää. Samassa katsahti herra Zolzikiewicz ikkunaan ja huudahti:
— Kyllä minä sinut siitä opetan!
Sitte katsoi hän peiliin joka riippui ikkunan pielessä ja silitti hiuksiaan.
Vihdoin katkaisi herrastuomari hiljaisuuden.
— Herra Zolzikiewicz, virkkoi hän masurilaismurteella, — kirjoittakaappa te nyt se raportti, minulta ei se oikein tahdo luistaa ja olettehan te sitäpaitsi kyläkunnan kirjuri.
Mutta herra Zolzikiewicz sattui olemaan huonolla tuulella ja kun hän oli huonolla tuulella, niin täytyi herrastuomarin pitää huolta kaikesta.
— No ja entä jos olenkin kirjuri? — vastasi hän ylenkatseellisesti. — Kirjurin tehtävä on kirjoittaa päällikölle ja komisariukselle, mutta herrastuomareille, teidän vertaisillenne, saatte itse kirjoittaa.
Majesteetillisella ylenkatseella lisäsi hän vielä:
— Mikä se herrastuomari muka on olevinaan? Talonpoika se on eikä mitään muuta. Talonpoika on talonpoika, vaikka voissa paistettaisiin.
Sitte hän taaskin sukasi hiuksiaan ja katsahti peiliin.
Herrastuomari loukkaantui ja puhkesi puhumaan:
— No jopa nyt jotakin! Tietäkää, että minä olen juonut teetä komsarjuksen kanssa.
— Teetä! onpa siinä kehumisen varaa! vastasi Zolzikiewicz entiseen tapaansa. — Ehkäpä vielä ilman aarakkia?
— Aarakin kanssa! niinpä niinkin.
— Vaikkapa vaan aarakin kanssa — mutta minä en siltä kirjoita raporttia.
Herrastuomari tulistui.
— Koska herra on niin hentoa tekoa, niin kuka käski pyrkimään kirjuriksi?
— Kuka teitä sitte käski pyrkimään? Minä olin päällikön tuttava ja…
— Kyllä kai, mutta kun hän tänne tulee, niin ei herra uskalla hiiskahtaakaan…
— Burak, Burak! huomaan ettette pidä kieltänne kurissa. Minä olen jo muutenkin kyllästynyt talonpoikiinne ja kirjurintoimiinne. Ihminen joka on saanut hienon kasvatuksen aivan raaistuu teidän joukossanne. Jahka minä tässä vielä oikein suutun, niin heitän sekä teidät että koko kirjurinviran hiiteen.
— Vai niin! No mitä herra sitte rupeaa tekemään?
— Ettäkö mitä? Luuletteko että minun pitää panna hampaat naulaan ilman tätä kirjurin virkaa? Hienosti kasvatettu mies kyllä tulee toimeen. Älkää te ensinkään surko hienosti kasvatetun miehen kohtaloa. Vasta eilen sanoi minulle reviisori Stolbicki:[4] "aijai sinua Zolzikiewicz, sinusta se vasta helkkarin alireviisori tulisi: sinähän kuulet ruohon kasvavan." Sellaisia sanoja ei sanota tyhmeliineille. Minä annan palttua teidän kirjurinviroillenne. Hienosti kasvatettu mies…
— No, no, ei se maailma nyt siltä nurin mene.
— Ei, maailma tosin ei mene nurin, mutta te saatte kastaa sutinne tervapyttyyn ja sillä sudilla kirjoittaa kirjanne. Ja kyllä teidän tulee lämmin, kun patukka paukkuu selässänne.
Herrastuomari alkoi raappia päätään.
— Mitä herra kanssa paikalla nousee takajaloilleen!
— Mitä te sitte älmennätte suun täydeltä…
— Jätetään se nyt sikseen.
Taas syntyi hiljaisuus, ainoastaan herrastuomarin kynä raapiskeli hitaasti paperia.
Vihdoin hän oikaisihe, pyyhkäisi kynää takkiinsa ja huudahti:
— No, nyt se on valmis, jumalankiitos.
