I
Merellä. — Mietteitä. — Myrsky. — Matkan määrä.
Valtameren mahtavilla aalloilla kiikkui saksalainen laiva "Blücher", matkalla Hampurista New-Yorkiin.
Neljä päivää se jo oli ollut merellä, kaksi päivää sitte oli purjehdittu Irlannin vihriäin rantain sivu ja päästy aukealle ulapalle. Kannelta näkyi silmänkantamiin asti vihriähtävää, lyyjynkarvaista tasankoa, johon laineet kyntivät syviä vakoja. Raskaasti tuo tasanko liikkui, siellä täällä kiehauttaen vaahtoa, etäisyydessä pimetäkseen ja sulautuakseen taivaanrantaan, jota peitti valkeat pilvet.
Tuontuostakin heijastui pilvien loisto veteenkin ja niiden helmenvärisessä hohteessa erottautui selvästi laivan musta runko. Kokka länttä kohti kääntyneenä, kapusi se työläästi ylös aallon harjaa ja syöksyi sitte syvyyteen, ikäänkuin ainiaaksi hukkuakseen. Se vuorotellen katosi näkyvistä, vuorotellen pujahti esiin aalloista ja heilahti silloin ihan pystyyn, jotta pohja näkyi, mutta yhä kulkien eteenpäin. Aallot sousivat sitä vastaan ja se sousi aaltoja vastaan ja halkasi ne rinnallaan. Perässä kiemuroi jättiläiskäärmeenä valkea, vaahtoisen veden muodostama tie ja kalalokit seurasivat ilmassa, kierrellen, kaarrellen ja vikisten.
Kävi raikas tuuli; laiva kulki puolella höyryllä, mutta nosti sensijaan purjeet. Ilma näytti kaunistumistaan kaunistuvan. Paikotellen saattoi repaleisten pilvien lomitse nähdä taivaan sineä, jonka muodot vaihtelemistaan vaihtelivat. Aina siitä asti kun "Blücher" läksi Hampurin satamasta, oli ilma ollut tuulinen, mutta myrskytön; tuuli puhalsi lännestä ja tyyntyi tuontuostakin kokonaan: silloin lisahtivat purjeet hervottomiksi, mutta pullistuivat seuraavassa hetkessä pyöreiksi kuin joutsenen rinta. Merimiehet, puettuina ruumiinmukaisiin villaröijyihin, vetivät mastopuun nuoria, huusivat haikeasti "ho—ho—oo!", kumartuivat, ja ojensivat vartalonsa suoraksi laulun tahdin mukaan. Heidän huutoonsa sekaantui pillien kimakka vihellys ja koneen kuumeentapainen läähätys. Savupiippu puuskutti milloin paksuja mustia pilviä, milloin keveitä kiemuroita.
Matkustajat olivat nousseet kannelle nauttimaan kaunista ilmaa. Laivan perästä näkyi ensiluokan matkustajien mustat päällystakit ja hatut, etukannella vilisi siirtolaisten kirjava joukko. He olivat nousseet sinne syvästä ruumastaan. Muutamat istuivat penkeillä, imeskellen piippunysiään, toiset olivat pitkänään, toiset taas seisoivat nojaten kaidepuihin ja tuijottivat alas veteen.
Siellä oli muutamia naisiakin, lapsi sylissä ja läkkikuppi vyöllä. Pari nuorta miestä käveli pitkin kantta päästä päähän, vaivoin pysytellen tasapainossa ja joka hetki horjahdellen; he vetelivät laulua: "Wo ist des Deutschen Vaterland?" ja lienevät ajatelleet, etteivät ikinä enään näe tuota "Vaterlandia", mutta eivät siltä olleet ensinkään suruissaan. Murheellisimman näköisiltä koko tässä joukossa näytti muuan vanhanpuoleinen mies ja nuori tyttö, jotka kaiken aikaa pysyttelivät erossa muista. He eivät ymmärtäneet saksaa ja senkintähden heistä tuntui yksinäiseltä keskellä muukalaisia. Keitä he olivat? — jo ensi silmäykseltä saattoi nähdä, että he olivat puolalaista maalaisväkeä.
Talonpojan nimi oli Wawrzon (lue: Vavshon) Toporek ja tyttö, Marysia (lue: Mariisia), oli hänen tyttärensä. He matkustivat Amerikkaan ja nyt vasta he ensi kertaa olivat uskaltaneet nousta kannelle. Taudin kalvamilla kasvoilla kuvastui sekä kauhu että kummastus. Pelästynein silmin katselivat he matkakumppaneja, merimiehiä, laivaa, savupiippua, joka mahtavasti puuskutti, ja uhkaavia vesivalleja, jotka viskasivat harjojensa vaahtoa aina laivan laitaan asti. He eivät puhutelleet edes toisiaan, sillä he eivät uskaltaneet. Toisella kädellään pysytteli Wawrzon kiinni kaidepuussa, toisella piteli hän nelikulmaista lakkiaan, jottei tuuli sitä veisi. Marysia turvautui isäänsä ja aina kun laiva keikahti, painui hän likemmä häntä ja huudahti pelästyksestä. Hetkisen perästä katkasi vanhus hiljaisuuden.
— Marysia!
— Jaa mitä?
— Näetkös?
— Näen kyllä.
— Entä ihmetteletkös?
— Ihmettelen kyllä.
Mutta hän pelkäsi paljon enemmän kuin ihmetteli ja sama tunne liikkui oikeastaan Toporekinkin mielessä. Onneksi alenivat aallot, tuuli tyyntyi ja aurinko pujahti esiin pilvistä. Kun he nyt saivat nähdä "armaan auringon", niin tuli heidän helpompi olla ja he jäivät itsekseen miettimään, että "se se vaan on ihan samallainen kuin Lipincessäkin" (lue: Lipintse). Kaikki oli heille uutta ja outoa, ainoastaan tuo loistava, hehkuva auringon kehä tuntui vanhalta ystävältä ja suojelijalta.
Sillaikaa oli meri siloamistaan silinnyt ja hetkisen perästä lerpahtivat purjeet kokoon. Silloin kajahti korkealta sillalta kapteenin vihellys ja merimiehet karkasivat ottamaan alas purjeita. Kun Toporek ja Marysia näkivät nuo miehet ikäänkuin ripustettuina ilmaan, alla ammottava syvyys, niin valtasi heidät uusi hämmästys.
— Ei ne meidän pojat tuohon pystyisi! huudahti vanhus.
— No aina se Jasko siihen pystyisi mihin saksalaisetkin! vastasi
Marysia.
— Mikä Jasko? — Sobköwin Jaskoako tarkoitat?
— Mitä minä Sobkówista. Smolakista tietysti puhun, tallirengistä.
— Onhan se reima poika, mutta heitä sinä hänet mielestäsi. Ei hän sovi sinulle etkä sinä hänelle. Sinusta tulee nyt hieno neiti, mutta hän pysyy tallirenkinä koko ikänsä.
— Onhan hänellä maatilkku.
