SEITSEMÄSTOISTA LUKU.
Kaksi viikkoa oli kulunut ja suhde oli yhä ennallaan. Schwarz ei ollut vieläkään käynyt rouva Witzbergin luona. Pelski sitävastoin oli ilmestynyt sinne joka ilta, välittämättä Augustinowiczistä, jota hän ei voinut sietää.
— No, mitä pidät Marien serkusta? — kysyi Schwarz eräänä iltana toveriltaan.
— En välitä hänestä ensinkään; häntä ei ylimalkaan ole lainkaan olemassakaan minulle.
— Mitä sinulla sitten on häntä vastaan?
— Ei mitään, häntä ei ole olemassakaan, hän on vain jonkinmoinen merkillinen kokoomus takista, housuista, kaulanauhasta, hansikkaista, kengistä ja eräänlaisista ihmismuodoista. Hän ylistää siveyttä, moittii pahetta ja julistaa viisauden paremmuutta tyhmyyden rinnalla. Sanalla sanoen, hän koettaa saada ihmiset vakuutetuksi siitä, että hän on olemassa, mutta minä olen aivan varma, että hän ei ole siinä onnistuva.
— Sinulla on oma tapasi tuomita ihmisiä umpimähkään.
— Umpimähkään? Se on jotakin aivan uutta; mitä minä sinulle sitten sanoisin? Tuo ihminen on mitä keskinkertaisin ilmiö, ja nyt en tahdo enää kuulla mitään koko miehestä! Keskustelkaamme mieluummin filosofiasta — eikö niin?
— Ei, kerro minulle ennemmin tuosta Pelskistä, — sanoi Schwarz puoleksi pyytäen.
— No niin, täytä sitten piippuni.
Schwarz täytti hänen piippunsa, sytytti sikaarin ja alkoi kävellä edestakaisin huoneessa.
— En ole tahtonut saattaa sinua levottomaksi kertomalla sinulle asiasta, — jatkoi Augustinowicz.
— Mutta kun kerran tahdot sen tietää, niin kuule siis: Tuo Pelski sai eräänä päivänä joutilaana viruessaan kuulla, että vanha kreivi oli jättänyt jälkeensä tyttären, ja uteliaisuudesta hän päätti etsiä tytön käsiinsä. Miehet — en sano sinulle sitä ensi kertaa — ovat turhamaisia ja tahtovat kernaasti vaikuttaa toisiin ihmisiin. No niin, köyhän sukulaisen kohtalosta huvitetulla rikkaalla serkulla saattoi siis tässäkin tapauksessa olla suuret mahdollisuudet, ja Pelski olikin tavattomasti innostunut asiaan. Ja samoin olisit ehkä sinäkin ollut hänen asemessaan. Sinä olet rikas, ojennat serkkuparalle kätesi, ryhdyt hänen suojelijaksensa, sokaiset hänet hienotunteisuudellasi ja jalomielisyydelläsi, esiinnyt hänen edessään prinssinä, ihanneihmisenä… oh, vanha ystävä, kuinka niin ihanaa ilmestystä voisi vastustaa…! Siinä koko juttu. Hän ilmestyy, tyttö itkee, nauraa, kohtalo eroittaa heidät, ja eräänä päivänä huomaavat molemmat, että heidän sielunsa ovat sukua toisillensa ja he yhdistyvät iäksi.
Augustinowiczin sanat tunkeutuivat syvälle Schwarzin sydämeen.
— Puhutko sinä Mariesta ja Pelskistä? — kysyi hän vavisten.
— Tietysti; Pelski teki kreivittären kanssa tuttavuutta ainoastaan uteliaisuudesta. Mutta kreivitär on, niinkuin tiedät, hyvin kaunis, eikä Pelski ole voinut vastustaa halua saada esittää osansa loppuun asti. Pelski oli merkityksetön olento, todellinen ylhäisön edustaja, sanalla sanoen: henkilöitynyt mitättömyys… mutta… jos hän ei vaadi myötäjäisiä.
— Mitä sinä sanot? — keskeytti Schwarz kauhistuneena.
— Hyvä Jumala, miksi tuudittaa sinua turhiin toiveisiin? Tämä kaikkihan on sinulle yhdentekevää, ethän sinä ole enää mikään lapsi, ja sinä tiesit varsin hyvin mitä teit, pyytäessäsi Helenen kättä.