— Lukekaappas nyt sitte mitä siinä olette töhrinyt.
— Töhrin mitä piti töhriä, kirjoitin kaikki mitä piti kirjoittaa.
— Lukekaa nyt vaan, kun sanon.
Herrastuomari kävi molemmin käsin kiinni paperiin ja alkoi lukea:
"Herrastuomarille Ovisalvan seurakunnassa. Nimeen Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen. Amen. Päällikkö on käskenyt että sotamiesluettelot pitää lähettää Maarianpäiväksi ja että henkiluettelot kirkonkirjan mukaan siellä pappilassa ja ne meidän talonpojat tulevat teidän luo leikkuulle, ymmärrättekö että se pitää kirjoittaa ja että leikkuumiehet kanssa pitää lähettää Maarianpäiväksi, kun ovat täyttäneet kahdeksantoista vuotta, sillä jos ette sitä tee, niin saatte pitkin turpaanne, jota itselleni ja teille toivotan Amen."
Kelpo herrastuomari oli joka sunnuntai kuullut rovastin lopettavan saarnansa tällä tavalla, sentähden piti hän tietysti tätä loppua sekä välttämättömänä että virallisen kirjoitustavan mukaisena. Mutta Zolzikiewicz purskahti nauruun.
— Sekö siitä nyt tuli? virkkoi hän.
— Herra saa sitte kirjoittaa paremmin.
— Tietysti minä kirjoitan, sillä minua hävettää koko Pässinpään puolesta.
Näin sanottuaan Zolzikiewicz istuutui, otti kynän käteensä, piirsi sillä kaaren ilmaan ikäänkuin päästäkseen alkuun ja rupesi sitte nopeasti kirjoittamaan.
Pian oli kirjoitus valmis; sen tekijä silitti hiuksiaan ja luki sitte ääneen:
"Pässinpään seurakunnan herrastuomari Ovisalvan seurakunnan herrastuomarille!"
"Koska korkeitten viranomaisten käskyn mukaan sotilasluetteloiden tulee olla valmiina sinä ja sinä päivänä sitä ja sitä vuotta, tehdään täten Ovisalvan seurakunnan herrastuomarille tiettäväksi, että luettelot pässinpääläisistä talonpojista, jotka löytyvät sikäläisessä kirkonkansliassa, ovat sieltä ulosotettavat ja viipymättä Pässinpään seurakuntaan lähetettävät. Samaten tulee Pässinpään talonpoikien, jotka Ovisalvan seurakunnassa oleskelevat raha-ansiolla, asianomaisena päivänä olla täällä saapuvilla."
Herrastuomarin korvaa hivelivät nämä sanat ja hänen kasvoihinsa tuli altis, melkeinpä uskonnollisen hartauden ilme. Kuinka tuo kirjoitus kuului kauniilta, juhlalliselta, läpeensä viralliselta! Esimerkiksi tuo alku: "koska korkeitten viranomaisten käskystä" j.n.e. Herrastuomari ihaili suuresti tuota "koska korkeitten viranomaisten käskystä", mutta ei millään saanut sitä päähänsä, tai oikeastaanhan hän alun jo osasi, mutta ei koskaan päässyt sen pitemmälle! Mutta Zolzikiewiczin kynästä sitä valui kuin vettä, ei sitä piirikaupunginkaan kanslioissa sen paremmin kirjoitettu. Eikä enään muuta kuin sinetti perään jotta pöytä tärisee!
— No, ei puutu päätä, sanoi herrastuomari.
Zolzikiewicz oli jo leppynyt.
— Kirjurihan minä olenkin, siis kirjoitan kirjoja.
— Kirjoittaako herra sitte todella kirjojakin?
— Kysytte ikäänkuin ette tietäisi, mutta kuka se sitte kansliakirjat kirjoittaa?
— Tosiaan! huudahti herrastuomari.
Hetkisen perästä hän lisäsi:
— Luettelot valmistuvat kuin lentämällä.
— Kunhan te toimittaisitte edes heittiöt pois tästä kylästä.
— Millä hitolla niistä pääsee?
