ENSIMÄINBN LUKU.
— Tämä on siis Kiowa! — huudahti Joseph Schwarz, saapuessaan tuohon vanhaan kaupunkiin. Hän ei ollut huomannut tulleensa perille, sillä hän oli nukkunut ajoneuvoissa; mutta tavanmukaiset järjestelyt tullin luona olivat herättäneet hänet, ja nyt hän ajoi kadulla, jonka molemmilla puolilla kohosi korkeita kivirakennuksia.
Hänen sydämensä sykki ilosta, sillä hän oli nuori ja elämänhaluinen. Täysin siemauksin hän hengitti suurkaupungin ilmaa, joka tuntui hänestä paljon puhtaammalta ja virkistyttävämmältä kuin ilma hänen kotikylässään, ja yhä uudestaan hän toisti itsekseen:
— Tämä on siis Kiowa!
Laihat hevoskaakit laahustivat vaivaloisesti eteenpäin ja pyörät vaappuivat katukivityksellä niin sietämättömästi, että Schwarz huomasi olonsa ajopelien vaatekatoksen alla arveluttavaksi, ja astui alas kadulle. Hän käski kyytimiehen ajaa lähimpään majataloon, ja alkoi itse kävellä vaunujen vieressä.
Kaduilla häärivät ihmiset kuumeisella kiireellä, pysähtyen tuon tuostakin ihailemaan kauppapuotien näyteikkunoita, ja mitä erilaisempia ajoneuvoja vieri pitkin katuja, ihmeteltävän taitavasti yhteentörmäyksiä välttäen. Nuorukaisen ohitse riensi kaikenikäisiä ja -arvoisia ihmisiä: kauppiaita, munkkeja, kerjäläisiä ja upseereja vilkkaassa hyörinässä.
Kaupungissa oli markkinat tavanmukaisine touhuineen ja hälinöineen. Ei vaihdettu turhia sanoja, ei tehty turhia liikkeitä. Kauppias, ostaja ja taskuvaras, kaikki noudattivat omia, edeltäpäin tehtyjä suunnitelmiaan päämääränsä saavuttamiseksi.
Ja tuon melun ja kuumeentapaisen touhun yllä lepäsi kesäiltapäivän kirkas auringonpaiste, heijastuen häikäisevänä rakennusten ikkunoista.
— Tämäpä vasta riehakasta menoa! — arveli Schwarz, joka ei ollut vielä koskaan nähnyt suurta kaupunkia. Mikä tavaton eroitus tämän ja hänen entisen, rajoitetun elämänsä välillä! Äkkiä hänet herätti mietteistään ääni, joka huusi:
— Joseph!
Schwarz kääntyi ympäri, huomasi miehen, joka oli huutanut häntä nimeltä, ja riensi hänen luoksensa huudahtaen:
— Gustav!
Gustav oli pienikasvuinen, laiha ja sairaaloinen nuori mies, joka oli noin kahdenkymmenenkolmen vuoden ikäinen, vaikka hän näyttikin ensi näkemältä pitkine kastanjankarvaisine hiuksineen ja tuuheine, punaisine viiksineen paljon vanhemmalta.
— Sinäkö se olet? — sanoi hän Schwarzille. — Missä tarkoituksessa olet tullut tänne Kiowaan? Yliopistoonko?
— Niin.
— Oikein, poikaseni, — sanoi Gustav käheällä äänellä. — Elämässä ei ole muuta hyvää kuin opiskeleminen. Ja mihin tiedekuntaan aiot liittyä?
— En tiedä vielä. Tahdon ensin harkita, sitten vasta valitsen.
— Oikein, poikaseni, harkitsemiseen ei koskaan tuhlata liiaksi aikaa. Minä olen ollut täällä jo kaksi vuotta ja minulla on siis ollut liiaksikin aikaa harkita, mutta tuntuu sittenkin kuin olisin tehnyt päätökseni liian aikaisin. Mutta mitä tehdä? Peräytyminen on myöhäistä, ja sitäpaitsi minulla ei ole voimia… Niin, niin, tyhmyys ei ole niin helposti korjattavissa… Kuule, huomenna vien sinut yliopistoon, ja ellei sinulla vielä ole asuntoa, niin viedään tavarasi minun luokseni. Asun muutaman askeleen päässä täältä. Asettukaamme asumaan yhteen, ja jos kyllästyt minuun, niin voit etsiä uutta seuraa.
