III.
Sankari keksii keinon.
Haava ärtyi.
Arvaan että ihanat lukijattaret jo alkavat itkeä kertomukseni sankaria. Riennän sentähden ilmoittamaan, ennenkuin joku ehtii pyörtyä, ettei haava kuitenkaan tappanut sankaria. Hänelle oli vielä sallittu pitkä elonaika. Jos hän olisi kuollut, niin minä tietysti olisin heittänyt kynän nurkkaan ja lopettanut koko kertomuksen. Mutta koska hän ei kuollut, niin minä jatkan.
Haava siis ärtyi ja rupesi tekemään märkää, mutta vastoin kaikkea odotusta koitui siitäkin uusi etu Pässinpään kylän kirjurille. Asiain kulku oli sangen yksinkertainen. Märän kanssa meni paha tuuli päästä pois. Zolzikiewicz alkoi siis ajatella selvemmin ja huomasi silloin, että hän tähän asti oli tehnyt pelkkiä tyhmyyksiä. Kuulkaappa vaan! Kanslianpäällikkö oli pannut päänsä pantiksi siitä, että hän voittaa itselleen Rzepan vaimon. Tämä halu ei ollut ensinkään hämmästyttävä, sillä toista niin kaunista naista ei löytynyt koko Aasinkorvan piirikunnassa, mutta siksi tahtoi Zolzikiewicz saada Rzepan pois tieltä. Kun Rzepa viedään sotaväkeen, niin koittaa kanslianpäällikölle ilonpäivät. Mutta ei ole ensinkään helppoa herrastuomarin pojan sijasta pistää Rzepan nimeä listoihin. Kirjuri on aina mahtimies ja Zolzikiewicz on kirjureidenkin joukossa mahtimies, mutta onnettomuudeksi hän ei ollut viimeisenä virkamiehenä ratkaisemassa sotamiesottoa. Tässä piti joutua tekemisiin maapoliisin, sotamieskomissionin, piiripäällikön ja maapoliisipäällikön kanssa. Kellään näistä henkilöistä ei ollut vähintäkään syytä lahjoittaa armeijalle ja valtakunnalle Rzepaa Burakin sijasta. "Jos hänet panisi asevelvollisuuslistaan. Mutta entä sitte?" mietti miellyttävä sankarimme itsekseen. Luettelot tarkastetaan, niihin liitetään ote henkikirjoista ja koska ei Rzepan suuta saata tukkia, niin minä saan pitkän nenän, minut potkaistaan pois kirjurintoimesta ja siinä lorun loppu.
Suurimmatkin miehet ovat intohimon vallassa tehneet tyhmyyksiä, mutta heidän suuruutensa on perustunut juuri siihen, että he ajoissa ovat arvanneet oman tilansa. Zolzikiewicz myönsi tehneensä ensimmäisen tyhmyytensä silloin, kun oli luvannut herrastuomarille pistää Rzepan sotilasluetteloihin. Toisen tyhmyytensä oli hän tehnyt silloin, kun hän meni Rzepan vaimon luo ja ahdisti häntä hänen loukuttaessaan pellavia. Pelotellessaan häntä ja hänen miestänsä asevelvollisuudella, oli hän tehnyt kolmannen tyhmyyden. Oi ylevää hetkeä, jona todella suuri mies lausuu itselleen: "minä olen aasi!" — tämä hetki oli nyt koittanut Pässinpään kylälle, se oli lentänyt sinne kuin siivillä, tullut siitä maasta, jossa ylevyys ja jalous kulkevat käsikädessä, sillä Zolzikiewicz sanoi itselleen suoraan: "minä olen aasi!" Mutta olisiko hänen pitänyt luopua suunnitelmasta, jonka tähden hän jo oli vuodattanut vertansa (innoissaan tuli hän sanoneeksi "sydänvertansa"), olisiko hänen pitänyt luopua tuumastaan, uhrattuaan sen tähden uudet housunsa, joita hän ei vielä ollut räätäli Srulille edes maksanut, ja alushousunsa, jotka hänellä, tietääkseen, vasta pari kertaa oli ollut jalassa?
Ei ikinä! Päinvastoin tahtoi hän kostaa sekä Rzepalle että hänen vaimolleen ja Mustillekin. Zolzikiewicz vannoi, että hän on narri, jollei hän vielä kärvennä Rzepan nahkaa. Koko ensimmäisen päivän, muuttaessaan kääreitä, hän mietti, mietti toisen, muuttaessaan kääreitä, mietti vielä kolmannenkin, muuttaessaan kääreitä — ja tiedättekö mihinkä päätökseen hän tuli? Hän ei tullut mihinkään päätökseen. Neljäntenä päivänä toi kanslianpalvelija Aasinkorvan apteekista laastaria. Zolzikiewicz levitti sitä liinakankaalle, pani paiseen päälle ja, voi ihme, kuinka tämä lääke vaikutti! melkein samassa hetkessä hän huudahti: "nyt olen sen keksinyt!" Hän oli todella tehnyt keksinnön.