Leivän haussa

by Henryk Sienkiewicz

II

New-Yorkissa.

Jos New-Yorkissa kuljet leveää Broadway-katua satamaan päin Chattam-square'a kohti ja astut muutaman kymmenen kadun poikki, niin joudut kaupunginosaan, joka on jättiläiskaupungin köyhimpiä, autioimpia ja kolkoimpia. Kadut siellä käyvät yhä kapeammiksi. Talot, polveutuen ehkä hollantilaisten siirtolaisten ajoilta asti, ovat rappeutuneet ja lahonneet aikojen kuluessa; katot ovat painuneet sisään, seinät vajonneet niin syvälle maahan, että alakerroksen ikkunoiden ylin syrjä tuskin kohoaa katukivityksen tasalle. Kaikki siellä kulkee ristiin rastiin, vaikka Amerikassa muuten pidetään suorista viivoista; katot ja seinät kiertelevät ja kaartelevat, milloin mätettyinä päällättäin, milloin taas muodostaen mitäkin lovia ja kulmia.

Tämä kaupunginosa sijaitsee niin matalalla, ettei vesi katulätäköistä koskaan kunnollisesti kuiva. Pienet, täyteen rakennetut alat ovat ainoana lammikkona, jossa lakkaamatta seisoo mustaa, ummehtunutta vettä. Rappeutuneitten rakennusten ikkunat kuvastuvat synkästi veteen, jonka samealla pinnalla uiskentelee pahvi- ja paperipalasia, lasisirpaleita, lastuja ja kaikkinaisia jätteitä. Tällaista roskaa ovat kadut täynnä, tai oikeammin sanoen se lika- ja mutakerros, joka peittää kadut. Ei missään näy muuta kuin likaa, hätää ja kurjuutta.

Tässä kaupunginosassa on "boardinghouseja" eli matkailijakoteja, jotka kahden dollarin maksosta viikossa tarjoavat ihmiselle asunnon ja täysihoidon; täällä on myöskin "barroomeja" eli kapakoita, joista valaanpyytäjät värväävät kaikellaisia roistoja laivoihinsa ja joista venezuelalaiset ja brasilialaiset nurkka-agentit houkuttelevat siirtolaisia päiväntasaajan seuduille, jotta kuumerutolle riittäisi tarpeellinen määrä uhreja; täällä on ruokapaikkoja, jotka syöttävät vierailleen suolattua lihaa ja pahentuneita, rannoille ajelehtineita kaloja ja ostereita; täällä on salaisia pelihelvettejä, kiinalaisia pesulaitoksia ja lukemattomia merimieskonttoreja; täällä vihdoin on rikosten, puutteen, nälän ja kaikkinaisen tuskan tyyssija.

Ja sentään on liike tässä kaupunginosassa sangen vilkas. Suuret joukot siirtolaisia, jotka eivät pääse asumaan Castle-Gardenin kasarmeihin, jotka eivät tahdo eivätkä saata mennä niinkutsuttuihin "workinghouseihin" ja työkoteihin, kerääntyvät tänne, täällä elääkseen ja kuollakseen. Jos siirtolaisia väitetään sivistyneen Euroopan hylkyväeksi, niin näitten ahtaitten katujen asukkaita syystä saattaa väittää siirtolaisuuden hylkyväeksi. He eivät muuta tee kuin laiskottelevat, osaksi työn puutteesta, osaksi siitä syystä, että sellainen elämä heistä on hauskin. Usein täällä öisin saattaa kuulla revolverinlaukauksia, hätähuutoja, käheätä kirkunaa, juopuneitten irlantilaisten hoilotusta tai tappelevien neekerien ulvontaa. Päivällä kerääntyvät tyhjäntoimittajat, lakki takaraivalla ja piippu hampaissa katselemaan nyrkkitaisteluja ja silloin lyödään vetoa, että se tai se puhkaisee silmän siltä tai siltä, summien vaihdellessa yhdestä sentistä viiteen senttiin. Valkeat lapset ja pienet kiharatukkaiset neekerit eivät kuluta aikaansa koulussa vaan vetelehtivät kaduilla, pommittavat toisiansa luukappaleilla tai etsivät likatunkioilta apelsiini-, banaani- tai vihannesjätteitä. Niin pian kuin joku siistimmin puettu henkilö eksyi näille seuduin, oli kuihtunut irlantilainen nainen ojentamassa kättään hänen puoleensa.

Keskellä tätä kurjuutta tapaamme vanhat tuttavamme Wawrzon Toporekin ja hänen tyttärensä Marysian. Kultaiset unelmat maatilojen omistamisesta olivat olleet paljaita unelmia. Todellisuus antoi heille ahtaan, puoleksi maahan vajonneen mökin, jossa oli yksi ainoa ikkuna ilman ruutuja. Pitkin seiniä valui kosteus likaisina, ruosteenkarvaisina virtoina; seinustalla seisoi rikkinäinen, ruostunut rautakamiini sekä kolmijalkainen pöytä; nurkassa oli olkikupo vuoteena.