Schwarz suostui ilomielin ystävänsä tarjoukseen, ja neljännestunnin kuluttua astuivat molemmat nuorukaiset pieneen ylioppilaskamariin.
— Kuinka kauan siitä onkaan, kun viimeksi näimme toisemme? Kaksi vuotta, eikö niin? Päästyämme kimnaasista, — sanoi Gustav, asetettuaan Schwarzin matka-arkun nurkkaan. — Ja mitä sinä olet näiden kahden vuoden aikana toimittanut?
— Olen oleskellut kotipitäjässäni. Isäni ei tahtonut laskea minua yliopistoon.
— Mitä pahaa hän siinä sitten näki?
— Hän oli kelpo, mutta yksinkertainen ja kehityksessään takapajulla oleva mies. Olihan hän ainoastaan seppä.
— Onko hän nyt sitten muuttanut mieltänsä?
— Ei, ikävä kyllä. Hän on kuollut.
— Vai niin, — virkkoi Gustav yskien; — tuo kirottu hengenahdistus! — kuuden kuukauden ajan on se minua vaivannut. Sinä hämmästyt, kuullessasi minun rykivän näin… mutta odotappas vaan, poikaseni, kyllä sinäkin vielä ryit, kunhan ensin olet saanut nuokkua kirjojen ääressä ja nähdä nälkää. Onko sinulla rahoja?
— On, myin isäni koko jälkeen jättämän omaisuuden ja sain siitä 2,000 ruplaa.
— Kaksikymmentä "vasikannahkaa"! Tuhat tulimmaista, kylläpä sinulla sitten on rahaa!
Ja Gustavin täytyi jälleen yskiä ja rykiä.
— Tuo kirottu hengenahdistus… mutta kun täytyy hetkeäkään levähtämättä ahertaa… Päivisin luennot ja oppitunnit ja öisin luvut… Ei ole edes aikaa nukkumiseen; no, kunhan ensin tutustut meidän elämäämme, niin opit kyllä käsittämään, mitä yliopistossa oleminen merkitsee. Mutta mennään ylioppilaskapakkaan, niin saat tehdä tuttavuutta toverieni kanssa.
Näin pakinoidessaan Gustav yritti, yhä yskien ja rykien, hieman järjestää huoneessa. Hänen kumarasta selästään, kuoppaisista poskistaan ja pitkästä, harvasta tukastaan saattoi häntä paremminkin luulla elostelijaksi kuin kuluttavan työn ja ankaran ahertelun uhriksi. Mutta paksut kirjakasat, tahriintuneet paperikääröt ja yleensä koko huoneen sisustus olivat omiansa antamaan riittävän todistuksen siitä, että Gustav oli noita työtoukkia, jotka alituisesti nuokkuvat kielioppien ja sanakirjojen ääressä ja menehtyvät viimein liikarasituksesta. Schwarz sitävastoin hengitti täysin siemauksin pienen huoneen ilmaa, hänelle avautui siinä uusi elämä, hänen kaunein unelmansa oli muuttunut siinä todellisuudeksi.
— Mitähän ajatuksia mahtaneekaan syntyä aivoissa, joilla on onni saada asua näin korkealla taivaan ja maan välillä? — ajatteli hän itsekseen.
— Esittelen sinut vielä tänä iltana muutamille tuleville tovereillesi, — jatkoi Gustav, koettaen samalla saada vuoteen alta vetämänsä yksijalkaisen teekeittiön pysymään pystyssä. — Kapakka tulee ensin tekemään sinuun epämiellyttävän vaikutuksen, mutta se haihtuu pian. Sinun ei pidä kauhistua liiaksi kuulemistasi tyhmyyksistä. Elämämme on tosin hieman riehakasta, myönnän sen, mutta siitä huolimatta osoitamme ahkeruutta ja edistystä työssämme.
Tämän jälkeen vallitsi huoneessa lyhyt hiljaisuus, jonka ainoastaan Gustavin läähättävä hengitys keskeytti, hänen puhaltaessaan teekeittiön hiiliä.