— On, on, mutta Lipincessä.
Marysia ei enään puhunut mitään, mietti vaan itsekseen, että mikä on sallittu, se on sallittu, ja huokasi raskaasti. Purjeet olivat nyt alhaalla ja propelli alkoi pitää sellaista elämää, että koko laiva tärisi sen tönäyksistä. Keikunta lakkasi melkein kokonaan. Etäisyydessä näytti vesi jo aivan tyyneltä ja siniseltä. Kannelle ilmestyi yhä uusia ihmisolentoja: työkansaa, saksalaisia talonpoikia, seikkailijoita rannikkokaupungeista, jotka retkeilivät Amerikkaan etsimään onnea eikä työtä. Kannella vallitsi suuri ahtaus. Jotteivät olisi tiellä, istuutuivat Wawrzon ja Marysia laivan äärimmäiseen päähän, köysitukon päälle.
— Isä, kauvankos me vielä matkustetaan näin vettä myöten? kysyi
Marysia.
— Mistä minä tiedän. Keltäs täällä sitte kysyy, eihän täällä kukaan ymmärrä katolilaisen puhetta.
— Mutta miten me sitte puhutaan Amerikassa?
— Etkös tiedä, että siellä on summa meidän kansaamme.
— Isä kulta!
— Mitä?
— Kyllähän täällä on paljon näkemistä, mutta Lipincessä oli sentään parempi.
— Älä sinä puhu turhia.
Hetkisen kuluttua Wawrzon kuitenkin virkkoi, ikäänkuin itsekseen:
— Tapahtukoon Jumalan tahto!
Tytön silmiin nousi kyyneleitä ja molempien ajatukset lensivät Lipinceen. Wawrzon Toporek mietti sitä, että miksi hän oikeastaan nyt menee Amerikkaan ja kuinka hän rupesikaan sitä matkaa puuhaamaan. Niin, kuinka? Kesällä, puoli vuotta sitte oli hänen lehmänsä saatu kiinni toisen apilaspellosta. Isäntä, joka sen otti, vaati kolme ruplaa vahingonkorvausta. Wawrzon ei tahtonut antaa. He menivät käräjiin ja juttu venyi venymistään. Isäntä ei enään tyytynyt vahingonkorvaukseen, vaan vaati maksua lehmän hoidosta ja maksu kasvoi päivä päivältä. Wawrzon oli itsepintainen, sillä hän sääli rahojaan. Käräjäkustannuksissakin oli yllin kyllin kärsimistä ja juttu venyi venymistään, kustannukset nousivat nousemistaan. Vihdoin tuli päätös: Wawrzon oli hävinnyt. Nyt meni lehmästä Jumala ties miten paljon; koska ei hän voinut maksaa, niin vietiin hänen hevosensa. Hän itse tuomittiin uppiniskaisuudesta vankeuteen. Toporek kierteli kuin käärme. Elonkorjuu oli ovella, sekä käsivarret että hevonen tarpeen työssä. Häneltä myöhästyi viljan ajo ja sitte rupesi satamaan; jyvät itivät lyhteissä. Tuon mokoman apilasaterian tähden hän nyt menettää koko pienen omaisuutensa; paljon rahaa hän jo on kadottanut, osan työaseistaan ja koko vuodentulonsa — elonkorjuun ajasta alkaen saa sekä hän että tyttö ruveta kalvamaan kynsiään tai lähteä kerjuulle.
Koska hän tähän saakka oli elänyt varakkaan talonpojan onnellista elämää, valtasi hänet nyt kauhea epätoivo ja hän rupesi juomaan. Kapakassa tutustui hän saksalaiseen, joka kierteli kylällä muka pellavia ostamassa, mutta jonka päätarkoituksena oli houkutella ihmisiä merten taa. Saksalainen kertoi hänelle ihmeitä ja kummia Amerikasta. Maata hän lupasi ilmaseksi enemmän kuin koko Lipincessä löytyi — lisäksi vielä metsää ja niittyä. Vallan vesi herahti talonpojan suuhun. Hän sekä uskoi että epäili. Mutta juutalainen maanvuokraaja vakuutti saksalaisen sanat tosiksi ja sanoi, että hallitus siellä antaa jokaiselle maata niin paljon kuin kukin vaan jaksaa viljellä. Juutalainen oli sen kuullut vävypojaltaan. Saksalainen taas liikutteli käsissään sellaisia rahaläjiä, etteivät edes tilalliset, saatikka sitte köyhempi kansa ikinä olleet sellaisia nähneet. Houkuttelivat miestä, kunnes saivat satimeen. Miksi hän oikeastaan jäisi tänne? Se yksi vahinko oli tuottanut hänelle sellaisen tappion, että hän niillä varoilla olisi voinut pitää vaikka rengin. Pitikö hänen antaa kaiken mennä männikköön? Tai tarttuako sauvaan ja asettua kirkonovelle muitten kerjäläisten kanssa veisaamaan virsiä? Ei se kelpaa! mietti hän ja paiskasi saksalaisen kanssa kättä kauppojen vahvistukseksi. Mikonpäiväksi oli hän saanut tavaransa myydyiksi, otti sitte tyttären matkaansa ja nyt he molemmat seilasivat Amerikkaan.
Mutta ei se matka käynytkään niin hyvästi kuin hän oli toivonut. Hampurissa ottivat heiltä paljon rahaa ja laivalla sulloivat heidät kannen alle kaikellaisten ihmisten kanssa. Laivan keikunta ja meren äärettömyys pelotti heitä. Kukaan ei ymmärtänyt heidän puhettaan eivätkä he kenenkään puhetta. Heitä viskeltiin eteenpäin kuin mitäkin elottomia kappaleita, heitä potkittiin kuin kiviä, jotka sattuvat tielle, saksalaiset matkatoverit pilkkasivat heitä. Päivällisaikaan, kun kaikki ruokakuppineen tunkeutuivat kokin ympärille, joka jakoi päivällisannokset, tuupattiin heidät viimeiseen päähän, joten he monasti olivat nälkään nääntymäisillään. Täällä laivalla tuntui olo kurjalta, vieraalta, hyljätyltä. Ainoana turvana oli Jumala. Tytön edessä koetti isä näyttää rohkealta, työnsi lakin toiselle korvalle, kehoitti Marysiaa ihmettelemään ja ihmetteli itsekin kaikkea, mutta itse asiassa oli häneltä kaikki luottamus kadonnut. Välistä valtasi hänet pelko, että jos nuo "pakanat" — kuten hän nimitti matkakumppanejaan — viskaavatkin hänet ja tytön veteen, tai käskevät heitä kääntymään toiseen uskoon, tai panevat allekirjoittamaan jotakin paperia — ehkäpä lupaamaan sielunsa paholaiselle!