Siinä kaikki. Vanha Wawrzon on polvillaan kamiinin ääressä: hän koettaa etsiä, eikö sammuneeseen tuhkaan sentään olisi jäänyt joku peruna. Tätä turhaa etsintää hän muuten jo on jatkanut toista päivää. Marysia istuu olkikuvon päällä liikkumattomana, kädet kytkettyinä polvien ympäri, ja tuijottaa maahan. Tyttö on sairas ja surkastunut, entisen Marysian varjo vain. Hänen poskensa jotka ennen olivat punaiset, ovat nyt syvillä kuopilla, iho on käynyt kalpeaksi, sairaalloiseksi, kasvot ikäänkuin pienentyneet ja silmät tuijottavat suurina, tylsinä. Huono ilma, hätä ja puute ovat lyöneet leimansa hänen kasvoihinsa. Tähän asti ovat he eläneet perunoilla, mutta kahteen päivään ei ole ollut niitäkään. Nyt eivät he laisinkaan käsitä, mitä tehdä, miten elää. Kolmatta kuukautta he nyt ovat olleet työttöminä tässä luolassa, rahat ovat lopussa. Vanha Wawrzon kyllä on koettanut hankkia työtä, mutta eiväthän ihmiset ole edes ymmärtäneet, mitä hän on sanonut. Hän oli mennyt satamaan kantaakseen lastia ja hiiliä laivoihin, mutta siinä työssä olisi tarvittu käsikärryjä ja niitä hänellä ei ollut. Sitäpaitsi irlantilaiset paikalla karkasivat hänen kimppuunsa ja uhkasivat pistää silmät puhki. Kirves olalla oli hän suunnannut askelensa laivatokkaan, mutta sielläkin oli uhattu antaa selkään. Mikä työmies se on olevinaan, joka ei edes ymmärrä mitä hänelle sanotaan?! Minne hän vaan kätensä ojensi, minne kääntyi, mistä toivoi jotakin tapaavansa, niin siellä pilkattiin, potkittiin, lyötiin. Sentähden ei hän mistään saanut irti mitään, sentähden ei hän voinut äyriäkään ansaita. Murheen alla valkenivat hänen hiuksensa, toivo raukeni, rahat loppuivat, nälkä oli käsissä.

Kotimaassa, oman kansan keskuudessa olisi hän saanut kadottaa kaiken omaisuutensa, tauti olisi saanut runnella hänet, omat lapset karkoittaa mökiltä — eikä hänen olisi muuta tarvinnut kuin tarttua sauvaan, asettua tiehaaraan ristin juurelle tai jonkun kirkon ovelle veisaamaan: "oi Herra armollinen, mun kuule huutoni!" Ohikulkeva herra olisi silloin antanut kymmenpennisen. Hieno rouva olisi pistänyt lapsensa pieneen valkoiseen kätöseen rahaa ja lähettänyt rattailta viemään kerjäläisäijälle. Lapsi olisi tuonut ja katsellut suurilla, lempeillä silmillään. Talonpoika olisi antanut leipää ja hänen vaimonsa silavaa. Olisi tullut hyvin toimeen, olisi elänyt kuin taivaan lintu joka ei kylvä eikä kokoa riiheen. Siinä ristin alla seisoessa olisi yllä ollut Herran avattu syli ja sininen taivas, ympärillä viljavainiot. Maaseudun hiljaisuudessa olisi Herra Jumala kallistanut korvansa hänen äänelleen. Täällä suuressa kaupungissahan aina kävi niin hirveä jyry kuin suuressa myllyssä. Jokainen koetti täällä vaan päästä eteenpäin, jokainen katsoi vaan omaa etuaan. Lähimmäisen kohtalosta ei kukaan välittänyt. Täällä meni pää ihan pyörälle, käsistä katosi voima, silmät eivät jaksaneet käsittää kaikkea sitä, mitä niiden piti nähdä, ajatukset ajoivat toisiaan takaa. Kaikki täällä oli niin outoa, peloittavaa ja ahdistavaa. Jokaisen joka joutui tähän pyörteeseen kieppumaan, täytyi varmaan singahtaa kehän syrjiä vastaan ja särkyä savisen astian lailla.

Toisin oli ollut ennen! Rauhaisessa Lipincessä Wawrzon oli ollut isäntänä ja lautamiehenä, omistanut maatilkun, ihmisten kunnioituksen ja runsaan jokapäiväisen leivän. Sunnuntaisin hän, kynttilä kädessä, oli astunut alttarin eteen, Täällä hän oli ihmisten pilkkana, koirana vieraan pihamaalla, arkana, nälkääntyneenä, täynnä pelkoa ja vavistusta. Onnettomuuden ensi päivinä oli muisto monasti kuiskannut hänen korvaansa: "Lipincessä oli parempi olla." "Miksi heitit Lipincen?" soimasi omatunto. Niin, miksi? Siksi että Jumala oli heittänyt hänet. Olisihan hän kärsivällisesti kantanut ristiään, jos hän vaan olisi tietänyt, että tämä ristin tie edes joskus loppuu. Mutta hän tiesi varsin hyvin, että kurjuus päivä päivältä kasvaa, että uuden aamun aurinko aina vaan näkee hänen ja hänen tyttärensä hädän entistä suurempana. Mitä tehdä? Kiertääkö valmiiksi nuora, lukea isämeitä ja hirttäytyä? Ukko ei pelkää kuolemaa, mutta mihin joutuisi tyttö? Näitä asioita miettiessä Wawrzon tunsi, että Jumala jo oli hänet heittänyt ja että järki pian hänet heittää. Hän ei löytänyt ainoaa valon välähdystä elämänsä pimeydestä eikä hän olisi suurinta kärsimystään osannut sanoin lausua.

Hänen suurin kärsimyksensä oli koti-ikävä, joka kalvoi yöt, päivät. Se oli vielä kamalampi sentähden, ettei hän tietänyt, mitä häneltä puuttui, mikä hänen talonpoikaista sydäntään repi ja raastoi. Häneltä puuttui kotikylän petäjikkö, vainiot, olkikattoiset töllit, herrat, talonpojat, papit — sanalla sanoen kaikki se, mitä syntymäseudun taivaan alle mahtui, mihin hänen sydämensä oli kasvanut kiinni ja mistä ei sitä saatu irroitetuksi ilman verenvuodatusta. Mies tunsi, että häntä täällä ikäänkuin painaa maahan. Tuontuostakin valtasi hänet hurja halu tarttua hiuksiinsa ja lyödä päänsä seinään, tai viskauta maahan, ulvoa kuin koira kahleissaan ja huutaa apua. Ketä hän olisi huutanut avukseen? .. Sitä ei hän itsekään tietänyt. Hän kyyristyy tuon tuntemattoman painon alle, hän lyyhistyy maahan asti, mutta hänen ympärillään kohisee jättiläiskaupunki kohisemistaan. Hän huutaa ja rukoilee avukseen Jeesusta, mutta eihän täällä ole edes ristiä eikä kukaan hänelle vastaa, kaupunki vaan kohisee kohinataan. Olkivuoteella istuu tyttö, silmät tähdättyinä maahan, nälkäisenä, ääneti kärsien. Oli se kummallista! He istuivat tytön kanssa kahden, mutta monasti he eivät päiväkausiin vaihtaneet ainoaakaan sanaa. He elivät kuin vihamiehet. Pahalta ja raskaalta se elämä tuntui, mutta mistä he oikeastaan olisivat voineet puhua? Ei ole hyvä kajota kirvelevään haavaan. Tai olisiko heidän pitänyt keskustella siitä, ettei ole rahaa kukkarossa, ei perunoita pesässä eikä heidän elämässään minkäänlaisia toiveita.