Yö saapui ja varjot kävivät tummiksi. Valon kajastus, jonka teekeittiö levitti ympärillensä, kirkastui hetkiseksi, himmentyäkseen jälleen, Gustavin siihen, lattialla kyykkysillään ollen, puhaltaessa. Viimein alkoi vesi kiehua ja poreilla. Gustav nousi ja sytytti kynttilän.
— Kas niin, — sanoi hän ystävällensä, — tuossa on sinulle teetä. Minun täytyy nyt lähteä; on vielä annettava eräs lisätunti. Odota minua täällä; asetu nojatuoliin tai heittäydy vuoteeseen lepäämään. Tuhlattuasi kaikki rahasi on kai sinunkin ryhdyttävä antamaan lisätunteja. Se on kauheata, mutta mitä tehdä? Ylioppilaselämällä on myöskin varjopuolensa… Mutta miksi puhuisin sinulle nyt jo niistä? Meidän maailmamme on kokonaan eroitettu muusta maailmasta. Ihmiset eivät pidä meistä, eikä kukaan ota meitä vastaan. Jos sairastut, ei kukaan tarjoa sinulle auttavaa kättänsä… mutta se on nyt kerta kaikkiaan meidän kohtalomme. Nuo kelpo poroporvarit ovat harmissaan siitä, että me emme teeskentele ja että me nimitämme asioita oikeilla nimillään.
— Sinä näet kaikki liian synkässä valossa, — arveli Schwarz.
— Synkässä tahi ei, — sanoi Gustav katkerasti. — Sinä saat itse nähdä. Sanon sinulle heti, että sinun ei pidä kuvitellakaan päässeesi nyt liitelemään ruusuilla ja kukkasilla… Voi sinua, jos uskallat unelmoida tai tavoitella korkeuksia! Sinulle naurettaisiin vasten kasvoja, sinua sanottaisiin narriksi ja hölmöksi… Ja vaikkapa sanottaisiinkin, mutta kun se kalvaa sielua… no niin, olet itse näkevä… Kaada itsellesi teetä ja nuku. Tunnin kuluttua tulen sinua noutamaan. Anna tänne lakkini… No niin, näkemiin siis.
Hetken ajan Schwarz kuuli vielä Gustavin äänen ja läähättävän hengityksen portailta, sitten tuli hiljaisuus, ja nuorukainen ajatteli ystävänsä sanoja. Noissa kiihkeissä ja samalla mielenapeutta kuvastavissa sanoissa sekä äänensävyssä, jolla ne lausuttiin, hän oli huomaavinaan merkillisen sekoituksen kärsimystä ja katkeruutta. Hän kuvitteli Gustavin edessään sellaisena kuin hän oli nähnyt hänet kaksi vuotta sitten kimnaasissa — ja nyt! Kuinka vaikea tuon pojan oli hengittää. Mikä kuumeinen kiihko kuvastuikaan hänen puheestaan ja kaikista liikkeistään. Elämä näytti jo kuluttaneen tyystin hänen voimansa.
— Kuinka ihminen voikaan muuttua! — ajatteli Schwarz. — Tuon poloisen voimat eivät ole kestäneet taistelussa. Ihmisellä täytyy olla vastustamiskykyä… niin, niin, elämä ei ole mitään lapsenleikkiä… mutta Gustav on liian synkkänäköinen… hän on joka tapauksessa liian aikaisin polttanut siipensä. Sitäpaitsi hän on, toivottomuudestaan huolimatta, työskentelevä edelleenkin, yhä edelleenkin. Ehkäpä hänen synkkämielisyytensä onkin vain verho, jonka suojassa hän varmimmin ja nopeimmin saavuttaa päämääränsä… No niin, minä olen myöskin pyrkivä voittoisasti päämäärääni kohti, — virkkoi nuorukainen itsekseen, ja hänen luontainen tarmokkuutensa sai hänessä jälleen vallan.
Tuntia myöhemmin kuului portaissa jälleen yskimistä ja läähättämistä ja
Gustav ilmestyi huoneeseen.
