KOLMAS LUKU.
Yli kuukauden ajan oli Schwarz jo ollut Kiowassa.
Eräänä kauniina syys-iltana, auringon laskeutuessa kirkontapulien taakse, istuivat Schwarz ja Gustav työpöytänsä ääressä, käyttäen hyväksensä mailleen menevän tulikehrän viimeisiä valonsäteitä, jotka tunkeutuivat heidän huoneeseensa. Gustav oli tavallista kalpeamman ja väsyneemmän näköinen. Hänen kasvoillansa kuvastui katkeruus ja levottomuus, ja kuumeentapainen kiilto hänen silmissään ilmaisi vaivalla peitettyä tuskaa. Molemmat nuorukaiset työskentelivät äänettöminä; mutta Gustav olisi ilmeisesti halunnut kernaasti keskeyttää hiljaisuuden, sillä tuon tuostakin hän kohotti päänsä ja kääntyi Schwarziin päin, syventyäksensä jälleen kirjaansa, epätietoisena, sanoako jotakin vai ei. Lopulta hän ei voinut enää hillitä itseänsä, vaan sieppasi lakkinsa pöydältä ja sanoi:
— Mitä kello on?
— Kuusi.
— Miksi et lähde tänään, niinkuin tavallisesti, Potkanskyn luokse?
Schwarz kohotti päänsä ja katsoi Gustavia silmiin.
— Kuule, Gustav, — sanoi hän, — sinä itse veit minut rouva Potkanskyn luokse hänen pyynnöstänsä. Mutta älkäämme puhuko siitä; jättäkäämme asia, joka on meille kummallekin kiusallinen. Sitäpaitsi se on meille molemmille selvä ja me ymmärrämme toisemme täydellisesti. Kuitenkin tahdon sanoa sinulle, etten mene enää rouva Potkanskyn luokse, en tänään, en huomenna enkä koskaan. Niin totta kuin tarjoan sinulle käteni, niin totta annan sinulle kunniasanani siitä, etten sitä tee.
Nuoret miehet seisoivat vastapäätä toisiansa. Schwarz oli ojentanut kätensä, mutta Gustav ei ollut sitä huomaavinansa. Viimein hänkin päätti tarjota kätensä, mutta vaitioloa kesti vielä hetkinen. Ilmeisesti ei kumpaisellakaan heistä ollut, voimia puhjeta sanoiksi; toinen tavoitteli jotakin ystävällistä sanaa, toinen jotakin kiitoksentapaista, mutta kumpikaan ei löytänyt etsimäänsä, ja niin he erosivat ilman suurempia selityksiä.
Schwarz oli luvannut Gustaville, ettei hän enää menisi Potkanskyn lesken luokse. Hän teki sen ystävyydestä, vaikka hän siinä teki suuren uhrauksen, sillä hänen työllä kyllästytetylle, yksitoikkoiselle elämällensä olivat nuo käynnit leskirouvan luona muodostuneet ainoiksi virkistäviksi ja iloa tuottaviksi hetkiksi. Mutta hän luopui niistä kuitenkin vapaaehtoisesti, huomattuansa Gustavin tuskallisen levottomuuden. Mutta tuskin Gustav oli lähtenyt huoneesta, kun hänen kasvoiltaan alkoi kuvastua suru ja sääli, niin, vieläpä vihakin. Hän tuli ajatelleeksi, että Gustav, sen sijaan että olisi kiittänyt häntä, ei ollut edes tarttunut hänen käteensä. Eikö nuorukainen sitten suorastaan halveksinut hänen uhriansa. Ja tuo kiittämättömyys oli vähällä muuttaa hänen ystävyytensä toveriansa kohtaan vihaksi.
Gustavista taas tuntui tavallaan häpeälliseltä ottaa vastaan kilpailijaltansa uhri. Hänellä oli samanlainen tunne kuin ihmisellä, jolle väkisin tyrkytetään roposta, jota hän ei ole pyytänyt, ja hänen ylpeytensä kärsi siitä, että hänen oli täytynyt suostua niin nöyryyttävään tarjoukseen. Hänen huulillansa väreili katkera hymy hänen astuessaan alas portaita, ja hän sanoi itseksensä:
— Aina parempaa; olen nyt kiitollisuudenvelassa Schwarzille ja minun on jokapäivä osoitettava se hänelle. Elämä on todellakin hauskaa.