Jo itse laivakin, joka yötä päivää kulki eteenpäin, mitaten meren äärettömyyttä, ähkien, puhkuen, pannen vedet vaahtoamaan, läähättäen kuin hirviö ja yöllä raahaten perässään hehkuvaa kipunapyrstöä, tuntui yksinkertaisen talonpojan mielestä salaperäiseltä pahan hengen voimalta. Lapsellinen pelko painoi hänen sydäntään, vaikkei hän tunnustanut sitä tyttärelleen. Ja mitä tuo kotipesästään karannut puolalainen talonpoika oikeastaan muuta olikaan kuin turvaton lapsi, jolla ei ole muuta suojelijaa kuin Jumala! Kaikki se mitä hän näki ja mikä häntä ympäröi ei saattanut mahtua hänen päähänsä. Oliko siis kumma, että epätietoisuuden ja huolten taakka taivutti hänen niskaansa, hänen siinä istuessaan köysitukon päällä! Meren kohina soi hänen korvissaan ja hän oli kuulevinaan sen kertoilevan sanaa: "Lipince! Lipince!" Välistä taas tuuli vingahti kuin kotikylän paimenpilli. Aurinko oli sanovinaan: "mitä kuuluu, Wawrzon kulta? Minä kävin Lipincessä", mutta propelli pani veden kohisemaan entistä kiivaammin ja savupiippu puuskutti entistä pahemmin. Ne tuntuivat olevan pahoja henkiä, jotka ajoivat häntä yhä kauvemmaksi Lipincestä.
Sillaikaa liikkui Marysian mielessä muita muistelmia ja ajatuksia; ne kohoilivat siellä levottomasti kuten vaahtopäät aallot tai kalalokit laivan perässä. Hän muisteli syksyisiä päiviä Lipincessä ennen lähtöä, kun hän iltamyöhällä juoksi vinttikaivolle ammentamaan vettä. Illan ensi tähdet tuikkivat jo taivaalla ja nostaessaan vinttiä hän lauleli: "Jasko hevosta juottaa — Kaisa vettä ammentaa" ja hänen mielensä kävi niin haikeaksi kuin pääskysen, joka nostaa siipensä muuttoretkelle ja vielä siinä virittää surunvoittoisan sävelensä… Samassa kajahti synkeästä hongikosta pitkä huuto — Smolakin Jasko, tallirenki, ilmoitti sillä lailla, että hän on nähnyt vintin liikkuvan ja että hän pian saapuu puurolle. Eikä kestänytkään kauvan ennenkuin hän saapui, hyppäsi hevosen selästä ja ravisti pellavankarvaista pörröänsä. Mutta ne sanat, mitkä hän lausui, ne jäivät tytön mieleen ihanana sävelenä. Hän sulki silmänsä ja oli taasen kuulevinaan Smolakin värisevällä äänellä kuiskaavan korvaansa:
— Jos isäsi todella pysyy päätöksessään, niin minäkin annan pestirahan takaisin hoviin, myyn mökin ja maatilkun ja lähden mukaan… Marysia kultaseni, puheli poika, — missä sinä olet, sinne tahdon minäkin kurkena läpi ilman viilettää, sotkana halki vesien soutaa, kultasormuksena poikki teiden pyöriä — kunnes sinut löydän, sinä ainokaiseni! Luuletko minulla olevan elämää ilman sinua? Kunne sinä kuljet, sinne tahdon minäkin kulkea, saman kohtalon, joka sinua kohtaa tahdon minäkin kokea, sinun kanssasi elää, sinun kanssasi kuolla. Tämän kaivon partaalla olen sinut kihlannut ja hyljätköön minut Jumala, jos ikinä hylkään sinut, Marysiani, ainokaiseni.
Näitä sanoja muistellessa oli Marysia näkevinään kaivon ja suuren, punertavan kuunpuoliskon hongikon laidassa ja Jaskon ilmielävänä. Nämä muistelmat tuottivat hänelle suurta lohtua ja helpotusta. Jasko oli niin itsepintainen poika, että kun hän kerran jotakin päätti, niin kyllä hän sen täytäntöönkin pani. Voi, kunhan hän vaan nytkin olisi täällä ja he yhdessä kuuntelisivat meren pauhinaa! Silloin olisi hauska ja hyvä olla, sillä Jasko ei koskaan pelkää, vaan tietää neuvoa kaikissa asianhaaroissa. Mitähän hän nyt toimiikaan siellä Lipincessä? Siellä on jo varmaan langennut ensi lumi. Ehkä hän on lähtenyt metsälle, kirves olalla, tai ehkä hän puuhailee hevosten kanssa. Ovatko ehkä kartanosta lähettäneet hänet reellä jonnekin? Tai missä hän onkaan nyt, oma kulta? Tytön silmien eteen nousi koko Lipince, hän näki ihan selvästi: tien, johon lumi oli jäätynyt kiinni, iltaruskon, joka punersi tummien, lehdettömien puunoksien lomitse, varisparven, joka rääkkyen lensi metsästä kylää kohti, savun nousemassa piipuista ilmaan, vintin jäässä kaivonkannella ja etempänä metsän, joka välkkyi kuurassa ja punertavassa ruskossa.
Ja voi häntä, missä hän itse nyt oli, minne isän tahto hänet oli johdattanut! Ympärillä, niin kauvas kuin silmä ylettyi, oli vettä ja taas vaan vettä, vihriähtäviä, vaahtopäitä vakoja, mutta veden määräämättömillä aukeilla läikkymässä laiva, avuttomana kuin eksynyt lintu: yllä taivas, alla aaltojen erämaa, suuri pauhina, vesien voihkina, tuulen vihellys — ja vastassa, laivan kokan edessä joko luvattu maa tai maailman ääri.
Jasko raukka, vieläkö tyttösi tapaat, lennätkö kurkena ilmojen halki, soudatko sotkana vesien läpi, ajatteletko häntä Lipincessä?
Hitaasti laskeusi aurinko länttä kohti ja tipahti valtamereen. Läikkyville laineille syntyi leveä valovyö, värähtelemään kullankarvaisena, muuttelemaan muotoa, kimmeltelemään, palamaan, liekehtimään ja vihdoin häviämään jonnekin kaukaisuuteen. Kulkemassa tuota tulista tietä myöten, näytti laiva tahtovan ajaa takaa pakenevaa aurinkoa. Savu, joka tuprusi piipusta, kävi punaiseksi, purjeet ja kosteat köydet ruusunkarvaisiksi. Merimiehet rupesivat laulamaan. Auringon kehä suureni suurenemistaan ja aleni yhä likemmä taivaan rantaa. Vihdoin näkyi aaltojen päällitse vain puolikas kiekkoa, sitte vain säteitä ja viimein oli koko länsi ainoana suurena ruskona, jonka loimuilta ei saattanut tietää, missä loppui aaltojen loisto ja alkoi taivas, ilma ja valoon upotettu vesi, joka vähitellen sammui. Valtameri kohisi suurta, lempeää kohinaa, ikäänkuin iltarukousta hymisten.