— Kas niin, tule pian mukaan! — huudahti hän, — nyt näytän sinulle ylioppilaselämän iloiset puolet… mutta pian, me emme saa hukata aikaa!
Näin sanoessaan Gustav pyöritteli lakkia kädessään ja katseli kuumeisesti ympärillensä. Sitten hän aukaisi erään laatikon, otti sieltä esille kamman ja alkoi sukia pitkää tukkaansa.
Hetkistä myöhemmin olivat molemmat nuorukaiset kadulla. Ja pian he saapuivat ylioppilaskapakan luo, jonka kirkkaasti valaistu edusta eroittautui räikeästi naapuritalojen synkästä pimeydestä. Myöskin Schwarzin leveä, tukeva selkä muodosti räikeän vastakohdan Gustavin suuren pään ja kaarevan selän rinnalla. Jälkimäinen käveli nopeasti ja mumisi jotakin itsekseen. Kapakan oven edessä hän nousi varpailleen, painoi kasvonsa ikkunaa vasten ja katseli sisälle ravintolaan.
— Ei, hän ei ole siellä, — sanoi hän.
— Kuka sitten?
— Hän oli kuitenkin siellä; mutta hän on taas poistunut,
— Niin, mutta kuka sitten?
— Paljonko kello on?
— Yli yhdeksän… mutta kenestä sinä puhut?
— Kunpa hän ei olisi sairas.
— Jostakin tuttavastasiko?
— Luonnollisesti, ellen tuntisi häntä, niin en tietenkään olisi hänen tähtensä huolissani.
— Etpä tietenkään, — myönsi Schwarz.
— No niin, mennään sitten sisälle.
Schwarz painoi oven ripaa, ja he olivat tuossa tuokiossa suuressa ravintolasalissa. Kuuman ja paksulla tupakansavulla kyllästetyn ilman läpi näki Schwarz joukon tuntemattomia kasvoja. Salin perältä kuului tuon tuostakin milloin voimakkaampaa, milloin hiljaisempaa pianon rimputusta, johon yhtyi kitaran soitto, jota aikaansai muuan pitkä, laiha, lyhyttukkainen olento, jolla oli leveä arpi keskellä kasvoja; hänen pitkät, luisevat sormensa näppäilivät kitaran kieliä, suurien, uneksivien silmien tuijottaessa kattoon. Ylioppilas, joka istui pianon ääressä, oli vielä aivan lapsen näköinen. Hänkin oli pitkä, terve ja kaunisihoinen nuorukainen lapsellisen viehkeine suineen, joskin hänen silmistään kuvastui syvä, uinuva surumielisyys. Pianon ääressä seisoi joukko hauskalla tuulella olevia poikia, odottaen tilaisuutta meluamiseen ja säestäen soittajaa sekä liikkein että äänin. Toisia poikia istuskeli tuoleilla ja penkeillä ja muutamia nuoria tyttösiäkin oli mukana, tuollaisia hupakkoparkoja, jotka kuluttivat elämänsä lyhyen kesän uneksumisessa.
Salin seinien vierillä oli pieniä komeroita, joissa pelattiin korttia. Puoleksi avonaisista ovista näki Schwarz pelaajien kiihoittuneita kasvoja, jotka kääntyivät ainoastaan silloin, kun asianomainen heitti pois sikaarinpätkän tai sytytti uuden. Kassanhoitaja istui pöytänsä takana, luoden välinpitämättömän silmäyksen yli seurueen ja merkiten silloin tällöin uuden velan edessään olevaan kassakirjaan. Hänen vieressään torkkui hänen apulaisensa horjuvalla tuolilla, pysyen vain ihmeen avulla tasapainossa, ja tarjoilupöydän kulmalla lepäsi kissa ja naukasi ja sulki silmiänsä filosoofin merkillisellä tyyneydellä.
— Ei, mutta siinähän on Schwarz! — kuului ääni salin perältä, ja nuorukainen näki erään entisen koulutoverinsa lähestyvän savumeren lävitse.
— Sinäkin täällä! Mitä kuuluu?
Joukko nuorukaisia ympäröi vastatulleen.
