KAHDESKYMMENESKOLMAS LUKU.
Lähdettyään Witzbergien luota suuntasi Augustinowicz askeleensa suoraa päätä sairaalaan, missä hän vietti koko yön.
Schwarz oli todellakin hyvin sairas. Hänen heikentyneeseen ruumiiseensa oli tarttunut kuumetauti, joka sai pahan käänteen. Keskiyöllä alkoi sairas hourailla; hän huitoi käsillään, huusi ja keskusteli näkymättömien vastustajien kanssa sielun kuolemattomuudesta. Ilmeisesti hän pelkäsi kuolemaa, sillä usein kuvastui syvä tuska hänen kasvoillansa; toisinaan hän taas lauloi itsekseen iloisia lauluja; sitten vaipui hän jälleen unelmiin ja soperteli vaivoin hajanaisia sanoja.
Augustinowicz, jota edellisen päivän mielenliikutus oli syvästi järkyttänyt, kuunteli näitä kohtauksia kauhistuneena. Hän laski minuutteja päivännousuun ja katsahti loppumattomasti ikkunaan, joka pysyi itsepintaisesti tummana. Yö oli ulkona musta kuin sysi ja kevyt sade synnytti ikkunaruutua vasten lyödessään yksitoikkoista, surullista melua tuossa pienessä huoneessa.
Pitkiin aikoihin, tuskinpa vuosikausiin ei Augustinowicz ollut ollut niin synkällä mielellä kuin nyt. Kyynärpäillään polviin tukien ja kasvot käsiin kätkettynä hän syvää tuskaa tuntien mietti viimeisten päivien tapahtumia. Kohottaessaan päänsä oli hän usein näkevinään kuoleman varjon ystävänsä kalvailla, laihtuneilla kasvoilla. Varmasti oli tuo nuori, työteliäs ja toimelias mies pian jättävä tämän maailman. Mahdollisesti kestäisi näytelmä vielä viikon päivät, ehkäpä kuukaudenkin, mutta päätös oli kuitenkin oleva sama. Ja mitä sitten tapahtuisi?
Augustinowicz oli koko yön vaipuneena synkkiin mietteisiinsä. Ikkunaan ilmestyi jo harmahtava kajastus; päivä alkoi nousta. Augustinowicz mietti vuoteessa istuen, kuinka hänen oli käyvä, jos hänen ainoa ystävänsä, jota hän todella rakasti, vaipuisi hautaan. Huonetta valaisevien kynttelien loimu oli vähitellen kadottanut punaisen hohteensa; jo häipyivät esineiden varjot ja sairaanhoitajattarien askeleet alkoivat kajahdella ympärillä. Kello kahdeksan aikaan saapui lääkäri.
— Kuinka on potilaan laita? — kysyi hän.
— Huonosti, — vastasi Augustinowicz.
Lääkäri rypisti otsaansa, lähestyi vuodetta ja tunnusteli Schwarzin valtasuonta.
— No, mitä arvelette? — kysyi Augustinowicz.
— Mitäkö arvelen? Asiat ovat huonosti, kovin huonosti.
Hän pudisteli päätänsä, kirjoitti lääkemääräyksen ja poistui.
Päivä kului verrattain rauhallisesti, mutta iltapäivällä huononi potilaan tila; keskiyön aikaan hän oli kuolemaisillaan. Augustinowicz itki kuin lapsi ja löi päätänsä seinään. Jälleen vietti hän koko yön ystävänsä luona. Aamupuolella hän oli havaitsevinaan paranemisen oireita, mutta, ikävä kyllä, pettyi, sillä kun lääkäri aamulla kohotti potilaan peitettä, näkyi hänen rinnassaan valkoisia ja punaisia pilkkuja, jotka ovat luonteenomaisia vaarallisimman lavantaudin merkkejä. Jälkeen puolenpäivän saapui rouva Witzberg tiedustelemaan potilaan tilaa, mutta Augustinowicz ei laskenut häntä potilaan huoneeseen. Augustinowiczin vääntyneet kasvot pelästyttivät kovin tuota kelpo naista.
