KAHDESKYMMENESVIIDES LUKU.
Viimein saattoi Schwarz jättää sairaalan, ja kuukautta myöhemmin hän suoritti tohtoritutkintonsa. Augustinowicz oli suorittanut omansa joku päivä aikaisemmin ja oli läsnä Schwarzin tutkinnossa. Eräänä kauniina syysiltapäivänä olivat molemmat vastaleivotut tohtorit ulkona kävelemässä ja päätyivät viimein kaupungin puistoon. Schwarzin kasvoilla näkyi vielä sairauden jäljet, mutta hänen terveytensä edistyi päivä päivältä. Augustinowicz oli tarttunut hänen kainaloonsa ja he kulkivat verkkaan eteenpäin, keskustellen menneisyydestä.
— Istukaamme tälle penkille, — sanoi Augustinowicz. — Mikä ihana päivä; on niin suloista saada lämmitellä itseänsä auringonpaisteessa.
He istuivat penkille, Augustinowicz otti mukavan asennon ja sanoi hilpeällä äänellä:
— Niin, niin, ystäväni, jo kolme kuukautta sitten olisi meillä pitänyt olla nämä tohtoridiploomit. Mutta nythän ne meillä ovat taskussamme.
— Niin, ja nyt meillä on syksy, — jatkoi Schwarz ja kohenteli kepillään maassa viruvia kellastuneita lehtiä.
— Lehdet putoilevat puista ja linnut pakenevat etelään, — virkkoi Augustinowicz, sitten hän osoitti erään puunlatvan yläpuolella leijailevaa pääskysparvea ja jatkoi:
— No, eikö sinua haluta seurata noiden valon airueiden esimerkkiä?
— Kuinka niin?
— Etkö halua lähteä Mustanmeren rannalle, Odessaan?
Schwarz antoi päänsä vaipua alas, eikä vastannut pitkään aikaan mitään.
Kun hän jälleen kohotti päänsä, näkyi hänen kasvoillansa syvä epätoivo.
— Ystävä parkani, — mumisi hän, — minähän en enää rakasta häntä!
Saman päivän iltana sanoi Augustinowicz Schwarzille;
— Katsos, ystäväni, me tuhlaamme liian paljon voimia alituiseen rakkaudentavoitteluun. Rakkaus pakenee kuitenkin luotamme kuin lintu, ja meidän voimamme ovat turhaan kuluneet.