Tuollaisina hetkinä ihmissielu nousee ikäänkuin siivillä. Muistot täyttävät mielesi valtavampina kuin koskaan ennen, ne joita rakastat, rakastat tulisemmin kuin milloinkaan ja kaivattujesi luo kiitää henkesi vastustamattomalla voimalla. Sekä Wawrzon että Marysia tunsivat, että vaikka tuuli heitä nyt kiidättää kuin kuivaneita lehtiä, niin heidän juurensa eivät ole siellä päin, minne he nyt rientävät, vaan siellä, josta he lähtivät: puolalaisessa maaperässä, joka aaltoilee ainoana viljavana vainiona, metsien ympäröimänä, siellä täällä olkikattoisia majoja ja kultakukkaisia niittyjä, joitten päilyvissä lammikoissa hanhet uiskentelevat. Siellä on keto kirjavanaan haikaroita, pääskysiä ilma täynnä, tienvierillä ristejä, lehmuslehdoissa valkeita kartanoita. Siellä laskee talonpoika kulmikkaan lakin jalkainsa juureen ja tervehtii sanoilla "ylistetty olkoon Jeesus Kristus" — ja hänelle vastataan: "iankaikkisesta iankaikkiseen". Oi Puola, sinä siunattu, sinä siveä, suloisin äiti, rakkaampi olet sinä kaikkea maan päällä!
Tunteet, jommoisia eivät ikinä olleet tunteneet, liikkuivat tällä hetkellä Wawrzonin ja Marysian talonpoikaisissa sydämissä. Ukko paljasti päänsä ja lännen loimu lankesi hänen harmaille hapsilleen. Hänen ajatuksensa olivat ankarassa työssä, sillä raukka ei tietänyt, miten hän Marysialle saisi sanotuksi sanottavansa.
— Marysia, virkkoi hän vihdoin, — minusta tuntuu siltä kuin meiltä olisi jäänyt jotakin sinne merten taa.
— Rakkaus jäi, elämä jäi, vastasi hiljaa tyttö, nostaen silmänsä ikäänkuin rukoillakseen.
Jo alkoi pimeys langeta maille ja matkustajat katosivat kannen alle. Kuitenkin vallitsi laivalla harvinaisen vilkas liike. Ei seuraa kaunista auringonlaskua aina tyyni yö. Sentähden vinkuivat päällysmiesten pillit lakkaamatta ja merimiehet hilasivat touveja. Tuskin oli lännen viimeinen hohde sammunut mereen, kun vedestä alkoi nousta sumua. Tähdet syttyivät taivaalle, mutta hävisivät samassa. Sumu paksuni paksunemistaan, peitti sekä taivaan että ilmanrannan ja laivan läpitunkemattomaan vaippaan. Ainoastaan savupiipun ja suuren keskimaston saattoi vielä erottaa. Merimiehet näyttivät kaukaisilta varjoilta. Tuntia myöhemmin oli kaikki valkoisen sumun peitossa, yksin lyhtykin, joka oli köytetty maston huippuun ja kipinät, jotka tuprusivat savupiipusta.
Laiva ei heilunut vähääkään. Sumu näytti kahlehtineen aallon painonsa alle.
Yö joutui äänetönnä, umpisokeana. Äkkiä alkoi taivaanrannan äärimmäisiltä kulmilta erottautua kummallista kohinaa. Se oli kuin läähätys jättiläisolennon rinnasta, joka likenemistään likenee. Ajottain tuntui siltä kuin yksi ainoa ääni olisi huutanut pimeydestä, sitte kaikui taas kuin kokonainen kuoro kaukaisia, sanomattoman suruisia ja valittavia ääniä olisi nyyhkyttänyt. Pimeyden ja äärettömyyden halki kumisivat nämä äänet laivalle.
Niitä kuunnellessa on merimiesten tapana sanoa, että myrsky kutsuu tuulia hornan kuilusta.
Äänet kävivät yhä selvemmiksi. Kapteeni, puettuna gummiseen viittaan ja päähineeseen seisoi ylhäällä komentosillalla. Upseeri meni tavalliselle paikalleen valaistun kompassin ääreen. Kannella ei enään ollut ainoaakaan matkustajaa. Wawrzon ja Marysiakin olivat kadonneet kannen alle yhteiseen ruumaan. Siellä oli aivan hiljaista. Lamput, kiinnitettyinä matalaan lakeen, paloivat kituen. Niiden valossa saattoi nähdä siirtolaisjoukon, istumassa vuoteittensa ääressä pitkin seiniä. Ruuma oli iso, mutta synkkä kuten kolmannen luokan tilat tavallisesti. Katto suli miltei yhteen laivan seinien kanssa, sentähden vuoteet, jotka kulkivat pitkin sivuja, väliseinällä erotettuina toisistaan, enemmän muistuttivat pimeitä onkaloja kuin makuusijoja. Koko ruuma muistutti ääretöntä olutkellaria. Ilma siellä oli kostea, paksunaan tervatun palttinan, touvien, meriruohon ja homeen hajua. Kuinka kaukana sieltä olikaan ensi luokan salonkien loisto! Parin viikon matka tuollaisissa onkaloissa myrkyttää keuhkot epäterveellisellä ilmalla, levittää kasvoille vetisen kalpeuden ja tuo monasti muassaan kerpukin. Wawrzon ja hänen tyttärensä olivat olleet matkalla vasta neljä päivää, mutta joka vaan oli nähnyt Marysian terveenä, punaposkisena talonpoikaistyttönä Lipincessä, se ei ikinä olisi tuntenut tätä meritaudin surkastamaa olentoa samaksi tytöksi. Vanha Wawrzonkin oli käynyt aivan vahankarvaiseksi, sillä ensi päivinä eivät he olleet nousseet kannelle laisinkaan. He olivat luulleet sitä luvattomaksi. Mistä he yleensä olisivat tietäneet, mikä oli luvallista, mikä luvatonta? He eivät uskaltaneet liikkua, pelkäsivät sitäpaitsi kamssujaan. Tällä kertaa eivät he yksin olleet vartioimassa kamppeitaan, vaan kaikki muutkin olivat paikalla, kukin omansa ääressä. Koko ruuma oli täynnä siirtolaisten myttyjä ja kääröjä. Ne eivät suinkaan koristaneet, päinvastoin tekivät ympäristönsä vieläkin surullisemmaksi. Makuu- ja pitovaatteita, ruokatavaroita, työkaluja, läkkiastioita — kaikkinaisia tavaroita oli heitetty huiskin haiskin suurempiin tai pienempiin läjiin, koko permanto täyteen. Niiden päällä istuivat nyt siirtolaiset, paraasta päästä saksalaisia. Toiset imeskentelivät tupakkamälliä, toiset polttivat piippua; savupilvet asettuivat matalan katon rajaan, muodostivat pitkiä ryhmiä ja kiertyivät lamppujen ympäri. Joku lapsi itki nurkassa, muuten oli tavanmukainen melu aivan vaiennut, sillä sumun läpitunkemattomuus oli täyttänyt kaikki mielet pelolla ja vavistuksella. Kokeneet siirtolaiset kyllä tiesivät, että ilmassa liikkui myrskyn enteet ja kaikki matkustajat olivat varmat siitä, että vaara, ehkäpä kuolema uhkaa. Ainoastaan Wawrzon ja Marysia eivät aavistaneet mitään, vaikka tosin aina kun joku ovea raotti, nuo kaukaiset, pahaa ennustavat äänet selvästi kuuluivat kannen alle.