— Mutta minäpä sanon teille, että piiripäällikkö on moittinut Pässinpään kansaa. Hän on sanonut ettei ne muuta tee kun juovat. Burak ei pidä niitä silmällä, siis syy on hänen.
— Kyllä minä tiedän, sanoi herrastuomari, — että kaikesta syytetään minua. Kun Sepän Rosalia teki lapsen, niin hän tuomittiin saamaan kaksikymmentäviisi paria raippoja jotta toisen kerran muistaisi, ettei sellainen ole tytölle soveliasta. Kuka käski antaa ne hänelle? En suinkaan minä vaan tuomari. Mitä se minuun kuului? Minun puolestani saavat vaikka kaikki tytöt tehdä lapsia. Tuomari käski, mutta syy lankesi minun niskoilleni.
Samassa töytäsi lehmä sellaisella jyryllä seinään, että koko kansliahuone tärisi.
— Piru sinut vieköön, senkin…! huusi herrastuomari suuttuneena.
Kirjuri joka jonkun aikaa oli istunut pöydällä, alkoi taasen katsoa peiliin.
— Oikein se on teille, puhui hän, — miksette pidä heitä kurissa. Juominen kasvaa kasvamistaan. Joku tuhmeliini asettuu etunenään ja vetää kaikki ihmiset perässään kapakkaan.
— Minä vaan en tiedä kenenkään juopottelemisesta, mutta täytyyhän väsyneen työmiehen saada juoda janoonsa.
— Sen minä teille vaan sanon, että toimittakaa se Rzepa[5] pois täältä, niin palaa rauha maahan.
— Pitäisikö minun sitte napata häneltä pää poikki?
— Ei teidän tarvitse häneltä päätä napata, mutta kun nyt sotilasluettelot tulevat, niin pankaa hänet listaan, hän nostaa arvan jotta helähtää.
— Hänhän on naimisissa, johan hänellä on vuoden vanha poikakin.
— Entä sitte. Ei hän rupea nostamaan kannetta ja jos nostaisikin, niin kuka häntä kuuntelisi! Ei sellaisiin ole aikaa sotamiesoton kestäessä.
— Voi, voi herra kirjuri! Mitä siitä juopporentusta, mutta mihin vaimo joutuisi. Se olisi sulaa Jumalan pilkkaamista.
— Mitä te siitä välitätte. Muistakaa että oma poikanne on yhdeksäntoista vanha ja että hänenkin täytyy nostaa arpaa.
— Kyllä minä sen tiedän, mutta minäpä en hänestä luovu. Jollei muuta keinoa ole, niin ostan hänet vapaaksi…
— Jos kerran olette niin rikas mies…
— Vähänpä Jumala minulle on kolikoita antanut, mutta ehkä ne nyt riittävät…
— Kahdeksansataa ruplaa teidän täytyy luovuttaa kolikoistanne.
— Minä maksan ne, koska olen sanonut maksavani ja jos Jumala suo minun pysyä herrastuomarina, niin Hänen korkealla avullaan ehkä jo parissa vuodessa hankin ne takaisin.
— Hankkikaa tai olkaa hankkimatta. Mutta minulla on vaatimukseni minullakin, enkä minä aio niistä luopua. Hienosti kasvatetulla miehellä on aina suuremmat menot kuin yksinkertaisilla ihmisillä ja jos te poikanne sijalle kirjoittaisitte Rzepan, niin olisihan se teille aika säästö… ei sitä kahdeksaasataa ruplaa niinkään tiepuolesta siepata.
Herrastuomari mietti hetkisen. Mainitun summan säästäminen alkoi häntä houkutella ja hän hymähteli tyytyväisesti.
— Niin, virkkoi hän vihdoin, — mutta se on aika vaarallinen juttu.
— No ei teidän päänne siltä mene.
— Mutta sitä minä juuri pelkään, että herrojen päät keksivät koukut ja minun pääni niistä vastaa.
— Tehkää niinkuin tahdotte, maksakaa vaan kahdeksansataa ruplaa…
— Pahaltahan se tuntuu, enhän minä sitä kiellä.