Onnettomuuden taakka miltei näännytti Gustavin allensa; hän vaipui syviin mietteisiin ja käveli nopein askelin eteenpäin, kunnes hän äkkiä kuuli tutun äänen loilottavan iloista laulua. Hän kääntyi ympäri ja huomasi Augustinowiczin kävelevän erään toverinsa kanssa käsikoukkua.
— Hei, Gustav, minne matka? — kysyi Augustinowicz.
— Minnekö matka?… niin, todellakin, minä… — hän katsoi kelloansa.
— On vielä liian aikaista mennä Helenan luokse, — arveli hän itseksensä, lisäten sitten ääneen:
— Menen klubille.
— Voi, voi! — huudahti Augustinowicz, kohottaen kätensä taivasta kohti. Sitten hän alkoi, välittämättä kadulla kulkevista, lausua äänekkäästi, suuria eleitä tehden:
— Suruharsot ne peittävät linnaa — nuoret seppeliä kantavat.
Rikkaruohot ne versovat kilpaa — koirat portilla ulvovat.
— Meillä ei ole enää mitään tekemistä ravintolassa, — sanoi toinen ylioppilaista Gustaville.
— Kuinka niin?
— Siellä vallitsee itku ja hammasten kiristys, — sanoi Augustinowicz.
— Mutta kertokaa toki, mitä on tapahtunut?
— Meitä on kohdannut isku.
— Isku?
— Mutta, Friedrich, selitä sinä mitä on tapahtunut.
— No niin. Yliopiston rehtori on sulkenut meidän klubimme. Joku on uskotellut hänelle, että me pidämme siellä valtiollisia kokouksia.
— Ja koska tämä tapahtui?
— Noin kaksi tuntia sitten.
— Riennä heti sinne, jos tahdot saada lähempiä tietoja.
— Minä puolestani en kehoita sinua menemään sinne, — sanoi
Augustinowicz, — sieppaavat sinut kiinni, eivätkä laske enää irti.
— Mutta miksi eivät toimittaneet sulkemista tänä iltana, silloin olisivat saaneet meidät kaikki apajaan?
— Nähtäväsi rehtorilla on tärkeämpiä syitä klubin sulkemiseen kuin meidän pyydystämisemme. Joka tapauksessa ei ole syytä antautua turhaan alttiiksi vaaralle.
— Ja minne te nyt menette?
— Niinkuin urhea Rodrigo…!
— Vaikene, Augustinowicz! — sanoi Friedrich ja kääntyi sitten Gustavin puoleen.
— Me lähdemme ilmoittamaan asiasta tovereillemme. Terve! Tai lähdetkö mukaan?
— En voi.
— No, terve sitten!
Gustav jatkoi jälleen matkaansa, mutta joudutti askeleitansa, ja tyytyväisyyden hymy kirkasti hetkeksi hänen kasvonsa. Tieto klubin sulkemisesta oli häntä salaisesti riemastuttanut, sillä eihän hänen tarvinnut nyt pelätä, että Helen, nähdäkseen jälleen Schwarzin, lähtisi klubiin, saatuaan kuulla minkä päätöksen tuo nuori mies oli tehnyt. Hän muisti, kuinka hän oli turhaan koettanut pidättää Heleneä palaamasta samaan paikkaan, missä hän oli ensi kerran nähnyt Schwarzin. Niin, olipa hän lisäksi, pidättääksensä Heleneä kotona, itse vienyt Schwarzin hänen luoksensa. Mutta nyt, klubin ollessa suljettuna, ei hänen tarvinnut moisia yllätyksiä enää pelätä.
Hetkistä myöhemmin hän soitti Helenen ovikelloa.
— Kuinka on rouva Potkanskyn laita? — kysyi hän palvelustytöltä.