— Hyvät herrat, esittelen tässä teille erään ystäväni, joka tahtoo liittyä meidän erinomaiseen seurapiiriimme,— sanoi Gustav pakoitetusti hymyillen sekä jatkoi Schwarzin puoleen kääntyen: — Huomaa tarkoin, että siveellinen velvollisuutesi saapua joka ilta tänne tarjoaa sinulle myös sen hauskuuden, että et saa nukkua ainoatakaan yötäsi rauhassa. — Uusi jäsen! Erinomaista! On pidettävä puhe! Hoi, Augustinowicz, tulehan tänne, sinun täytyy puhua!
Samassa ilmestyi paikalle muuan nuori, merkillisen näköinen, pienenläntä, suurivatsainen, kaljupäinen olento. Hän heitti lakkinsa tuolille, kapusi pöydälle ja aloitti heti puheen:
— Hyvät herrat, vaadin ennen kaikkea ehdotonta hiljaisuutta, sillä muuten minun täytyy turvautua professorien puhetapaan. Silloin on teidän joka tapauksessa alistuttava järjestyssääntöihin. Mitä nyt? Kuulen melua! Hiljaa, hiljaa, muuten turvaudun tieteellisiin lausetapoihin.
Tämä uhkaus näytti tehoavan hetkiseksi; syntyi jommoinenkin hiljaisuus, ja puhuja jatkoi, katsoen ympärillensä, voitonvarma hymy huulillaan:
— Hyvät herrat, kokoontuessamme tänne, emme etsi ainoastaan rauhaa, unhoittaaksemme surumme. Minä esimerkiksi tulen tänne joka päivä, enkä edes aiokaan luopua tästä tavastani. Ette suinkaan tekään aio väittää, etten nyt tänään olisi täällä.
Meluisa kättentaputus seurasi näitä sanoja. Puhujan kasvot loistivat ylpeydestä ja tyytyväisyydestä.
— Mitä tämä merkitsee? — kysyi Schwarz.
— Ei mitään — sehän on puhe.
— Miksi?
— Huvin vuoksi.
— Mikä hän on miehiään?
— Hänen nimensä on Augustinowicz; hän on kelpo poika, vaikka onkin nyt päissään ja ajatuksensa pyörivät karusellia. Kaikesta huolimatta hän tietää mitä hän tahtoo ja hänellä on hyvä ja oikea tarkoitus.
— Mitä hän sitten tarkoittaa?
— Hän tähtää siihen, ettei meidän pitäisi kauempaa kokoontua tänne ilman päämäärää ja tarkoitusta. Hän on oikeassa, klubillemme on laadittava ohjelma. Jos tämän ehdotuksen tekisi joku toinen, saisi se varmasti kannatusta.
— Entä hän sitten?
— Kaikki mihin hän ryhtyy, muuttuu naurettavaksi ja jokapäiväiseksi.
Katso eteesi, Joseph, tiedän, että sinä et ole hänen kaltaisensa.
Gustav katsoi hetkisen Augustinowicziä ja jatkoi:
— Katsos, tuo ihminen on erikoisilmiö, hän on merkillinen sekoitus hyviä ja huonoja ominaisuuksia; hänellä on nopea käsityskyky ja hän on sangen älykäs, mutta hänellä on kehno luonne; hän tavoittelee korkeita päämääriä, joka johtaa usein huonoihin tekoihin. Lyhyesti: hän vaappuu yhä hyvän ja huonon välillä. Häneltä puuttuu toiminnan ja tarkoituksen tasapaino ja siksi hän kuluttaa voimiansa joutavuuksiin.
Tällä välin oli toisia ylioppilaita tullut lähemmäksi ja keskustelu oli käynyt yleiseksi. Schwarz tiedusteli ystävältään ylioppilaselämää koskettelevia seikkoja.
— Te elätte siis kaikki samojen mielipiteitten mukaan? — Emme, — vastasi muuan nuori liettualainen. —
Joukossamme ovat mielipiteet ja tavat erilaiset, ja kullakin on oma piirinsä.
— Ette siis koskaan ole mistään yksimieliset?