Schwarz vaikeni ja Augustinowicz jatkoi: — Minä sanon sinulle: Pelski on nuori ja rikas, Marie miellyttää häntä tavattomasti; ilmeisesti välittää nuorukainen vähemmin myötäjäisistä kuin tytöstä.
— Olettakaamme siis, että hän ei välitä myötäjäisistä…
— Silloin tyttö on ennenpitkää oleva kreivitär Pelski.
— Tahdotko sillä sanoa, että hän on jo antanut myöntymyksensä? — kysyi
Schwarz leimuavin silmin.
— Mutta vanha ystävä, miksi me oikeastaan puhumme koko asiasta? Taikka olkoon menneeksi minun puolestani, kun olemme kerran aloittaneet… Olettakaamme siis, että tyttö sanoo ei; kuuden kuukauden, vuoden kuluttua hän on kuitenkin antava myöntävän vastauksen. Niin, tulisitpa vielä kerran Witzbergien luo, niin saisit taistella tuon nuorukaisen kanssa. Ellet tule, niin antaa Marie varmasti viimein suostumuksensa.
— Mistä sinä sen päätät?
— Mistäkö päätän? Kuule siis. Kun Pelski saapui sinne ensimäisen kerran, kuulin hänen kysyvän Marielta: "Mikä ihminen tuo Schwarz oikeastaan on ja mistä hän on tullut?" Marie vastasi: "Sitä en todellakaan tiedä." — Kuuletko mitä sinulle kerron? — Ja kun minä sitten mainitsin, että sinä olet sepän poika, punastui Marie korviaan myöten, eikä puuttunut paljoa, että hän ei suuttumuksesta purskahtanut itkuun.
Schwarz olisi myöskin kernaasti purskahtanut suuttumuksesta itkuun.
— Näetkös, — jatkoi Augustinowicz, joka kerran puheen päästä kiinni saatuaan ei hevin hellittänyt, — tuo Pelski esittää liukkaasti osaansa. Hän huomauttaa alinomaa Marieta loistavasta menneisyydestä, kreivinarvostaan ja ylhäisistä suhteistaan. Onhan Mariekin ylhäisönainen! Muistatko kuinka hän alussa pyrki suhtautumaan meihin ylimielisesti. Muistatko kuinka paljon vaivaa sait nähdä, saadaksesi hänet mukautumaan todellisuuteen? Toistan sinulle, että Pelski esittää osansa erinomaisesti; hän kukittaa Marien turhamaisuutta, kiihoittaa hänen uteliaisuuttansa, ja se pidättää tyttöä etäällä meistä.
Augustinowicz alkoi tuprutella renkaita ympärillensä ja puhkoi savupilviä sormellaan, ja Schwarz tuijotti itsepäisesti lattianauloja. Viimein hän kysyi:
— Oletko kertonut Marielle, että aion mennä Helenen kanssa naimisiin?
— En.
— Miksi et?
— Olen kertonut, että sinä valmistaudut tutkintoa varten ja että et sentähden voi käydä häntä tervehtimässä. Mielestäni on parasta, että sinun ja Pelskin välinen taistelu tapahtuu ainoastaan tytön omassatunnossa. Naimisiinmenosi on seikka, joka vain ratkaisisi asian Pelskin hyväksi.
Schwarz lähestyi häntä, tarttui hänen käsivarteensa ja sanoi käheällä äänellä:
— Kuule! Entä jos minä suoriudun voittajana tuosta taistelusta?
— Mene hiiteen siitä puristamasta käsivarttani. Minä kysyn sinulta samaa: entä jos sinä suoriudut tuosta taistelusta voittajana?
He tuijottivat toisiaan silmiin ja vihan tuli liekehti kummankin sydämessä. Viimein Schwarz hellitti Augustinowiczin käsivarren, istuutui vuoteelle ja painoi päänsä alas. Augustinowicz silmäili häntä ensin ankarasti ja sitten vähitellen lempeämmin; sittenhän lähestyi Schwarzia, kumartui hänen puoleensa ja laski kätensä hänen olkapäällensä.
— Vanha ystävä, — sanoi hän lempeästi. Schwarz vaikeni.
— Kas niin, ystäväni, älä viitsi kiihoittaa itseäsi. Jos sinä voitat, elää Marien kuva sydämessäsi ikuisesti pyhimyksen kaltaisena. Ja minä olen sanova hänelle: "Valkeuden enkeli, käy uskollisesti eteenpäin velvollisuuden tietä, jolle Schwarzkin jo on astunut."