— Miltäs pahalta se tuntuu, koska pian aiotte hankkia rahat takaisin! Mutta älkää te niin lujasti luottako herrastuomarinvirkaanne. Kaikki eivät vielä tiedä mitä minä, mutta saisivatpa tietää…
— Kantaahan herra enemmän kansliakuluja kuin minä.
— En minä nyt puhu kansliakuluista vaan entisistä ajoista…
— Minä en pelkää. Olen vain tehnyt niinkuin käskettiin.
— No, saattepahan selvittää asianne asianomaisessa paikassa.
Niin sanottuaan otti kirjuri viheriäraitaisen lakkinsa ja läksi kansliasta. Aurinko oli jo alhaalla ja väki palasi vainioilta. Sentähden tuli herra kirjuria vastaan viisi heinämiestä, viikatteet olalla. He kumarsivat hänelle, sanoen: "ylistetty", mutta herra kirjuri vaan nyökäytti heille pomaadalla voideltua päätänsä eikä vastannut "iankaikkisesta iankaikkiseen",[6] sillä se ei hänen mielestään sopinut hienosti kasvatetulle miehelle. Kaikki tiesivät että herra Zolzikiewicz oli saanut hienon kasvatuksen; sitä epäilivät ainoastaan häijyt ja pahansuovat ihmiset, jotka eivät siedä ainoankaan yksilön pään kohoavan muita ylemmä, paikalla rupeamatta pitämään häntä silmätikkunaan ja häiritsemään hänen öittensä unta.
Jos kaikkien kuuluisten miestemme elämäkerrat olisivat kirjoitetut muistiin, niin saisimme tämän mainion miehen elämäkerrasta lukea, että hän oli saanut alkusivistyksensä Aasinkorvan piirikunnan samannimisessä pääkaupungissa, jossa piirikunnassa Pässinpääkin on. Seitsemäntoista vanhana oli nuori Zolzikiewicz jo toisella luokalla ja varmaan hän samalla vauhdilla olisi ylennyt, jolleivät myrskyiset ajat äkkiä ja ainiaaksi olisi katkaisseet hänen niin puhtaasti tieteellistä uraansa. Nuoruudenkiihkossaan herra Zolzikiewicz, joka muuten jo aikaisemmin oli saanut kärsiä kaikellaista vääryyttä opettajien puolelta, asettui samoinajattelevien virkaveljien etunenään ja toimitti vainoojilleen kissannaukujaiset; hän repi rikki kirjansa, katkoi viivoittimensa ja kynänsä, hylkäsi Minervan ja astui uudelle uralle. Tätä uutta uraa myöten astellen hän jo oli päässyt kyläkunnan kirjuriksi ja uneksi, kuten tiedämme, alireviisorinvirkaa.
Tässä kirjurinvirassakin hänen sentään oli aika hyvä olla. Perusteelliset tiedot tuottavat ihmiselle aina kunnioitusta ja koska tämän kertomuksen miellyttävä sankari tiesi jotakin jokainoasta ihmisestä Aasinkorvan piirikunnassa, niin kaikki kunnioittivat häntä, samalla vaarinottaen jonkillaista varovaisuutta hänen seurassaan, jotteivät vaan loukkaisi mainiota miestä. Hienosto tervehti häntä ja talonpojat paljastivat jo kaukaa päänsä, sanoen hänelle: "ylistetty olkoon!" Tässä minun sentään täytyy tarkemmin selittää lukijoilleni, minkätähden ei herra Zolzikiewicz tervehdykseen "ylistetty olkoon" vastannut tavanmukaisella "iankaikkisesta iankaikkiseen. Amen."