He istuivat ruuman äärimmäisessä päässä, ahtaalla alalla, juuri kokan luona. Kiikunta tuntui sinne pahinten ja sentähden olivatkin matkatoverit työntäneet heidät sinne. Vanhus vahvisti itseänsä leipäpalasella, joka vielä oli jälellä kotikylän eväistä, tyttö, ikävystyneenä työttömyyteen palmikoitsi hiuksiaan yöksi.
Vähitellen sentään tämä yleinen hiljaisuus, jota vain lasten itku silloin tällöin häiritsi, rupesi hämmästyttämään heitä.
— Miksi nuo saksalaiset tänään istuvat niin hiljaa? kysäsi tyttö.
— Mistä minä tiedän, vastasi Wawrzon tavalliseen tapaansa. — Ehkä heillä on pyhä tai jokin muu…
Äkkiä tärähti pahasti, ikäänkuin laiva kauhistuksissaan olisi ruvennut vapisemaan. Läkkiastiat, asetettuina rinnan, helähtivät kolkosti, lamppujen liekit leimahtivat ja useat äänet kysyivät pelästyksissään:
— Mitä on tapahtunut? Mitä on tapahtunut?
Vastausta ei tullut. Tärähdys, ensimmäistä hirveämpi, kohtasi nyt laivaa. Äkkiä hypähti sen kokka pystyyn, samassa sukeltaakseen veteen. Kolkosti loiskivat laineet pieniä, pyöreitä akkunoita vastaan laivan toisessa kyljessä.
— Nousee myrsky! kuiskasi Marysia hätääntyneenä.
Samassa alkoi laivan ympärillä humista niinkuin suuressa metsässä, jossa myrsky temmeltää. Vinkui ikäänkuin susilauma olisi ollut liikkeellä. Myrsky hyökkäsi laivan kimppuun, viskasi sen kyljelleen, käänsi sen ympäri, heitteli ilmaan ja pudotteli syvyyteen. Liitteet rupesivat narisemaan, läkkiastiat, tavarakääröt, kimssut ja kamssut lentelivät pitkin permantoa, kierrellen nurkasta toiseen. Ihmisiä kaatui maahan, höyhentyynyjä viskautui ilmaan, lampunlasit kilisivät surkeasti.
Kohinalla, rytinällä ja ulinalla valautui vesi laivankannen yli; haaksi vapisi, naiset huusivat, lapset itkivät, kuka kynnelle kykeni karkasi pelastamaan tavaroitaan ja halki tämän sekamelskan erottautui tuontuostakin komentopillien kimakka vihellys ja merimiesten raskaat, kiireiset askelet yläkannella.
— Oi Czenstochowan pyhä neitsyt! kuiskasi Marysia.
Laivan kokka, jossa isä ja tytär olivat, heilui vimmatusti. Vaikka he pitelivät kiinni vuoteittensa laidoista, niin he tuontuostakin viskautuivat seinää vastaan. Meren mylvinä kasvoi kasvamistaan ja laessa rytisi niin ankarasti, että minä hetkenä hyvänsä saattoi odottaa hirsien ja liitteiden ratkeavan.
— Pidä kiinni, Marysia! huusi Wawrzon, koettaen voittaa myrskyn äänen, mutta pian tukahutti kauhu äänen sekä häneltä että muilta. Lapset lakkasivat itkemästä, naiset huutamasta. Ainoastaan rinnat nousivat, laskivat kiivaasti ja kädet pitelivät koko voimallaan kiinni jostakin kiinteästä kappaleesta, johon olivat osuneet tarttumaan.
Myrskyn raivo yhä yltyi. Luonnon voimat olivat valloillaan, sumu paksuni ja sekaantui pimeyteen, pilvet ja vesi, ilma ja aaltojen vaahto — kaikki kuohui yhtenä ryöppynä. Laineet ampuivat laivaan tykin voimalla ja viskelivät sitä oikealle ja vasemmalle, pilvien korkeudesta aina meren pohjaan asti. Välistä aaltojen vaahtopäät harjat kiemurtelivat pitkin laivan pituutta. Hirveät vesimäärät kiehuivat ja kuohuivat.
Lamppujen valo ruumassa alkoi himmetä. Pimeni pimenemistään. Wawrzonista ja Marysiasta tuntui siltä kuin kuoleman varjot jo heitä ympäröisivät.
— Marysia! alkoi vanhus ja hänen äänensä katkesi vähäväliin, sillä hänen oli vaikea hengittää. — Lapseni, anna minulle anteeksi, että olen sinut turmioon syössyt. Viimeinen hetkemme lähestyy. Syntiset silmämme eivät enään tule maailmaa näkemään. Emme saa rippiä, emme viimeistä voitelusta, emme maassa maatua, vaan veden kautta meidät, onnettomat, viimeiselle tuomiolle viedään.
Hänen näin sanottuaan ymmärsi Marysia, ettei pelastusta enään ole.
Hänen päähänsä lensi kaikellaisia ajatuksia ja sydäntä kirveli.
— Jasko, Jasko, kultaseni! pääsi häneltä vaikeroiden, — kuuletko sanani siellä Lipincessä?
Tuska kouri hänen rintaansa ja hän purskahti ääneen itkemään. Ruumassa, jossa vallitsi haudan hiljaisuus, kuului hänen nyyhkytyksensä joka soppeen. "Hiljaa!" huusi joku jostakin nurkasta, mutta vaikeni samassa ikäänkuin olisi pelästynyt omaa ääntään. Äkkiä putosi lampunlasi maahan ja lamppu sammui. Huone tuli entistä pimeämmäksi. Ihmiset kerääntyivät samaan nurkkaan, saadakseen olla edes likellä toisiaan. Vallitsi kiusallinen hiljaisuus. Vihdoin korotti Wawrzon äänensä:
— Kyrie Eleison!
— Kriste Eleison! vastasi Marysia nyyhkyttäen.
— Kriste, kuule meitä!
— Taivaallinen Isä, armahda meitä! He lukivat litaniaa.
Pimeässä ruumassa teki vanhuksen ääni ja tytön nyyhkyttäen lausutut vastaukset omituisen juhlallisen vaikutuksen. Muutamat siirtolaisista paljastivat päänsä. Vähitellen lakkasi tyttö itkemästä, äänet tyyntyivät ja kirkastuivat, myrskyn yhä säestäessä ympärillä.
Äkkiä päästivät ne, jotka seisoivat likinnä ruuman ovea, kamalan huudon. Aalto oli murtanut oven ja vyöryi sisään. Kohisten valautui vesi joka haaralle. Naiset kirkasivat ja pakenivat vuoteilleen. Kaikki olivat varmat siitä, että nyt tulee loppu.