— Onko hän kuollut? — kysyi hän.
— Ei, mutta hän kuolee, — vastasi Augustinowicz.
Hetkistä myöhemmin valmistautui sairaalan sielunpaimen antamaan potilaalle viimeisen voitelun. Augustinowiczilla ei ollut voimia olla läsnä tässä toimituksessa. Ensi kerran kahteen vuoteen läksi hän ulos päämäärättömänä juoksemaan pitkin Kiowan katuja. Hänen täytyi saada koota ajatuksensa ja hengittää raitista ilmaa. Hänestä tuntui aivan kuin hänen järkensä olisi ollut menemässä sekaisin. Pari, kolme kertaa kääntyi hän jälleen sairaalaa kohti, ja äkkiä hänet valtasi pelko, että hän saapuisi liian myöhään; mutta sitten hän jälleen rauhoittui ja jatkoi matkaansa. Äkkiä hän sai päähänpiston. Kävellessään siinä pitkin katua, muisti hän, että Helene asui aivan läheisyydessä. — Minäpä menen hänen luoksensa, — ajatteli hän, — otan hänet mukaani ja vien hänet Schwarzin luo sanomaan viimeiset jäähyväiset. — Hetkistä myöhemmin oli Helene polvillaan Schwarzin vuoteen ääressä. Hän piti kiinni potilaan molemmista käsistä, nojasi päätänsä vuoteeseen ja nyyhkytti epätoivoisena. Ja niin kului pitkä ja kauhistuttava yö, jolloin Schwarzin elämä oli joka hetki hiuskarvan varassa.
Kolmantena päivänä saavutti tauti viimein käännekohtansa, jonka jälkeen potilas tunsi itsensä huomattavasti paremmaksi. Hänen vuoteensa ääressä istuivat Helene ja Augustinowicz, jotka näyttivät kokonaan unohtaneen muun maailman. Hekin näyttivät aivan kuin Schwarzkin, palanneen jälleen elämään. Pieninkin rauhoittuva oire saattoi heidät riemusta säteilemään. Pian tuli Schwarz jälleen — ensi kerran sitten sairaalaan jouduttuaan — tuntoihinsa. Sattumalta oli Augustinowicz poissa huoneesta, ja potilaan katse osui, silmäluomensa kohoitettuaan, ensiksi Heleneen. Hän katsoi häntä hetkisen ja kesti tovin ennenkuin hän sai kootuksi ajatuksensa. Sitten hän tunsi Helenen ja hymyili hänelle. Tuo hymy oli tosin pakoitettua ja surullista, mutta se saattoi ilonkyyneleiden vuotamaan Helenen silmistä.
Kuitenkin oli Augustinowicz palattuaan huomaavinaan, että Helenen läsnäolo kiihoitti potilasta. Schwarzin katse oli yhä kiintynyt häneen ja seurasi jokaista hänen pienintäkin liikettänsä, huulien vavahdellessa alinomaa. Augustinowicz pelkäsi uuden kohtauksen olevan tulossa. Iltapuolella kohosi kuume niinkuin tavallista, kuitenkin vaipui Schwarz rauhoittavaan uneen, ja Augustinowicz kehoitti Heleneä palaamaan kotiinsa. Nuori rouva, joka muuten aina oli niin lempeä ja taipuvainen, kieltäytyi nyt kuitenkin jyrkästi lähtemästä, sanoen päättäväisesti:
— Minä en jätä häntä silmänräpäykseksikään. Augustinowicz istahti jakkaralle huoneen peränurkkaan.
Hän koetti ajatella lähestyvää tutkintoansa, mutta hänen päähänsä alkoi koskea, silmäluomet värähtelivät, pää vaipui alas ja hän nukahti, mutta havahtui kohta jälleen.
— Nukkuuko hän? — kysyi hän, katsahtaen Schwarziin.
— Hän näyttää hiukan kiihoittuneelta, mutta nukkuu kuitenkin, — vastasi
Helene.