Kukaan ei rientänyt heidän avukseen. Onhan New-Yorkissa hyvin paljon puolalaisia, mutta kukaan jolla on vähänkin varoja, ei asu Chattam-squaren tienoilla. Viikon päivät oltuaan New-Yorkissa he tosin tutustuivat kahteen puolalaiseen perheeseen — toinen oli Schlesiasta, toinen Posenista — mutta nekin olivat jo nälkään kuolemaisillaan. Schlesialaisilta oli jo kuollut kaksi lasta, kolmas oli hyvin kipeänä, mutta siitä huolimatta täytyi sen vanhempiensa kanssa viettää yöt erään siltakaaren alla. Koko perhe eli sillä mitä kadulta löysi. Myöhemmin he pääsivät sairashuoneeseen ja katosivat teille tuntemattomille. Toisen perheen kävi yhtä huonosti, vieläpä huonommin, sillä isä joi. Marysia auttoi vaimoa niin kauvan kuin jaksoi, nyt oli hän itse avun tarpeessa.

Wawrzon ja Marysia olisivat voineet lähteä puolalaiselle kirkolle Hobokeniin. Pappi olisi tietysti silloin puhunut maamiehilleen heidän hädästään, mutta eiväthän he tietäneet, että oli olemassa puolalainen kirkko ja puolalainen pappi; eiväthän he voineet puhua kenenkään kanssa eivätkä kysyä keneltäkään. Sentähden tuntui heistä aina kun heidän piti luopua sentinrahasta siltä kuin he olisivat astuneet uuden askelen alas portaita, jotka johtivat kurjuuden kuiluun.

Tällä hetkellä istui Wawrzon kamiinin ääressä, Marysia olkivuoteella. Tunnit kulkivat tasaista kulkuaan. Mökissä alkoi hämärtää, vaikka vasta oli puolenpäivän aika, sillä vedestä nousi paksua, raakaa sumua, kuten keväällä tavallisesti. Ulkona oli jo lämmin, mutta huoneessa pani vilu heidät värisemään. Vihdoin Wawrzon lakkasi toivomasta että löytäisi jotakin tuhasta.

— Marysia, huudahti hän, — minä en enään kestä tätä etkä sinä liioin: lähdenpä tästä rantaan katsomaan, eikö vedestä löytyisi puita, niin että edes saisimme lämmittää. Ehkä löytäisin syömistäkin.

Tyttö ei vastannut mitään ja isä läksi. Hän tunsi jo tien satamaan ja osasi vedestä onkia laudanpätkiä, joita laineet heittivät rannalle. Sitä keinoa käyttävät kaikki joilla ei ole varaa ostaa hiiliä. Usein tyrkkivät toverit hänet pois näiltä kalavesiltä, mutta usein sai hän olla rauhassakin. Joskus sattui löytämään syötävää, kaikellaisia mädäntyneitä vihannesjätteitä, joita oli heitetty laivoista. Monasti kun ukko siten tepasteli sumussa etsiskelemässä eikö taas löytäisi jotakin, niin tapahtui, että hän hetkeksi unohti kurjuutensa ja kalvavan ikävänsä. Vihdoin hän nytkin saapui rantaan. Oli päivällisaika eikä paikalla ollut kuin pieniä poikia. Tosin he heti rupesivat viskelemään lokaa ja näkinkengänkuoria hänen päälleen, mutta ei hän niitä pelästynyt. Laudanpätkiä oli tänään runsaasti, toisia laineet ajoivat rantaan, toisia ulapalle päin. Pian sai Wawrzon kerätyksi tarpeekseen.

Vihannesjätteitä ajelehti niinikään aalloilla. Mahdollisesti niissä olisi voinut olla syötävääkin, mutta ne olivat niin keveät, ettei aalto kantanut niitä rantaan asti eikä niitä niinmuodoin saanut käsiinsä. Pojat viskasivat veteen nuoria ja saavuttivat siten saaliinsa, mutta Wawrzonilla ei ollut nuoraa. Hän ei siis muuta voinut kuin himoavin katsein seurata poikia ja odottaa kunnes he menivät pois. Silloin hän paikalla etsimään heidän jätteistään ja syömään suuhunsa sen mikä vielä syötävältä näytti. Ei hän tullut ajatelleeksikaan, että tyttö istuu kotona nälissään.

Mutta tällä kertaa oli kohtalo hänelle suotuisa. Kotiin palatessa kohtasi hän suuren perunakuorman jota ajettiin satamaan päin. Pyörä oli tarttunut kuoppaan eivätkä hevoset saaneet rattaita liikkeelle. Wawrzon kävi kiinni kärrynkoreihin ja alkoi tyrkätä. Raskasta se oli, ihan koko ruumiiseen koski, mutta vihdoin hevoset saivat kuorman liikkeelle. Se oli sentään niin kukkurallaan, että röykähtäessä vieri maahan koko joukko perunoita. Ei kuski viitsinyt ruveta niitä keräilemään, hän kiitti Wawrzonia avusta, huusi hevosille "Get up!" ja jatkoi matkaansa.

Wawrzon karkasi paikalla perunoiden kimppuun ja alkoi kiihkeästi, vapisevin käsin mättää niitä povelleen. Samassa tuli hän paremmalle mielellekin. Kun nälkäinen löytää leipäpalasen, niin tuntuu hänestä siltä kuin hän olisi löytänyt itse onnen.