— Hyvin, mutta hän kävelee herkeämättä edestakaisin huoneessaan ja puhuu itsekseen, — vastasi palvelijatar.
Gustav astui sisälle. Nuoren lesken asunto käsitti kaksi pientä huonetta, joiden ikkunat olivat puutarhaan päin. Toinen oli salina, toinen makuukamarina, ja viimeksi mainittuun astui nyt Gustav.
Huoneen eräässä nurkkauksessa oli valkosella liinalla peitetty pöytä ja sillä kaksi kuvaa; toinen niistä esitti kookasta, kaunista, älykkään näköistä nuorta miestä ja toinen nuorta naista, — Heleneä itseään — lapsi sylissä.
Toisessa nurkkauksessa oli kaksi suurehkoa vuodetta ja niiden välissä kätkyt. Kerran siinä oli levännyt iloisesti hymyilevä lapsonen, nyt se oli tyhjä. Vihreä vuodepeite, jota viimeiset auringonsäteet valaisivat, näytti liikkuvan, ja joka hetki odotti, että kätkyeestä työntyisi esiin äitiään huutavan pienokaisen pieni valkoinen käsi. Naapuripuutarhassa kasvavien akaasiapuiden lehdet loivat tummat varjonsa lattialle, jolla silloin tällöin leiskahti valopilkku, tuulen liikuttaessa puiden lehviä. Kuinka usein tuossa huoneessa olikaan kajahdellut iloinen nauru, Potkanskyn illalla palattua kotiin ja laskettua toisen kätensä vaimonsa vyötäröille ja toisella työnnettyään syrjään vaaleat kiharat hänen otsaltansa sitä suudellakseen. Kuinka rauhallinen ja onnellinen noiden nuorten ihmisten elämä olikaan ollut; kuinka onnellisia he olivatkaan olleet, seisoessaan ikkunan ääressä, toisiinsa nojautueinaa, rinta vasten rintaa. Sitten olivat he molemmat äkkiä rientäneet kätkyen ääreen, jossa pienokainen oli nostanut pienet jalkansa pystyyn ja tervehti mitä suloisimmalla hymyllänsä ihastuneita vanhempiansa. — Tuosta kaikesta ei ollut nyt jälkeäkään, kolkko yksinäisyys vallitsi nyt pienessä huoneessa.
Samanlaisen yksinäisen ja tyhjän vaikutuksen teki pieni salikin. Se oli valoisa ja puhdas ja sillä oli poroporvarillisen hienouden leima. Kaikki oli samassa kunnossa kuin Potkanskyn eläessä, ja vain Gustav olisi tietänyt kertoa, mitenkä leski saattoi miehensä kuoleman jälkeen maksaa vuokransa ja huolehtia elatuksestaan.
Joka kerta kuin Gustav tuli taloon, puistatti häntä päästä kantapäihin asti ja hän tunsi sydämmessään raskasta painostusta. Mutta hän miltei nautti tuosta painostuksesta. Hänen rintansa kohosi korkeammalle ja kaikki vaivalla pidätetyt toiveet ja unelmat heräsivät hänessä eloon.
Nuori leski oli tänä iltana kalpeampi kuin tavallisesti. Hänen piirteensä kuvastuivat ikäänkuin varjokuvana ikkuna-aukossa. Toisessa kädessä hänellä oli kampa, toisessa pieni hopeakehyksinen kuvastin. Hänen valloillaan olevat suortuvansa aaltoilivat kepeinä valkoisella otsalla ja laskeutuivat hurmaavasti hänen hartioillensa. Hän nyökkäsi päällänsä ystävällisesti Gustaville ja vieno hymy valaisi hänen kasvojansa.