Muistamme hänen olleen sitä mieltä ettei se sovi miehelle joka on saanut hienon kasvatuksen; mutta siihen oli vielä muitakin syitä. Läpeensä itsenäiset henget ovat usein uhkarohkeat ja hurjat. Sentähden herra Zolzikiewiczkin tuli siihen johtopäätökseen, että ihmisen sielu totisesti on paljasta tomua. Lisäksi herra kirjuri paraikaa luki varsovalaisen kirjakauppiaan, herra Breslauerin kustantamaa teosta "Isabella Espanjalainen eli Madridin hovin salaisuudet." Tämä kuuluisa romaani miellytti häntä suuresti, jopa innostutti häntä siihen määrään, että hän jo aikoinaan oli ollut heittämäisillään kaikki ja lähtemäisillään Espanjaan. "Koska Marforin yritykset onnistuivat, niin mikseivät minun onnistuisi!" mietti hän itsekseen. Ja ehkä hän olisikin lähtenyt matkaan, sillä olihan hän sitä mieltä ettei tässä typerässä maassa kukaan tule toimeen, mutta onneksi tuli väliin muita asianhaaroja, joista tässä epopeassa edempänä kerrotaan.
Luettuaan tätä Espanjan Isabellaa, joka suureksi kunniaksi Puolan kirjallisuudelle vihottain oli ilmestynyt herra Breslauerin kustannuksella, katseli herra Zolzikiewicz epäilevin silmin hengellistä säätyä ja kaikkea mikä välillisesti tai välittömästi oli sen kanssa yhteydessä. Sentähden ei hän heinämiehillekään vastannut "iankaikkisesta iankaikkiseen", kuten oli tapana, vaan kulki ääneti eteenpäin. Kulkiessaan hän vihdoin kohtasi tytötkin, jotka sirpit olalla palasivat vainiolta. He olivat juuri kulkemassa suuren vesilätäkön sivutse; heidän piti astella peräkanaa ja he nostelivat takaapäin hameitaan, joten punertavat pohkeet näkyivät. Nyt vasta herra Zolzikiewicz avasi suunsa ja sanoi: "mitä teille kuuluu, lintuseni?" Hän pysähtyi keskelle polkua ja kun tytöt tulivat, koppasi hän heiltä jokaiselta suudelman ja sysäsi heidät lätäkköön, noin vaan lystikseen. "Voi, voi!" huusivat tytöt ja nauroivat jotta takahampaat näkyivät. Kun he sitte vihdoin olivat päässeet ohitse, kuunteli kirjuri tyytyväisenä heidän puheitaan. "Korea poika tuo meidän kirjurimme!" sanoi toinen toiselle. "Ja punainen kuin mättään puola." "Ja sen pää hajahtelee kuin ruusu. Ihan olet pyörtymäisilläsi, kun se kaulaan kapsahtaa", virkkoi kolmas tytöistä. Herra kirjuri asteli eteenpäin mitä parhaimmalla tuulella. Erään mökin kohdalla kuuli hän äkkiä, että puhuttiin hänestä. Silloin hän kätkeytyi aidan taakse. Puutarhassa aidan toisella puolen oli tiheä kirsikkametsä ja mehiläiskekoja. Vähän matkan päässä mehiläiskeoista seisoi kaksi akkaa, puhellen keskenään. Toisen helmassa oli perunoita joita hän veitsellä kaaputteli, toinen puhui:
— Voi, voi, hyvä ystävä, kuinka minä pelkään että vievät Fransini sotamieheksi. Ihan sydäntäni vihlasee kun sitä ajattelen.
— Lähtekää kirjurin luo, virkkoi toinen akoista. — Jollei hän auta, niin ei mikään auta.
— Mutta mitä minä hänelle vien, hyvä naapuri! Eihän hänen luokseen sovi mennä tyhjin käsin. Herrastuomari on höylimpi: viet hänelle tuoreita krapuja tai voita tai nipun pellavia tai kanan, niin kelpaahan hänelle kaikki. Mutta kirjuri ei ole näkevinäänkään. Hän on hirveän ylpeähenkinen. Hänelle pitää paikalla käydä aukaisemaan liinansolmua ja vetämään esiin ruplaa!
— Älkää odottakokaan, mutisi kirjuri itsekseen, — että minä teidän munianne ja kanojanne huolisin! Vai rupeisin minä ottamaan vastaan lahjoja! Vie sinä vaan herrastuomarille kanasi!