— Kiitetty olkoon taivaallinen Isä, puheli hän hiljaa itsekseen kotimatkalla, — että hän armahti meitä. Nyt on puita, tyttö saa tehdä tulta, ja potaattikultia on niin paljon että riittää pariksikin kerraksi. Jumala on armollinen. Huonekin käy tästä hauskemmaksi. Tyttö ei ole syönyt puoleentoista päivään. Kylläpä hänelle nyt ilo nousee. Jumala on totisesti armollinen!

Näitä sanellen koetteli hän yhtämittaa toisella kädellään, pysyivätkö perunat paikoillaan ja piteli toisella kädellään kiinni laudanpalasiaan. Hänen sylissään oli suuria aarteita. Hetken perästä hänen taas piti nostaa kiitolliset kasvonsa taivasta kohti ja puhjeta puhumaan:

— Minä jo ajattelin: nyt minä varastan! Mutta perunatpa putosivat rattailta varastamattakin. Olemme nähneet nälkää, mutta nyt me syömme! Jumala on armollinen! Kyllä Marysia nyt paikalla karkaa ylös olkikuvoltaan, kun kuulee että minä tuon potaattia!

Marysia ei ollut liikahtanut paikaltaan isänsä poissaollessa. Kun isä aamuisin toi kotiin puita, niin hän kyllä oli tehnyt tulta pesään, noutanut vettä ja syönyt mitä kotona oli, mutta sitte hän tuntikausia oli istunut pesän ääressä ja tuijottanut tuleen. Oli hänkin aikoinaan koettanut hankkia työtä. Hän oli jo päässyt erääseen Boardinghouseen pesemään patoja ja pyykkiä, mutta kun ei hän ymmärtänyt mitä hänelle sanottiin ja sentähden huonosti teki tehtävänsä, niin hänet pantiin pois parin päivän perästä. Senjälkeen ei hän enään ollut etsinyt eikä löytänytkään työpaikkaa. Päiväkausia hän istui huoneessa, sillä häntä pelotti mennä kadulle. Siellä ahdistelivat irlantilaiset ja juopuneet merimiehet. Työttömyys teki hänet vieläkin onnettomammaksi. Suru ja ikävä kulutti häntä kuin ruoste rautaa, hän kärsi vielä enemmän kuin Wawrzon. Molemmat he olivat nähneet nälkää ja hätää, molemmat tiesivät ettei heille löydy pelastusta eikä toivoa, molempia kalvoi kamala koti-ikävä, mutta tämän kaiken lisäksi oli tytön rinnassa vielä haikea ikävä Jaskoa, tallirenkiä ajatellessa. Olihan hän kihlatessaan hänet sanonut: "minä seuraan sinua vaikka maailman ääriin asti", mutta tyttö oli lähtenyt maailmalle päästäkseen hienoksi neidiksi ja nyt oli käynyt ihan toisin!

Jasko on renkinä kartanossa ja saa periä isältään talon — Marysia on köyhä ja nälkäinen kuin rotta Lipincen kirkossa. Tuleeko hän hänen luokseen? ja jos tulee, niin painaako rinnalleen, kuiskaako: "oma kultaseni!" tai työntääkö luotaan sanoilla: "mene tiehesi, kerjäläistyttö!"

Sillä muita myötäjäisiä ei hänellä nyt ole kuin rääsyjä. Lipincen koiratkin haukkuisivat häntä ja kuitenkin hänen sielunsa ikävöi sinne, ikävöi niin palavasti, että soisi pääskysenä voivansa lentää vesien poikki, saadakseen siellä edes kuolla! Sillä siellähän on Jasko. Vieläkö hän muistaa tyttöään vai joko on unohtanut — sitä ei tiedä. Sen vaan tietää, että Jasko on rakkain kaikesta maailmassa. Vain hänen luonaan on rauhaa ja iloa ja onnea.

Kun pesässä paloi valkea eikä nälkä kalvanut kuten tänään, niin loimuavat liekit pihistessään, paukkuessaan ja hyppiessään veivät tytön ajatukset Lipinceen. Hän muisteli kuinka hän ennen muitten tyttöjen kanssa oli istunut rukin ääressä. Äkkiä oli Jasko pistänyt päänsä sisään ovesta ja virkkanut: "Marysia, lähdetäänpäs pappilaan, minä rakastan sinua!" "Oletkos vaiti, senkin hurjapää!" oli Marysia vastannut, mutta hänen mielensä oli käynyt lämpimäksi ja iloiseksi. Sellaista se oli ollut tansseissakin, kun Jasko väkisin oli vetänyt hänet nurkasta keskilattialle. Silloinkin hän oli peittänyt kasvot käsillään ja kuiskannut: "mene tiehesi, minua hävettää!" mutta sydän oli sykkinyt ilosta ja riemusta. Näitä ajatellessa loimottavien liekkien ääressä, olivat kyynelet aina virtana valuneet alas hänen poskiaan. Nyt ei ollut tulta pesässä eikä silmissä kyyneliä, sillä hän oli itkenyt loppuun kaikki kyynelensä. Välistä tuntui hänestä siltä kuin ne olisivatkin painuneet rintaan ja ahdistavat siellä. Hän oli väsyksissä, oli lamassa, hän ei jaksanut edes ajatellakaan; mutta hän kärsi nöyrästi ja valittamatta, tuijottaen eteensä suurilla silmillään kuin lintu, jota kidutetaan.

Nytkin hän istui olkivuoteella, eteensä tuijottaen. Äkkiä avautui ovi, mutta Marysia ei edes kääntänyt päätään, sillä hän luuli isänsä tulevan.

— Look here! virkkoi vieras ääni.

Se oli heidän asuntohökkelinsä isäntä, vanha, äreä, likainen ja ryysyinen mulatti, posket pullollaan tupakkamälliä.

Hänet nähdessään tyttö kovasti pelästyi. Heidän olisi pitänyt maksaa ensi viikon vuokra, yksi dollari etukäteen, eikä heillä ollut ainoaa senttiä. Nyt ei muuta kuin turvata isännän armoihin. Tyttö likeni siis häntä, lankesi polvilleen ja suuteli kättä.

— Minä tulen dollariani hakemaan! huusi mies.