Hetken perästä astui ruumaan upseeri, lyhty kädessä, läpimärkänä ja hiestyneenä. Hän lohdutti naisia selittämällä, että vesi vaan sattumalta oli päässyt tunkemaan tänne ja ettei tässä ole mitään hätää, kun laiva on aavalla merellä. Kului pari tuntia ja myrsky yhä vaan yltyi. Laiva rytisi, sukelsi nokka edellä syvyyteen, paneusi kyljelleen, mutta ei mennyt kumoon. Vähitellen rauhoittuivat ihmiset; toiset läksivät levolle. Taasen kului muutama tunti. Ristikkoikkunasta katossa alkoi pimeään ruumaan tunkeutua valonsäteitä. Valtamerelle oli koittanut uusi päivä, väritön, harmaa, surkea päivä, joka ikäänkuin pelästyneenä avasi silmänsä. Sekin sentään toi lohdutusta ja toivoa. Kun Wawrzon ja Marysia olivat lukeneet kaikki rukoukset mitä he ulkoa muistivat, niin he hiipivät vuoteilleen ja nukkuivat sikeään uneen.
Aamiaiskello vasta heidät herätti. Mutta eivät he saattaneet syödä. Pää oli raskas, ikäänkuin lyyjyä täynnä. Vanhus oli vielä huonommissa voimissa kuin tyttö. Hänen kiusattu kallonsa ei saattanut käsittää mitään asiaa. Saksalainen, joka häntä Amerikkaan oli houkutellut, oli kyllä sanonut, että täytyy purjehtia vesien taakse, mutta eihän hän ollut voinut kuvitella niitä vesiä näin suuriksi tai että kestää monta päivää ja yötä kulkea niiden poikki. Hän oli ajatellut että kuljetaan suurella lautalla, kuten hän ennenkin eläissään on kulkenut vesien poikki. Olisipa tietänyt että meri on näin ääretön, niin jo olisi pysynyt Lipincessä. Sitte häntä vielä huolestutti seuraava asia: eikö hän vaan ole syössyt omaa ja lapsensa sielua kadotukseen? Eikö se vaan ole ollut Jumalan pilkkaamista ja syntiä, kun rehelliset katolinuskoiset Lipincestä ovat lähteneet tällaisille teille, että jo viidettä vuorokautta haetaan vastakkaista rantaa, jota ehkei ensinkään ole olemassakaan? Seitsemän päivää hänen pelkonsa ja epäilyksensä vielä piti kasvaa. Neljäkymmentäkahdeksan tuntia raivosi myrsky, sitte sen selkä taittui. Wawrzon ja Marysia uskalsivat taasen koettaa nousta kannelle, mutta kun he näkivät aaltojen yhä vyöryvän mustina, vihaisina vuorina ja kuohuvina kuiluina laivan ympärillä, niin he tunsivat, ettei ihmistaito, vaan yksin Jumalan käsi tai muu taivaallinen voima voi heidät tästä hädästä pelastaa.
Vihdoin kirkastui taivas kokonaan. Mutta päivät kuluivat eikä laivan ympärille ilmestynyt muuta kuin vettä ja uutta vettä, milloin vihriänkarvaista, milloin sinistä, ja aina sulautuen yhteen ilmanrannan kanssa. Korkealla taivaalla liiteli silloin tällöin pieniä, läpikuultavia hattaroita. Illalla muuttuivat ne punertaviksi ja painuivat vähitellen levolle kaukaiseen länteen. Laiva näytti koettavan veden halki saavuttaa niitä. Wawrzon oli vakuutettu siitä, ettei tämä meri lopukaan. Hän rohkaisi kuitenkin mielensä ja päätti kysyä.
Eräänä päivänä paljasti hän nöyrästi päänsä ja kääntyi ohitse rientävältä merimieheltä kysymään:
— Armollinen herra, joko tästä pian päästään lauttavalkamaan?
Ihme ja kumma! merimies ei purskahtanutkaan nauruun vaan pysähtyi kuuntelemaan. Hänen ahavoituneista, punakoista kasvoistaan näkyi, että ajatus oli työssä ja että jotkut muistot heräsivät, vaikkeivät ne heti voineet järjestyä itsetietoisiksi…
— Mitä? kysyi hän hetken kuluttua saksaksi.
— Päästäänkö kohta maihin, armollinen herra?
— Kaksi päivää, kaksi päivää! vastasi merimies kankealla puolankielellä ja nosti samassa kaksi sormea.
— Kiitän nöyrimmästi.
— Mistäs te?
— Lipincestä.
— Mitä se on Lipince?
Keskustelun aikana oli Marysia tullut isänsä luo. Hän lensi tulipunaiseksi, nosti ujosti silmänsä merimiehen puoleen ja virkkoi kimeällä äänellä, kuten talonpoikaistyttöjen tapa on:
— Me ollaan Posenista, hyvä herra.
Merimies vaipui mietteisiin ja tuijotti hyvän aikaa messinkinaulaan, joka oli lyöty laivan laitaan. Sitte katsahti hän tyttöön ja silmäili hänen pellavankarvaista päätään. Miehen ahavoituneille kasvoille välähti mielenliikutuksen ilme.
Hetken perästä virkkoi hän vakavasti, ja hänen puheessaan oli puolet puolaa, puolet saksaa:
— Olen ollut Danzigissa… ymmärrän puolaa… Olen kashubi… teidän veljenne. Mutta siitä on kauvan! Nyt olen saksalainen.
Näin sanottuaan tarttui hän köyden päähän, jota kaiken aikaa oli pitänyt kädessään, kääntyi ympäri, huusi merimiehen tapaan: "ho! ho! oo!" ja rupesi vetämään…
Heti kun hän sittemmin äkkäsi Wawrzonin ja Marysian ilmestyvän kannelle, niin hän ystävällisesti hymyili Marysialle. Isä ja tytär iloitsivat siitä suuresti, sillä olihan nyt suurella saksalaisella laivalla edes yksi elävä olento, joka hyväntahtoisuudella heitä ajatteli. Eihän matkaa sitäpaitsi enään ollut pitkältä jälellä. Seuraavana päivänä, kun he varhain aamulla tulivat kannelle, kohtasi heidän silmiään merkillinen näkö. Kaukana edessään näkivät he esineen, joka kiikkui aalloilla. Kun laiva sitte likeni esinettä, huomasivat he, että se oli suuri, punainen tynnöri, jota laineet hiljaa keikuttelivat. Etempää häämöitti toinen, kolmas, neljäs samallainen tynnöri. Ilmassa oli hiukan auerta, samalla se kuitenkin oli läpikuultavaa ja lämmintä. Merestä, jonka pinta tuskin väreili, näkyi yhä useampia tynnörejä kiikkumassa. Niitä oli silmän kantamiin asti. Valkeita, mustasiipisiä lintuja lenteli pilvenä laivan perässä, vikisten ja kirkuen. Kannella vallitsi tavaton hälinä. Merimiehet olivat pukeutuneet uusiin vaatteisiin. Toiset pesivät kantta, toiset puhdistivat kannen ja ikkunoiden messinkiheloja. Mastoon nostettiin toinen lippu ja laivan perään toinen, suurempi.