Näin ajatellen siirsi hän syrjään kirsikkapuiden oksia ja oli jo puhuttelemaisillaan vaimoja, kun äkkiä takaapäin alkoi kuulua rattaiden räminää. Herra kirjuri kääntyi katsomaan. Rattailla istui nuori ylioppilas, lakki kallellaan päässä, paperossi hampaissa ja ohjaksissa sama Frans, josta vaimot vasta olivat puhuneet.
Ylioppilas kääntyi katsomaan, tunsi herra Zolzikiewiczin, heilautti kättään tervehdykseksi ja huudahti:
— Mitä kuuluu, herra Zolzikiewicz? Mitä uutta? Vieläkö te voitelette hiuksenne pomaadalla yhtä paksulta kuin ennen?
— Nöyrin palvelijanne! vastasi Zolzikiewicz syvään kumartaen, mutta kun vankkurit olivat vierineet edemmäksi, huusi hän hiljaa perässä: — kunhan edes niskasi taittaisit ennenkuin pääset perille!
Herra Zolzikiewicz ei sietänyt ylioppilasta. Hän oli herrasväki Skorabiewskin serkku ja hän tuli aina viettämään kesää heille. Herra Zolzikiewicz ei ainoastaan vihannut häntä vaan hän häntä pelkäsi kuin tulta, sillä ylioppilas oli aika irvihammas ja suuri keikari: hän teki herra Zolzikiewiczistä pilkkaa ihan tahallaan ja hän oli ainoa koko kylässä, joka ei vähääkään välittänyt kirjurista. Kerran hän keskellä käräjäistuntoa oli tullut kansliaan ja sanonut Zolzikiewiczille vasten naamaa, että hän on tyhmyri ja talonpojille, ettei heidän tarvitse häntä totella. Kyllä herra Zolzikiewiczin olisi tehnyt mieli hänelle kostaa… mutta mitä hän hänelle mahtoi? Muitten syntiluettelon hän edes osaksi tunsi, mutta hänestä hän ei tietänyt hölynpölyä.
Tuon ylioppilaan tulo ei ollut hänelle ensinkään mieluinen, sentähden hän synkkänä asteli eteenpäin. Vihdoin hän seisahtui mökin eteen, joka oli vähän matkan päässä tiestä ja hänen otsansa kirkastui, kun hän sen näki. Mökki oli ehkä muita köyhempi, mutta siellä näytti siistiltä. Pihamaa oli puhdas ja sinne tänne oli istutettu sipulia. Aidan luona oli pilkotuita puita ja tukkiin oli lyöty kirves. Vähän etempää näkyi riihi, jonka ovet olivat auki, ja sen vieressä lato, jota samalla pidettiin sekä sikolättinä että navettana; etempänä oli aitaus jossa hevonen kävi laitumella. Sikolätin edessä oli suuri likalätäkkö ja siinä vetelehti kaksi sikaa. Hanhet kahlivat lätäkön ympärillä. Puupinon luona, keskellä lastukasaa seisoi kukko, raapimassa maata. Löydettyään jyvän tai matosen, alkoi se kotkottaa; kanat karkasivat kilvan paikalle ja koettivat vuoronperään noukkaista itselleen herkkupalaa.
Mökin ovella istui nainen loukuttamassa hamppuja. Hän hyräili hiljaa itsekseen ja hänen vieressään makasi koira, etukäpälät ojollaan ja kuono hätyyttämässä kärpäsiä, jotka pyrkivät istuutumaan sen haavoittuneelle korvalle.
Nainen oli nuori, ehkä kahdenkymmenen vanha, ja erinomaisen kaunis. Hänen päässään oli huntu, jommoisia naidut naiset käyttävät ja hänen valkea paitansa oli nyörätty kiinni punaisella nauhalla. Hän oli voimakkaan näköinen kuin itse terveys, harteva ja leveä lanteiltaan, mutta vyötäisen kohdalta hoikka ja notkea, — sanalla sanoen aivan kuin vuorikauris.