Tyttö ymmärsi sanan "dollari", ravisti päätään, katseli rukoilevasti isäntään ja koetti parhaimpansa mukaan selittää, että he jo ovat panneet likoon kaikki rahansa, että toista päivää ovat olleet syömättöminä, että heidän on nälkä, että isännän täytyy armahtaa heitä…

— Jumala kyllä palkitsee teille, armollinen herra, lisäsi hän vielä puolankielellä, kun ei enään keksinyt, mitä sanoisi ja mihin ryhtyisi.

"Armollinen herra" ei laisinkaan ymmärtänyt sitä kaunista puhuttelutapaa, mitä tyttö käytti. Ainoastaan sen hän ymmärsi, ettei hän saa dollaria. Hän keräsi toiseen käteensä kääröt kimssuineen, kamssuineen, tarttui toisella tytön käsivarteen ja työnsi häntä ylös portaita, kadulle. Siinä hän heitti tavarat hänen eteensä, avasi tyynesti likeisen kapakan ovet ja virkkoi:

— Hei Paddy, jo saat huoneen!

— Ali right! vastasi ääni kapakasta, — tulen yöksi.

Mulatti katosi samassa pimeään porttikäytävään ja tyttö jäi yksin kadulle. Hän nosti tavarat portaille, jotteivät vierisi lokaan ja asettui niiden viereen odottamaan, nöyränä, äänetönnä, kuten tavallisesti.

Juopuneita irlantilaisia kulki ohi, mutta he jättivät hänet tällä kertaa rauhaan. Huoneessa oli ollut pimeä, mutta päivän valossa kadulla näyttivät tytön kasvot niin laihtuneilta, että olisi luullut hänen nousseen pitkälliseltä tautivuoteelta. Vaaleat, pellavankarvaiset hiukset vain olivat jääneet entiselleen, huulet olivat sinertävät, silmät syvissä kuopissa, poskiluut pistivät terävinä esiin. Hän oli kuin kuihtuva kukka tai tyttö, joka on kuolemaisillaan.

Ohikulkijat katselivat häntä miltei säälien. Muuan vanha neekerivaimo pysähtyi häntä puhuttelemaankin, mutta jatkoi loukkaantuneena matkaansa, kun ei saanut vastausta.

Sillaikaa riensi Wawrzon kotia kohti, sydän täynnä kiitollisuutta siitä Jumalan erityisestä armonosoituksesta, jota vasta oli saanut kokea. Olihan hänellä nyt perunoita. Nytpäs he syövät ja aamulla lähtevät taas kuormille. Sen kauvemma ei hän enään ajatellut, sillä hänen oli kauhea nälkä. Hyvän matkan päästä hän jo huomasi tytön seisomassa katukäytävällä talon edessä. Se häntä suuresti hämmästytti ja hän koetti astua entistä kiireemmin.

— Mitä sinä tässä seisot?

— Isäntä ajoi pois meidät, isä!

— Ajoiko pois!?

Puupalaset putosivat vanhuksen käsistä. Siinä sitä taas ollaan! Nyt olisi sekä perunoita että puita ja samassa potkitaan ulos huoneesta! Mitä nyt tehdä, missä paistaa potaatit, missä syödä nälkäänsä, minne askel suunnata? Wawrzon viskasi lakkinsa samaa tietä kuin puutkin, suoraan lokaan ja kääntyi ympäri.

— Jeesus, Jeesus!

Suu auki, harhailevin katsein tuijotti hän pitkän aikaa tyttöön ja toisti vieläkin:

— Ajoiko pois?!…

Hän astui pari askelta eteenpäin ikäänkuin lähteäkseen menemään, mutta palasi samassa takaisin ja puhui ontolla, käheällä ja uhkaavalla äänellä:

— Mikset sinä, tomppeli, pyytänyt kauniisti?

Tyttö huokasi.

— Kyllä minä pyysin.

— Lankesitko polvillesi?

— Lankesin.

Wawrzon kierteli kuin mato, jonka sisään pujotetaan onkikoukkua.
Maailma musteni hänen silmissään.

— Mene hiiteen siitä, tyttö!

Marysia katseli häntä tuskissaan.

— Isä kulta, mitä minä olen tehnyt?

— Seiso tässä äläkä liiku paikalta. Minä lähden pyytämään, että hän edes antaa paistaa potaatit.

Vanhus läksi. Hetkisen perästä kuului etehisestä ääniä, askeleita, melua — sitte lensi Wawrzon aika kyytiä kadulle, nähtävästi väkevän käden voimasta.

Vähän aikaa hän seisoi kadulla ja huusi sitte lyhyesti tytölle:

— Tule.

Tyttö kumartui ottamaan tavaroita. Raskaat ne olivat hänen heikentyneille voimilleen, mutta isä ei auttanut häntä. Ei hän edes huomannut, että tytön oli vaikea niitä kantaa.

He läksivät liikkeelle. Kaksi niin kurjaa olentoa kuin tämä isä ja tytär varmaan olisivat vetäneet puoleensa ohikulkevien huomion, jollei kurjuus tämän seudun asukkaille olisi ollut niin perin tuttu. Mihin nyt lähteä? Onko vastassa uutta pimeyttä, uutta onnettomuutta, uusia kärsimyksiä?

Tytölle kävivät askelet yhä raskaammiksi ja työläämmiksi. Tuontuostakin hän vaipui maahan.

— Isä kulta, puhkesi hän vihdoin pyytämään, — ottakaa te tavarat, minä en enään jaksa.

Wawrzon heräsi kuin unesta.

— Heitä sitte tielle!

— Mutta jos tarvitsisimme…

— Emme tarvitse.

Kun hän huomasi tytön epäilevän, joutui hän vihan vimmoihin.

— Heitä paikalla, taikka minä lyön sinut kuoliaaksi.

Marysia totteli peloissaan ja he astelivat eteenpäin.