— Kyllä, useinkin. Käytännöllisissä seikoissa, jotka koskevat kaikkia, mielipiteemme tavallisesti käyvät yhteen. Sitäpaitsi eivät mielipiteittemme eroavaisuudet ole laadultaan niin vakavia kuin te ehkä luulette. Nehän todistavat ainoastaan, että me elämme, tunnemme ja ajattelemme.
— Mutta mihin piiriin te erityisesti kuulutte?
— Työläisten ja köyhälistön, meillä ei ole mitään erityistä nimeä.
"Leipurikisällit" nimittävät meitä "Talonpoikien ystäviksi".
— Minkätähden?
— Minkätähdenkö? Sen on kokemus pian teille opettava. Jokainen meistä koettaa päästä asumaan sellaiseen taloon, jossa asuu leipuri. Siten päästään hänen kanssaan tuttavuuteen ja saadaan velaksi tavaraa hänen kaupastaan. Suuri osa meistä elää velalla. Ravintolassa ei saa ruokaa rahatta, mutta leipäpalasen saa aina jostakin velaksi.
— Sehän on mukavaa.
— Niin onkin. Sitäpaitsi meillä on toinenkin ryhmä, joka alkaa herättää huomiota, nimittäin juuri "talonpoikien ystävät." Mutta heidän joukossaan on ainoastaan narreja, jotka eivät itsekään tiedä mitä tahtovat. He puhuvat vähä venäjää ja juovat viinaa; siten, he osoittavat talonpoikaisystävyyttänsä.
— Ja mitä muita ryhmiä teillä on vielä?
— Mitään muita varmoja ryhmiä ei meillä ole, mutta kukin liittyy siihen ryhmään, johon hänellä on taipumusta. Toiset liittyvät yhteen siksi, että harjoittavat samoja opintoja, toiset taas siksi, että kuuluvat samaan yhteiskuntaluokkaan. Yliopistossa tulette tapaamaan ylhäisöä ja alhaisoa, katolilaisia ja vapaamielisiä, tyhjäntoimittajia, naispukareita, yölintuja ja näiden vastakohtia, sellaisia, jotka tekevät ahkerasti työtä.
— Ja kuka teistä on kaikkein etevin?
— Sitä on vaikea sanoa. Toisten mielestä Augustinowicz on lahjakkain ja oppinein, mutta se on kyseenalaista; ahkerin on joka tapauksessa Gustav.
— Todellako?
— Niin, mutta hän on, ikävä kyllä, muuttunut viime aikoina; muutamat joukostamme eivät voi sietää häntä. Saatte sitäpaitsi itse nähdä, kun asetutte hänen luoksensa asumaan… Lisäksi hänen suhteensa rouva Potkanskyyn!… pelkkää haaveilua, hullutusta, eikä mitään muuta… sitä ei kukaan meistä olisi tehnyt.
— Kuulin vast’ikään, kuinka Gustav oli levoton jonkun naisen vuoksi, jonka hän luuli tapaavansa täällä. Kuka hän sitten on ja mikä tuo suhde on?
— No niin. Potkansky on eräs onneton nuori rouva, jonka kaikki Kiowan ylioppilaat tuntevat. Hän oli aikaisemmin erään Potkansky-nimisen lääketieteen ylioppilaan rakastajatar. Kuinka he tutustuivat toisiinsa, sitä en tiedä; mutta he rakastivat toisiansa intohimoisesti; tyttö oli silloin kahdeksantoista-vuotias, ja eräänä päivänä päätti Potkansky mennä hänen kanssansa naimisiin. Nuorukaisen omaiset koettivat kaikin voimin vastustaa häntä aikeessaan, mutta hän oli tarmokas mies ja pysyi lujasti päätöksessään. Hän meni siis naimisiin ja eli vuoden; kuusi kuukautta sitten hänen aivonsa pehmenivät ja hän kuoli. Leski ja pieni lapsi, joka sittemmin myöskin pian kuoli, jäivät suureen puutteeseen; ilman Gustavia olisi vaimoraukka kuollut nälkään.
— Mitä Gustav sitten teki?
— Hän teki todellakin ihmeitä. Vaikka hän ei omista penniäkään, antoi hän Potkanskyn vanhemmille haasteen ja sai aikaan sen, että nuo pohatat maksavat poikansa vaimolle pienen eläkkeen; eläke on tosin perin vaatimaton, mutta kuitenkin riittävä hänen elatukseensa.