Verkalleen näytti järki palaavan. Äkillinen ja odottamaton mielenliikutus, jonka Schwarzin näkeminen oli hänessä saanut aikaan, oli herättänyt hänet horrostilastaan. Hänen oli vaikea muistaa, oliko hänen miehensä nimi Potkansky vai Schwarz, siihen määrin olivat noiden molempien miesten kasvot sulaneet yhteen hänen poloisissa aivoissaan. Sentähden hän odotti, senjälkeen kuin Gustav oli tuonut ystävänsä hänen luoksensa, joka ilta tuskallisella jännityksellä tuon miehen tuloa, joka loihti jälleen esille kuvan hänen menneestä onnestaan. Hän ei tahtonut Schwarzia itseään, vaan kaipasi ainoastaan muistoa, jonka tämä hänessä herätti; mutta juuri sentähden oli Schwarzin läsnäolo käynyt hänelle välttämättömyydeksi.
Gustavin ilmoitettua nyt hänelle toverinsa päätöksen, kävi tuskallinen väristys läpi koko hänen ruumiinsa ja hänen suortuvansa aaltoilivat sinne tänne kuin kultainen joki.
— Ja missä sitten saan puhutella häntä? — kysyi hän Gustavilta rukoilevalla äänellä, ja kun hän ei saanut vastausta, jatkoi hän:
— Minä tahdon nähdä hänet jälleen, joko täällä tahi jossakin muualla. Ainoastaan hän palauttaa mieleeni Paulin kuvan. Herra Gustav, toimittakaa niin, että saan jälleen nähdä hänet.
Gustav ei vastannut vieläkään. Nuoren rouvan sokea itsekkyys loukkasi häntä syvästi. — Ei, — ajatteli hän — minä en ole niin hölmö, että turmelisin uudestaan onneni! — Ja kun Helene rukoili häntä, puri hän kieltänsä, voidakseen pysyä vaiti.
— Herra Gustav, miksi en siis saa nähdä häntä enää? Miksi tuomitsette minut sellaiseen tuskaan?
Jääkylmä hiki kihosi Gustavin otsalle. Hän pyyhkäisi sen pois vapisevalla kädellänsä ja päätti viimein vastata:
— En millään muotoa tahdo tuomita teitä minkäänlaisiin tuskiin, mutta…
Hänen äänensä tukahtui, hänen täytyi panna kaikki voimansa liikkeelle, voidakseen pidättäytyä heittäytymästä Helenen jalkoihin ja olla huudahtamatta hänelle:
— Minä rakastan sinua! Etkö sinä sitten sitä näe?
— Mutta hän sanoi ainoastaan matalalla äänellä:
— Schwarz itse ei tahdo enää tulla.
Gustav olisi mielellään tahtonut välttää tätä selitystä. Helene peitti molemmin käsin kasvonsa ja vaipui tuolille. Ainoastaan puutarhassa olevien puiden lehtien heikko kahina säesti tasaisin liikkein taistelua, joka Gustavin sielussa tapahtui.
Tämä taistelu oli muuten lyhyt. Gustav lähestyi Heleneä ja painoi suudelman hänen kädellensä sekä sanoi sitten nopeasti:
— Lupaan tehdä voitavani, saadakseni hänet tulemaan luoksenne. Teen sen, kun te niin tahdotte.
Näin sanottuaan Gustav riensi nopeasti ulos, mumisten itseksensä:
— Hän saa nähdä hänet jälleen; mutta minä en vie häntä hänen luoksensa; Helene saa nähdä hänet vasta kuukauden tai parin kuluttua; siihen mennessä olen kai jo saavuttanut ikuisen rauhan.
Yskänpuuska keskeytti hänen yksinpuhelunsa. Hän harhaili pitkin kaupungin katuja ilman päämäärää ja vasta kello kahden aikaan yöllä hän päätti palata kotiinsa. Schwarz nukkui jo, hengittäen raskaasti ja rauhallisesti. Kynttilä loi valoa hänen elämääuhkuville kasvoillensa ja leveälle rinnallensa. Gustav katseli häntä hetkiset ja jälleen välkähti vihan salama hänen kuumeenkiiltoisissa silmissään. Sitten hän istahti tuolille ja jäi siihen tunnin ajaksi, jonka jälkeen hän syöksyi kaapille, otti sieltä kuivuneen leipäpalasen ja alkoi ahnaasti syödä sitä. Hän muisti yht'äkkiä, että hän ei ollut syönyt mitään sitten eilisen.