— Se on kaiketi näin sallittu, mutisi vanhus vielä tuontuostakin itsekseen, vaikeni sitte ja katseli eteensä pahalla katseella. Kaikellaisten likaisten katujen kautta pääsivät he satamaan, tulivat suurelle sillalle, joka oli rakennettu paaluille, kulkivat rakennuksen poikki, jonka seinään oli kirjoitettu "Sailors asilum" ja pysähtyivät vihdoin ihan veden varrelle. Siellä rakennettiin uutta tokkaa. Korkeat telineet, joita tarvittiin paaluamiseen, heiluivat ylhäällä ilmassa ja lautojen ja paalujen välillä puuhasivat työmiehet. Marysia vaipui paikalla lautaläjän päälle istumaan, sillä hän ei enään päässyt eteenpäin. Wawrzon istuutui ääneti hänen rinnalleen.

Oli iltapäivä, noin neljän tienoilla. Satamassa kiehui elämä ja liike. Sumu oli jo laskenut ja auringon herttaiset säteet valoivat kirkkauttaan ja lämpöään molemmille onnettomille. Mereltä puhalsi maalle raikkaita, keväisiä tuulahduksia, täynnä elämää ja iloa. Yltympärillä oli jo ennestään niin paljon sineä ja valoa, että silmiä häikäisi. Etäisyydessä valuivat taivas ja meri kauniisti toisiinsa. Satamassa törröttivät vakavina savupiiput ja mastot ja viirit leijailivat kevyesti tuulessa. Laivat, jotka taivaanrannalta tulla viilättivät satamaa kohti, näyttivät nousevan kuin vuoren takaa tai kohoavan ylös aalloista, purjeet pilven muotoisina, loistavina, hohtavina ja häikäisevinä sinertävän veden päällä. Toiset laivat purjehtivat merelle päin, jotta vesi vaan kokassa kohisi. Ne kulkivat siihen suuntaan, jossa Lipincekin oli, siis kohti heidän kadotetun onnensa, ilonsa ja rauhansa kotia. Tyttö rupesi miettimään syytä siihen, miksi armollinen Jumala oli kääntänyt kasvonsa heistä ja heittänyt heidät vieraitten ihmisten joukkoon, kauvas vieraalle maalle. Minkähän hirveän synnin he olivatkaan tehneet Herraa Jumalaa vastaan? Yksin Hänen kätensä saattoivat ohjata heidät takaisin onneen. Sinnepäin lähtee paljon laivoja, mutta ei yksikään ota heitä mukaansa. Vielä kerran liitivät Marysian väsyneet ajatukset Lipincen maille, Jaskon luo. Vieläkö hän ajattelee tyttöään, vai joko on unohtanut? Tyttö häntä kyllä ajattelee, sillä onnettomuus ei koskaan saata ihmistä unohtamaan, onnettomuudessa ja yksinäisyydessä kiertyvät ajatukset rakastetun ympärille niinkuin humala kiertää poppelin runkoa. Entä Jasko? Ehkä hän on unohtanut entisen rakkautensa ja lähettänyt puhemiehen toiseen taloon. Täytyyhän hänen hävetä sellaista kurjaa olentoa, joka ei omista mitään muuta koko maailmassa kuin ruuttaseppelensä ja jonka luo ei enään kukaan muu kuin kuolema lähetä puhemiestä.

Hän oli sairas, nälkä ei siis tällä kertaa kalvanut kovin pahasti, mutta väsymys ja heikkous valtasi hänet painostavana unena. Hänen silmänsä sulkeutuivat ja pää painui rintaa vastaan. Tuontuostakin hän yritti herätä, mutta vaipui samassa taas uneen. Hänestä tuntui siltä kuin hän olisi käynyt eksyksissä ja pudonnut johonkin syvään kuiluun, kuten Kasian kävi laulussa "Syvästä Tonavasta". Samassa hän oli kuulevinaan kaukaista laulua:

Sen huomasi Jasko, rupes auttajaksi,
Alas silkkistä köyttä luo Marjan hän laski,
Kyllä köydestä puuttui kyynärää kolme,
Mutta Marja se letistään lisää solmi.

Äkkiä hän heräsi ja hänestä tuntui siltä, ettei hänellä enään ole lettiä ja että hän makaa syvässä kuilussa. Mutta uni katosi. Ei ollut hänen rinnallaan Jaskoa — Wawrzon siinä istui; ei näkynyt Tonavaa — New-Yorkin satama, vahdit, mastot, telineet ja savupiiput olivat hänen edessään. Laulu oli varmaan kuulunut noista laivoista, jotka taas lähtivät purjehtimaan ulappaa kohti. Hiljainen, lämmin, poutainen kevätilta alkoi jo hehkua taivaalla ja vedessä. Meren pinta kävi peilikirkkaaksi, mastot ja paalut heijastuivat syvyyteen, ihana oli ilta. Luonnossa vallitsi suuri, onnellinen rauha; koko maailma näytti riemuitsevan — ainoastaan he molemmat olivat onnettomina, hyljättyinä. Työmiehet rupesivat tekemään lähtöä koteihinsa — heillä molemmilla vain ei ollut kotia.

Nyt alkoi nälkä rautakourin kalvaa Wawrzonin sisälmyksiä. Hänen kasvonsa olivat surulliset ja synkät, niiden ilmeeseen oli tullut jotakin kamalaa. Jos joku olisi hänet nähnyt, niin olisi täytynyt pelästyä, sillä nälkä oli painanut häneen eläimellisyyden leiman. Ja samalla oli noissa kasvoissa kuolleen ihmisen epätoivoisa rauha. Hän ei moneen aikaan ollut virkkanut tytölle sanaakaan. Vasta kun satama oli käynyt ihan tyhjäksi ja yö tuli, virkkoi hän omituisella, vieraalla äänellä:

— Mennään nyt, Marysia!

— Minne? kysäsi tyttö unisesti.

— Noille telineille tuolla vedessä. Pannaan maata laudoille ja nukutaan.

He nousivat. Oli pilkkosen pimeä. Heidän täytyi liikkua hyvin varovaisesti, jotteivät putoaisi veteen.

Puheenalaiset lankku- ja lautatelineet muodostivat kaikellaisia sokkeloja. Muun muassa oli siellä puinen käytävä, joka päättyi sileään permantoon ja sen takana oli juntta, jolla ajettiin paaluja maahan. Permannolla, jonka suojaksi oli rakennettu katto sateen varalta, seisoivat tavallisesti junttamiehet kiskomassa köyttä; tällä kertaa ei siellä ollut ketään.