Ilo ja elämänhalu oli vallannut kaikki matkustajat. Joka vaan kynnelle kykeni, karkasi kannelle. Toiset rupesivat jo panemaan kokoon tavaroitaan ja kantamaan niitä ylös.
— Taidamme kuitenkin päästä maihin, virkkoi Marysia.
Sekä isä että tytär tulivat nyt paremmalle mielelle. Tuossa länsipuolella näkyi jo Sandy-Hokin saari, sitte toinen saari, jonka keskellä oli suuri rakennus ja kaukaa häämöitti jotakin, joka oli kuin sumua tai pilveä tai savua ja joka epäselvinä, muodottomina ja sameina vöinä ulottui merelle asti. Nyt syntyi kannella tavaton riemu, kaikki matkustajat viittoivat käsillään ja laivakin vihelsi kimakasti, ikäänkuin iloissaan.
— Mitä tuo on? kysyi Wawrzon.
— New-York, vastasi kashubi, joka seisoi hänen vieressään.
Vähitellen rupesivat usvat hajoamaan ja haihtumaan. Niiden sijalle kohoili, jota etemmä laiva kulki halki hopeankarvaisen veden, taloja, kattoja, savupiippuja. Jo erottautui taivaanrannalta suippeita torneja ja korkeita tehtaanpiippuja. Piipuista kohoili savupatsaita, jotka yläilmoissa hajaantuivat hienoiksi hattaroiksi. Alhaalla kaupungin jalkain juuressa lepäsi kokonainen mastojen metsä ja sen keskellä tankojen nenissä liehui tuhansia kirjavia lippuja, jotka tuulessa nuokkuivat kuin kedon kukkaset. Laiva likeni likenemistään ja ihanainen kaupunki näytti kohoavan ikäänkuin merestä. Suuri riemu ja hämmästys valtasi Wawrzonin mielen. Hän paljasti päänsä ja jäi suu auki katselemaan, yhä katselemaan…
— Marysia! virkkoi hän vihdoin tytölle.
— Jumalan tähden!
— Näetkös?
— Näen kyllä.
— Entä ihmetteletkös?
— Ihmettelen kyllä.
Mutta Wawrzon ei ainoastaan ihmetellyt, hänessä heräsi samalla voitonhimokin. Kun hän huomasi viheriöitä rantoja molemmin puolin kaupunkia ja siellä täällä puistojen tummeita ääriviivoja, niin hän innoissaan jatkoi:
— No niin, Jumalan kiitos! Kunpa nyt antaisivat minulle maata kaupungin likeltä, vaikkapa tuon niityn takaa, niin olisi lyhyt matka torille. Markkinoidenkin aikana: lähdet viemään lehmää, lähdet viemään sikaa — tuontien saat tavarasi myydyksi. Ihmisiä täällä näkyy olevan kuin meressä hiekkaa. Puolassa minä olin talonpoika, täällä minusta tulee herra…
Samassa avautui komea "National-Park" koko laajuudessaan hänen silmiensä eteen. Nähdessään sen upeat puuryhmät, puhkesi hän uudestaan puhumaan:
— Minäpä puhun oikein sukkelasti ja koreasti hallituksen armolliselle herra komisariukselle että hän antaisi minulle vaikkapa vaan kaksikin morgia tuota metsää. Ei tila ole tila eikä mikään jollei ole metsää. Varhain aamulla saa renki lähteä kaupunkiin puita viemään. Jumalan kiitos, nyt huomaan, ettei saksalainen ole pitänyt minua pilkkanaan…
Marysiakin hymähti ajatellessaan, että heistä nyt tulee herrasväkeä. Ei hän itsekään tietänyt, miksi hänen mieleensä äkkiä muistui laulu, jota nuoret tytöt Lipincessä aina häissä lauloivat pojille:
Mikäs herra, mikäs herra
Sinä sitte olet?
Yllä sulla, yllä sulka
On vain lakki, mekko.
Mahtoiko hän jo aikoa laulaa sitä Jasko-raukalle, kun tämä tulee häntä noutamaan ja hän on tilanhaltijatar?
Nyt liiti karanteenista laivalle pieni alus ja neljä tai viisi miestä nousi kannelle. Keskusteltiin, huudettiin. Hetken perästä likeni laivaa toinenkin alus, joka tuli itse kaupungista ja kuljetti hotellien ja matkailijakotien asiamiehiä, oppaita, rahanvaihettajia, kierteleviä rautatieyhtiöitten asiamiehiä: kaikki nämä ihmiset kiertelivät, täyttä kurkkua huutaen ja toisiaan tuuppien, kannella. Wawrzon ja Marysia tunsivat olevansa kuin myllyssä eivätkä käsittäneet, mihin ryhtyä.
Kashubi kehoitti vanhusta vaihtamaan rahansa ja lupasi valvoa ettei häntä petettäisi, Wawrzon seurasi siis hänen neuvoaan. Hän sai rahoistaan neljäkymmentäseitsemän dollaria hopeassa. Sillaikaa oli laiva tullut niin likelle kaupunkia, että jo saattoi eroittaa ihmiset jotka seisoivat rannalla. Laiva sivuutti useita sekä pienempiä että suurempia laivoja, tuli sitte veistämön kohdalle ja luikerteli vihdoin ahtaaseen satamaan.
Matka oli lopussa.
Ihmiset karkasivat laivasta kuten mehiläiset keosta. Kapeata siltaa myöten joka yhdisti laivankannen rantaan, kuhisivat kirjavana parvena ensi luokan matkustajat, sitte toisen luokan matkustajat ja viimeiseksi kolmannen luokan matkustajat kimssuineen, kamssuineen. Kun Wawrzon ja Marysia, tuuppauduttuaan väentungoksen läpi, vihdoin likenivät rantaportaita, niin tapasivat he kashubin. Hän tarttui Wawrzonin käteen, pusersi sitä lujasti ja lausui sekavalla puolankielellään:
— Veli, lykkyä tykö! ja sinä tyttö, samaten. Jumalan haltuun!
— Jumala teitä palkitkoon! vastasivat molemmat, mutta pitempiin puheisiin ei ollut aikaa. Ihmisjoukko sysäsi heidät kaltevalle sillalle ja hetkisen perästä olivat he suuressa tullisalissa.
Harmaaseen takkiin puettu tullivirkamies, rinnalla hopeinen tähti, tarkasti heidän tavaransa, huusi "All right" ja viittasi ovea kohti. He astuivat ulos ovesta ja tulivat kadulle.
— Mitä me nyt teemme, isä kulta? kysäsi Marysia.
— Meidän täytyy odottaa. Saksalainen sanoi, että heti saavuttuamme perille, hallituksen komisarius tulee kysymään meitä.