— Mutta miksi Gustav sen teki, mitä velvollisuuksia hänellä oli leskeä kohtaan?
— Hän väittää tehneensä sen ystävyydestä Potkanskya kohtaan, mutta tämä syy ei riitä selittämään hänen menettelyään. Kerrotaan, että hän olisi ollut rakastunut tuohon naiseen ennenkuin tästä tuli hänen ystävänsä vaimo. Joka tapauksessa hän rakastaa häntä nyt; se ei ole mikään salaisuus.
— Entä nainen?
— Hän? Hän on tuon onnettoman tapauksen johdosta vielä aivan järkytetty; hän on henkisesti särkynyt, tullut mielipuoleksi. Hän ei voi lainkaan seurata päivän tapahtumia ja hän suhtautuu kaikkeen aivan välinpitämättömästi. Saatte kohta nähdä hänet; hän käy täällä joka päivä. Miehensäkin kanssa hän kävi täällä, eikä voi uskoa, että tämä on kuollut. Hänessä elää yhä edelleenkin toivo saada vielä kerran nähdä hänet.
— Mutta miksi Gustav sallii hänen tulla tänne?
— Gustav tekee kaikki mitä hän tahtoo ja sallii hänen puolestaan menetellä oman mielensä mukaan.
— Ja mitenkä tuo nainen suhtautuu häneen?
— Niinkuin tuoliin, lautaseen tai lankakerään. Hän ottaa vastaan kaikki lahjat, mutta huomaa tuskin hänen olemassaoloaan. Hän on aina välinpitämätön ja raukea. Gustav paran ei käy hyvin, mutta se on hänen oma asiansa. Kas niin, tuossa hän jo tulee.
Nuoren rouvan saapumista seurasi tänäkin iltana tavanmukainen lyhyt hiljaisuus. Potkanska oli pitkä, laiha, kapeakasvoinen, tummasilmäinen, vaaleahiuksinen nainen. Laihuudestaan huolimatta hänellä oli pyöreät muodot, joka herätti heti Schwarzin huomiota; mutta vielä enemmän kiintyi hänen huomionsa tuon naisen ihmeellisiin, kiillottomiin silmiin. Saattoi selvästi huomata, että nuo silmät tuijottivat elämään välinpitämättöminä ja raukeina. Itse silmäterä oli kauhistuttavan jäykkä, katseen kohdistuessa arasti ja konemaisesti ympäristöön. Ja muu osa kasvoista vastasi täydellisesti silmien ilmettä. Huulet olivat aivan liikkumattomat ja hipiä oli kauttaaltaan kalpea. Hän ei ollut missään suhteessa kaunis tai viehkeä, mutta hänellä oli miellyttävän säännölliset muodot. Vaikka kasvot vaikuttivatkin kuolleilta, oli yleisvaikutus kuitenkin lumoava ja aistillisesti kiihoittava, vetäen pakostakin huomion puoleensa.
Nuori rouva meni suoraa päätä erään pöydän luo ja istuutui sanaakaan sanomatta. Tupakansauhu oli käynyt vieläkin sakeammaksi ja kevytmielistä laulua kuului sieltä täältä. Tuossa epäpuhtaassa ympäristössä vaikutti nuori leski Schwarziin kuin vesikukkanen suolla. Heti lesken tultua saliin oli Gustav mennyt häntä vastaan, ja hänen istuuduttuaan otti hän liinan hänen hartioiltansa, tehden muutamia kysymyksiä, joihin nainen vastasi katsomatta häneen. Sitten Gustav tuli Schwarzin luokse ja sanoi:
— Hän on tuo onneton! Älä mene liian lähelle häntä; jokaiset uudet kasvot tuottavat hänelle kiusallisen yllätyksen; hän on aina näkevinään miehensä edessään.
— Oletko jo kauankin tuntenut hänet?
— Kohta kaksi vuotta; olin hänen vihkimätodistajansa; ja hänen miehensä kuoleman jälkeen olen käynyt joka päivä hänen luonansa.
— Minulle on kerrottu, että sinä autat häntä.