Heidän päästyään permannon partaalle, virkkoi Wawrzon:

— Nyt pannaan maata.

Marysia putosi suinpäin laudoille ja vaikka sääksilauma paikalla karkasi hänen kimppuunsa, niin hän meni syvään uneen.

Keskellä yötä Wawrzonin ääni äkkiä hänet herätti:

— Nouse, Marysia!

Isän äänessä oli niin omituinen sointu, että hänen uneliaisuutensa katosi kuin pyyhkäisemällä.

— Mitä, isä?

Läpi yön pimeän hiljaisuuden kaikui vanhan talonpojan ääni kumeana, hirvittävän tyynenä:

— Tyttö, sinun ei enään tarvitse nähdä nälkää, sinun ei enään tarvitse kerjätä ihmisten kynnyksillä eikä nukkua taivasalla. Ihmiset ovat sinut hyljänneet, Jumala on hyljännyt, kova kohtalo sinut on runnellut. Tulkoon jo kuolema sinua armahtamaan! Vesi on syvä, ei sinun kauvan tarvitse kitua.

Marysia ei voinut nähdä häntä, vaikka kauhu oli levittänyt hänen silmänsä selkosen selälleen.

— Kurja lapsi, jatkoi vanhus, — minä hukutan sekä sinut että itseni. Ei meitä kukaan pelasta, ei meitä kukaan armahda. Ei sinun enään huomenna tarvitse nähdä nälkää. Parempi sinun huomenna on kuin tänään.

Ei! Tyttö ei tahdo kuolla. Hän on kahdeksantoista vuotias, hän pelkää kuolemaa ja riippuu kiinni elämässä nuoruuden koko voimalla. Häntä kammottaa ajatus, että hän huomenna olisi ruumiina, kulkisi jossakin tuntemattomassa pimeydessä, makaisi vedessä kalojen ja nilviäisten joukossa, meren limaisella pohjalla. Ei ikinä! Sanomaton inho ja kauhistus valtasi hänet ja oma isä, jonka ääni pimeydestä puhui hänelle, kävi hänen silmissään pahaksi hengeksi.

Hänen kätensä lepäsivät tytön laihtuneilla olkapäillä ja ääni jatkoi kamalaan, levolliseen tapaansa:

— Vaikka sinä huutaisitkin apua, niin ei kukaan sinua kuulisi. Minä vähän tönäsen, etkä kahteen kertaan ehtisi isämeitää lukea, ennenkuin kaikki olisi ohi.

— En tahdo, isä, en tahdo! huusi Marysia. — Ettekö te pelkää Jumalaa, rakas isä kulta? Armahtakaa minua! Mitä minä olen tehnyt teille? Olenhan valittamatta kestänyt kaikki, teidän kanssanne kärsinyt nälkää ja vilua… Isä!

Vanhus hengitti hätäisesti ja hänen kätensä pusertuivat ikäänkuin pihdeillä pitelemään kiinni tyttöä, joka epätoivoisalla kiihkolla rukoili henkensä edestä.

— Armahtakaa, armahtakaa minua! Olenhan kurja, kipeä lapsiraukkanne.
En minä kuitenkaan elä kauvan. Voi minua onnetonta! Minä niin pelkään!

Näin valittaen tarttui hän isänsä vaatteisiin ja suuteli hellästi käsiä, jotka yrittivät syöstä häntä syvyyteen. Mutta se näytti vaan ärsyttävän isää. Hänen tyyneytensä oli muuttunut hulluudeksi: hän ähki ja kornasteli. Välillä he molemmat vaikenivat eikä kuulunut muuta kuin heidän läähättävä hengityksensä ja lautojen jyske. Yö oli pimeä ja äänetön, apua ei voinut toivoa mistään päin, sillä tänne sataman äärimmäiselle kulmalle ei päivälläkään koskaan tullut kuin työmiehiä.

— Armoa! armoa! — huusi läpitunkevalla äänellä Marysia.

Wawrzon työnsi hänet toisella kädellään ihan telineitten reunaan ja rupesi toisella kädellään hakkaamaan häntä päähän, saadakseen hänet vaikenemaan. Eihän hänen huutonsa muutenkaan herättänyt mitään vastakaikua. Koira vaan ulvoi jossakin kaukana.

Tyttö tunsi voimiensa heikkonevan. Hänen jalkansa heiluivat jo ilmassa, käsin hän vielä riippui kiinni isässään, mutta nekin raukenivat raukenemistaan. Hätähuudot kävivät yhä voimattomammiksi. Kappale isän vaatteista irtaantui hänen käsiinsä ja hän tunsi lentävänsä ilmassa.

Hän oli pudonnut telineiltä, mutta sai äkkiä kiinni jostakin poikkipuusta ja jäi siihen riipuksiin.

Vanhus kumartui ja, voi kauheaa! rupesi irroittamaan hänen käsiään. Kokonainen muistojen tulva lensi pelästyneen lintuparven lailla salaman nopeudella Marysian päähän. Hänen silmiensä eteen nousi Lipince, vinttikaivo, ero kotoa, laiva, myrsky, rukous laivalla, hätä New-Yorkissa. Ja mikä tässä vielä lieneekään tulossa? Hän näkee äärettömän laivan kohoavan aalloista, kansi on mustanaan ihmisiä ja ihmisjoukosta ojentautuu kaksi kättä häntä vastaan. Jumalan tähden! Jaskohan siellä seisoo, Jasko hänelle avaa sylinsä. Mutta laivan ja Jaskon yläpuolella seisoo Jumalan Äiti, hymy huulilla, säteilevässä kirkkaudessa. Tämän nähdessään karkaa Marysia ihmisjoukon halki. "Oi Kaikkeinpyhin Neitsyt! Jasko, Jasko!" Hetkisen perästä avaa hän silmänsä ja korottaa katseensa viimeisen kerran isän puoleen: "Isä! katso Jumalan Äiti! katso Jumalan Äiti!"