He jäivät siis tullisalin seinustalle odottamaan komisariusta ja heidän ympärillään pauhasi tuntematon jättiläiskaupunki. Eivät he ikinä olleet nähneet mitään sellaista. Kadut juoksivat suorina ja leveinä ja kaduilla hyöri kansaa ikäänkuin alituisilla markkinoilla. Keveitten ajopelien ja omnibusien joukossa kulki raskaita kuormavaunuja, joka haaralta soi omituinen, tuntematon kieli, työmiehet ja kaupustelijat puhelivat ja huusivat. Yhtämittaa kulki ohi kiharatukkaisia, pikimustia ihmisiä. Heidät nähdessään tekivät Wawrzon ja Marysia hartaasti ristinmerkin. Kummalliselta olennolta tuntui heistä tuo meluava, kohiseva kaupunki, jonka veturit täyttivät pilliensä vihellyksillä, rattaat räminällään ja ihmiset huudoillaan. Kaikilla oli sellainen kiire, että luuli jokaisen ajavan toista takaa tai juoksevan pakoon jotakin. Ja entä sitä kansan paljoutta ja heidän ihmeellisiä naamojaan! Toiset olivat mustat, toiset olivimarjan karvaiset, toiset ruskeat. Juuri siellä satamassa missä he seisoivat, vallitsi pahin hyörinä. Toisista laivoista tyhjennettiin lastia, toisia vasta lastattiin, vankkureja vieri paikalle lakkaamatta, käsikärryjä työnnettiin rantaportaille — siellä oli sellainen riehuna ja kiehuna, että olisi luullut viimeisen päivän tulleen…
Kului tunti ja toinenkin — Wawrzon ja Marysia yhä seisoivat tullikamarin seinustalla odottamassa komisariusta.
Omituiselta näytti amerikkalaisella rannalla, New-Yorkin satamassa tuo puolalainen talonpoika, pitkät, harmahtavat hapset valuneina hartioille, päässä nelikulmainen lammasnahkalakki ja lipinceläinen tyttö, sinisessä nyöritakissaan, rinnalla rukousnauha.
Mutta ihmiset riensivät heidän ohitsensa, tuskin katsahtaen heihin. New-Yorkissa ei kiinnitetä huomiota outoihin kasvoihin ja outoon pukuun.
Taasen kului tunti. Taivas oli peittynyt pilviin, alkoi sataa lumiräntää. Mereltä puhalsi kylmä, läpitunkeva tuuli…
He yhä seisoivat odottamassa komisariusta. Onhan talonpoika yleensä kärsivällinen luonteeltaan, mutta vanhuksesta alkoi jo tuntua raskaalta. Kolkkoa oli ollut laivalla, keskellä vieraita ihmisiä, ja veden äärettömyys oli peloittanut ja hirvittänyt. Silloin he olivat rukoilleet Jumalaa, että hän johdattaisi eksyneet lapsensa meren vaarojen poikki, ja ajatelleet, että kun heidän jalkojensa alla vaan on tukeva maaperä, niin ei enään ole mitään hätää. Nyt he olivat päässeet maalle, olivat tulleet suureen kaupunkiin — ja äkkiä he keskellä sen hälinää tunsivat, että täällä on vielä yksinäisempää, vielä hirvittävämpää kuin laivalla.
Komisariusta ei kuulu. Mihin he joutuvat jollei hän ensinkään tule, jos saksalainen onkin pettänyt heidät?
Tätä ajatellessa kouri kauhu heidän sydämiään. Mihin he joutuvat?
Heidän täytyy kuolla.
Tuuli ruhjoi heidän vaatteitansa, sade kasteli heitä.
— Onko sinun kylmä, Marysia? kysyi Wawrzon.
— Kylmä on, isä kulta, vastasi tyttö.
Taas löivät kaupungin tornikellot, osoittaen että tunti oli kulunut umpeen. Hämärä lankesi maille, hälinä satamassa hiljeni. Katulyhdyt sytytettiin ja pian oli kaupunki ainoana häikäisevänä valomerenä. Milloin suuremmissa, milloin pienemmissä ryhmissä ja hyräellen Yankee Doodle'a kulkivat satamatyömiehet kaupunkiin. Vähitellen hävisivät ihmiset ja tullikamari suljettiin.
He yhä vaan odottivat komisariusta.
Tuli yö, kaikki hiljeni. Silloin tällöin puuskahti laivojen mustista savupiipuista kimppu kipinöitä, jotka sammuivat pimeyteen. Välistä vieri aalto rantaan, särkyäkseen kivilaskokseen. Joku merimies palasi laivalleen humalaisena, laulaa hoilottaen. Lamppujen valot himmenivät himmenemistään sumussa. Wawrzon ja Marysia odottivat. Jolleivät he olisi tahtoneetkaan odottaa, niin minne he olisivat voineet suunnata askelensa, minne joutua, minne kääntyä, minne väsyneet päänsä kallistaa? Kylmä kouri yhä vihaisemmin ja nälkä alkoi kalvaa sisua. He olivat läpimärät. Olisivatpa saaneet edes katon päänsä päälle! Komisariusta vaan ei kuulu eikä koskaan tule kuulumaan, sillä sellaisia komisariuksia ei ensinkään ole olemassa. Saksalainen oli ollut jonkun matkayhtiön asiamies, sai prosentin myymistään lipuista ja välitti viis muusta.
Wawrzon tunsi jalkojensa vapisevan, ikäänkuin jättiläispaino olisi litistänyt häntä maata kohti, tai ikäänkuin Jumalan viha olisi häälynyt hänen päänsä päällä.
Hän kärsi ja odotti talonpojan koko kärsivällisyydellä. Vihdoin tytön ääni, vilusta väristen, herätti hänet ikäänkuin unesta.
— Isä kulta!
— Ole hiljaa. Ei ole meille armoa.
— Palatkaamme Lipinceen…
— Mene hiiteen!
— Jumala, Jumala! vaikeroi Marysia hiljaa.
Wawrzonin kävi häntä sääli.
— Kurja, orpo tyttö!… kunhan Jumala armahtaisi edes sinua!
Tyttö ei enään kuullut hänen sanojaan. Hänen päänsä vaipui seinää vastaan ja silmät sulkeutuivat. Hän meni raskaaseen, levottomaan, kuumesairaan uneen ja näki unessa Lipincen ja Jaskon, tallirengin, joka lauloi:
Mikäs neiti, mikäs neiti
Sinä sitte olet?
Yllä sulla, yllä sulla
On vaan ruuttakruunu.
* * * * *
Päivän ensi säteet valaisevat New-Yorkin satamaa. Jo saattaa eroittaa veden, mastot, tullikamarin.
Sieltä häämöittää myöskin kaksi ihmisolentoa, nukkumassa seinävierellä, puoleksi lumen peitossa. Heidän kasvonsa ovat sinertävän kalpeat, he lepäävät liikkumattomina, luulisi heitä kuolleiksi.
Mutta heidän onnettomuutensa eivät lopu tähän. Tämä on vasta alkua.