— Se on, ikävä kyllä, ainoastaan puoleksi totta. Joka tapauksessa olen tehnyt voitavani, auttaakseni häntä tukalassa asemassaan, mutta nyt en voi tehdä enää mitään. Vaikka kuinka touhuaa, juoksee ja uurastaa, niin ei saa mistään rahaa. Kaikki on aivan toivotonta.
— Entä omaiset?
— Mitkä omaiset?
— Miesvainajan omaiset, ovathan he varakkaita ihmisiä.
— Nuo kirotut olisivat antaneet hänen kuolla nälkään, ja ovat kuitenkin olevinaan ylhäisiä ihmisiä, vieläpä kerskuvat kristillismielisyydestään. Tiedätkö, jos joku heistä tulisi pyytämään minulta leipäpalasen, niin ennemmin heittäisin sen koirille.
— Kas niin, rauhoitu, ystäväni, äläkä anna hentomielisyydellesi valtaa.
— Sinä arvostelet minua väärin, Schwarz. Olen tosin köyhä raukka, mutta en lörpöttele turhia; kuule siis vielä lisää: Ennen kuolemaansa sairaalassa Potkansky tuli hetkeksi tajuihinsa ja sanoi minulle: "Gustav, annan sinun tehtäväksesi pitää huolta vaimostani." Vannoin tekeväni sen. "Ja jos hänelle tehdään pahaa, niin kosta sinä", lisäsi hän vielä. Vannoin tekeväni senkin, ja hetkisen kuluttua hän vaipui kuolonuneen. — Nyt tiedät koko jutun.
— En vielä kaikkea.
— Vai niin, sinulle on kerrottu, että olen häneen rakastunut. Se onkin totta; näetkös, minulla ei ole ketään ihmistä maailmassa; vanhempani ovat kuolleet; elämä, jota vietän, ikävystyttää ja kuluttaa minut kuoliaaksi. Mikään muu ei pidätä minua elossa kuin hän.
Näin sanoessaan Gustav katsahti leskeen, joka istui yhä liikkumattomana kuin kuvapatsas pöytänsä ääressä.
Ensi kerran elämässään huomasi Schwarz, mitä intohimo on, kun se valtaa nuoren sydämen. Kalpea, laiha, sairaaloinen, käyräselkäinen Gustav näytti hänestä nyt ruumiillistuneelta elinvoimalta.
— Hyvät herrat, — huudahti samassa muuan nuori mies, — kohta on puoliyö käsissä ja useampien meistä täytyy työskennellä vielä ennen nukkumaan menoa. Virittäkäämme sentähden vielä jäähyväislaulumme ja sanokaamme sitten toisillemme hyvää yötä.
Parraton ylioppilas, joka istui pianon ääressä, löi muutaman akordin, ja joukko nuorekkaita ääniä viritti "Gaudeamuksen".
Schwarz lähestyi pianoa. Hän seisoi varjossa, mutta katossa riippuvan lampun valo varjosti kuitenkin selvästi hänen piirteensä seinälle. Äkkiä huomasi nuori leski tämän varjokuvan; heti nousi tuo onneton tuoliltansa ja ojensi Schwarzia kohden käsivartensa, huudahtaen:
— Paul! Paul! Vihdoinkin löydän sinut jälleen! Hänen äänessään kuvastui ilo, toivo ja jälleenheräämisen riemu.
Tuota huutoa seurasi syvä hiljaisuus. Kaikkien katseet kääntyivät Schwarziin, ja ne ylioppilaista, jotka olivat tunteneet Potkanskyn, huomasivat kauhuksensa, että Schwarzin suuri ja voimakasrakenteinen vartalo todella muistutti suuresti edesmenneen olemusta. —
— Enkä minä tullut ajatelleeksikaan tuota yhdennäköisyyttä, — mumisi Gustav, saatettuansa nuoren lesken kotiin ja astellessansa surumielisenä asuntoansa kohti… — Jumalan kiitos, kuume on ohi, mutta taudin käännekohtaa riittää vielä… Joseph on todellakin hänen näköisensä… Tuhat tulimmaista!… Ja tuo yskäkin kun vaivaa minua tänään enemmän kuin tavallisesti!