Hänen kasvonpiirteensä olivat hienot, pää pieni, iho kalpeahko ja ainoastaan hiukan auringonsäteitten kultaama; silmät olivat suuret, mustat, kulmakarvat kuin maalatut, nenä pieni ja ohut, suu punainen kuin kirsikka. Kauniit, tummat hiukset tunkivat esiin hunnun alta.
Herra kirjurin lähestyessä nousi koira joka oli maannut loukun vieressä, veti hännän koipien väliin ja rupesi murisemaan, tuontuostakin näyttäen hampaitaan, ikäänkuin olisi nauranut.
— Musti, huudahti nainen heläjävällä, miellyttävällä äänellä — oletko siivolla, mitä sinä nyt siinä…!
— Hyvää iltaa, Rzepowa![7] — alkoi kirjuri.
— Hyvää iltaa, herra kirjuri, vastasi nainen, työtään keskeyttämättä.
— Onko miehenne kotona?
— Työssä metsällä.
— Sepä vahinko. Hänelle olisi tässä vähän asiaa kunnan puolesta.
Yksinkertaisen kansan silmissä tietävät "asiat kunnan puolesta" aina pahaa. Rzepan vaimo lakkasi loukuttamasta, nosti silmänsä ja kysyi levottomasti:
— No, mikä nyt on?
Herra kirjuri astui sisään portista ja seisahtui ihan hänen viereensä.
— Jos annatte minulle suudelman, niin sanon teille.
— No kaikkea tässä vielä! vastasi nainen.
Mutta herra kirjuri oli jo kietaissut kätensä hänen ympärilleen ja painoi häntä vastaansa.
— Herra, minä huudan! kirkasi Rzepowa, koettaen riistäytyä irti.
— Oma herttainen Rzepowani… Marysiani!
— He-erra! Tämä on synti ja häpeä. Herra…
Hän ponnisti kaikki voimansa, mutta herra Zolzikiewicz oli aika väkevä eikä päästänyt irti.
Silloin riensi Musti auttamaan emäntäänsä. Sen niskakarvat nousivat pystyyn ja vimmatusti haukkuen se karkasi herra kirjurin kimppuun, mutta koska herra kirjurin yllä oli vain lyhyt takki, niin Musti tarttui suojattomiin nankini-kankaasta tehtyihin housuihin, repi ja raastoi niitä, pääsi ihoon asti, repi sitäkin ja vihdoin, tuntien saaneensa kitansa täyteen, alkoi vimmatusti ravistella päätään ja tempoa.
— Jeesus Maria! huusi herra kirjuri, joka nyt kokonaan unohti kuuluvansa niihin voimakkaisiin henkiin, jotka eivät tarvitse uskontoa.
Mutta Musti ei päästänyt herra kirjuria rauhaan ennenkuin tämä oli saanut käsiinsä halon, jolla umpimähkää alkoi hosua taaksensa. Halko sattui vihdoin Mustin selkään ja koira pakeni, surkeasti ulisten.
Hetkisen perästä se taas alkoi tappelun.
— Korjaa siitä jo koiraperkeleesi! huusi herra kirjuri, heristellen halkoa ilmassa.
Nainen huusi koiran luokseen ja ajoi sen ulos portista.
Sitte he kirjurin kanssa hetkisen katselivat toisiansa silmästä silmään, vaieten.
— Voi minua onnetonta, mitä te nyt oikeastaan tahdotte minusta? huudahti vihdoin Rzepowa, jota asian verinen käänne peloitti.
— Kyllä minä teille kostan! huusi herra kirjuri. — Kostan kun kostankin! Odottakaappa! Rzepa viedään sotaväkeen! Tarkoitukseni oli teitä suojella… mutta nyt… Kyllä te vielä pakenette turviini… Kyllä minä teille kostan!
Nainen kalpeni niinkuin häntä olisi kirveenhamaralla lyöty, kytki kädet ristiin ja avasi huulensa ikäänkuin jotakin sanoakseen, mutta herra kirjuri vaan nosti maasta vihriäraitaisen lakkinsa ja läksi kiireesti tiehensä, toisella kädellä heiluttaen halkoa, toisella pidellen koossa hirveästi runneltuja, nankini-kankaasta tehtyjä housujaan.