Augustinowicz vaipui jälleen unenhorrokseen, mutta havahtui äkkiä Helenen voimakkaaseen huutoon. Potilas oli ankaran kuumepuuskan vallassa kohottautunut vuoteessaan. Hänen kasvonsa olivat punaiset, silmät loistivat, ja hän työnsi pois käden, jonka Helene hänelle ojensi.
— Mitä on tapahtunut? — kysyi Augustinowicz. Hän näki kuinka Helene vapisi koko ruumiiltaan.
— Sääli minua… älä minua kiusaa! — ähkyi Schwarz kuumeisella äänellä. — Niin, minä tiedän, että sinä olet surmannut Gustavin ja tahdot ottaa minutkin hengiltä!
Nääntyneenä vaipui hän jälleen vuoteeseen ja sopersi:
— Marie, rakas Marie, tule auttamaan! Augustinowicz tarttui Helenen käteen ja veti hänet pois huoneesta. Kun hän hetkisen kuluttua palasi, oli hän kalmankalpea ja suuret hikipisarat helmeilivät hänen otsallaan.
Tuo olento ei häntä surmaa! — mumisi hän itseksensä.
* * * * *
Helene palasi epätoivoissaan ulos. Schwarzin sanat olivat paljastaneet hänelle monta seikkaa, joista hän ei tähän saakka ollut ollut selvillä. Päämäärää vailla samoili hän yöllä pitkin katuja. Ajatukset polttivat hänen päässänsä kuin tuli, tai oikeammin, hänellä ei ollut enää mitään ajatuksia, ja rautainen ratas repi hänen aivojansa.
Tuhannet lamput valaisivat kauniisti kaupunkia. Kaikista ikkunoista loisti suloinen valo, joka lisäsi illan rauhallisuutta. Helene jatkoi jatkamistaan matkaansa. Ihmiset tungeskelivat kaduilla, toiset kääntyivät katsomaan taakseen nuorta rouvaa, lähestyipä eräs ylioppilas nauraen häntä, mutta poistui heti kauhistuneena, kohdattuaan hänen katseensa. Ja hän riensi yhä eteenpäin.
Viimein muuttuivat kadut kujiksi, ja kaikkialla oli autiota ja tyhjää. Nyt ei näkynyt enää valaistuja ikkunoita; ihmispoloiset, jotka täällä asuivat, nukahtivat päivän mukana ja kärsivät samaten. Siellä täällä lepatti katulyhdyn liekki ja askeleiden kaiku kumahteli hiljaisuudessa.
Yö oli kostea, mutta lämmin, ilmassa oli jotakin painostavaa. Dnjepr-joelta puhalsi lauha tuuli ja kostea sumu laskeutui Helenen vaatteille ja hiuksiin.
Nuori nainen riensi yhä vaan eteenpäin. Hänestä tuntui kuin taivaan tuli olisi laskeutunut hänen päähänsä rintaansa ja koko ruumiiseensa. Pienet tulenlieskat tanssivat hänen silmissään ja nuo lieskat saivat vuorotellen Gustavin ja Schwarzin muodon. Eteenpäin rientäessään oli hän kadottanut liinansa, ja kosteus irroitti hänen hiuksensa. Pari kertaa kompastui hän kiveen ja oli vähällä kaatua. Kuitenkin riensi hän yhä eteenpäin, tuntematta minkäänlaista rasitusta tai väsymystä, hän ei tuntenut enää muuta kuin tulen, joka häntä poltti.
Hänen silmänsä sumenivat ja jalkansa horjuivat, hän hengästyi, mutta riensi kuitenkin eteenpäin lian peittämänä. Maa hänen jalkojensa alla kävi yhä kosteammaksi. Jo kuului selvästi aaltojen loiskina, niiden levoton ja surumielinen laulu, ja pian oli Helene joen rannalla.
Siihen hän pysähtyi hetkeksi, sitten sulki hän silmänsä ja heittäytyi aaltoihin. Samassa kuului loiskahdus ja hiljainen, tukahdutettu huuto, onnettoman viimeinen huudahdus. Sitten vallitsi taas rauhallinen, synkkä, tähdetön yö.