Silloin samat kädet jotka äsken syöksivät häntä veteen, tarttuvat hänen raukeaviin ranteisiinsa ja vetävät hänet yliluonnollisilla voimilla takaisin telineille. Taas tuntee tyttö laudat jalkainsa alla, taas ympäröivät häntä käsivarret, mutta tällä kertaa isän käsivarret: eikä murhamiehen — ja hänen päänsä vaipuu isän olalle.

Tainnoksista herätessä huomasi Marysia rauhallisesti lepäävänsä isän luona. Mutta vaikka oli pimeä, saattoi hän eroittaa, että isä oli polvillaan ja että tuskallinen nyyhkytys ahdisti hänen rintaansa.

— Marysia, virkkoi Wawrzon vihdoin itkun särkemällä äänellä, — anna minulle anteeksi, lapseni!

Tyttö löysi pimeästä hänen kätensä, painoi siihen huulensa ja kuiskasi:

— Suokoon Herra Jeesus teille anteeksi niinkuin minä suon…

Taivaan rannalla oli jonkun aikaa viipynyt kalpea kajastus ja siitä sukelsi nyt esiin suuri, poutainen täysikuu. Taas tapahtui ihme: Marysia näki kuinka kultaisten mehiläisten lailla kuusta läksi lentoon pieniä enkeliä suurissa parvissa. Pitkin säteitä ne riensivät hänen luokseen, räpyttelivät siipiään, viittailivat ja lauloivat lapsellisilla äänillään:

— Rauha olkoon sinulle sinä kärsimysten lapsi! rauha sinulle sinä lintu rukka, sinä kärsivällinen, hiljainen kedon kukkanen, rauha olkoon sinulle!

Niin ne lauloivat, varistelivat hänen päälleen valkeita liljankukkia ja helistelivät pieniä hopeatiukuja, jotka soivat:

— Nuku, tyttönen, nuku! Nuku lapsonen, nuku, nuku!

Ja hänen tuli niin hyvä olla, hänen mielensä kävi niin tyyneksi ja valoisaksi, että hän todella nukkui.

Yö kului ja aamu koitti. Saattoi jo eroittaa veden. Mastot ja savupiiput alkoivat häämöittää pimeydestä ja ikäänkuin liketä; Wawrzon oli polvillaan Marysian edessä, painuneena ihan likelle häntä.

Hän luuli tyttöä kuolleeksi. Hänen sorja vartalonsa oli liikkumattomana, silmät kiinni, kasvot valkeina kuin liinavaate, siellä täällä sininen varjo. Hänestä henki kuolleen rauha. Varovaisesti vanhus kajosi häntä olkapäihin: ei liikahda, ei avaa silmiään. Wawrzonista tuntui siltä että hän itsekin on kuolemaisillaan, mutta kun hän nosti tytön käden suutansa vastaan, niin hän huomasi hänen hengittävän. Hänen sydämensä tykytti, vaikka heikosti. Ei sentään ole epäilemistäkään, että hän saattaa kuolla minä hetkenä hyvänsä. Jos aamuisesta sumusta nousee poutainen päivä, jos aurinko saa häntä lämmittää, niin hän herää: muutoin ei.

Kalalokit alkoivat kierrellä hänen ympärillään ikäänkuin olisivat olleet huolissaan hänestä. Muutamia istuutui likeisten paalujen neniin. Eteläinen tuuli hajoitti vähitellen aamun sumun. Tuuli oli lämmin, keväinen ja täynnä suloista lemua.

Nyt nousi aurinko. Sen säteet lankesivat ensin telineihin ja alenivat sitte kultaamaan Marysian kuolleita kasvoja. Ne näyttivät hyväilevän ja suutelevan häntä, ikäänkuin lohduttaakseen. Hänen otsaansa ympäröi vaalea hiusseppele, yön viileä kosteus oli virkistänyt häntä. Auringon valon häikäiseminä olivat hänen kasvonsa kuin enkelin kasvot. Itse asiassa vastoinkäymiset ja kärsimykset todella olivat tehneet Marysiasta enkelin.

Ihanana, ruusunpunertavana nousi päivä vedestä, aurinko lämmitti yhä enemmän, tuuli löyhytteli hyväilevästi tyttöä ja kalalokit kiertelivät, kaartelivat ja kirkuivat, ikäänkuin herättääkseen häntä. Wawrzon riisui päällystakkinsa, peitti sillä Marysian jalat ja toivo alkoi hiipiä hänen sydämeensä.

Sinertävät varjot poistuivat tytön kasvoilta ja poskille nousi kevyt puna. Hän hymähti pari kertaa ja avasi vihdoin silmänsä.

Silloin vanha talonpoika lankesi polvilleen sillalle, nosti silmänsä taivasta kohti ja kahtena virtana valuivat kyynelet alas hänen ahavoituneita kasvojaan.

Hän tunsi, että tuo olento tuossa on hänen oma lapsensa, hänen silmäteränsä, sielu hänen sielustaan, pyhä, rakas, kalliimpi kaikkea maailmassa.

Tyttö heräsi, jopa terveempänä ja virkeämpänä kuin eilen. Sataman raikas ilma oli vaikuttanut häneen paremmin kuin huoneen mätä haju. Hän palasi elämään, sillä kohotessaan istumaan laudoille, virkkoi hän ensi työkseen:

— Isä kulta, minun on kovin nälkä.

— Lähdetään, rakas lapsi, rannalle, ehkä sieltä tapaamme jotakin, huudahti vanhus.

Marysia nousi ilman suurempaa ponnistusta ja he lähtivät liikkeelle. Mutta nähtävästi tämä oli oleva onnenpäivä keskellä heidän kärsimyksiään, sillä kun he olivat kulkeneet muutaman askelen, niin he huomasivat telineillä, aivan likellään, hirsien rakoon pistetyn liinasen, johon oli kääritty leipää, keitettyä maissia ja suolalihaa. Joku telakan työmiehistä oli yksinkertaisesti pannut talteen osan eilisestä suuruksestaan tätä päivää varten. Sikäläisillä työmiehillä on sellainen tapa, mutta Wawrzon ja Marysia selittivät sen vielä yksinkertaisemmin. Kuka sinne olisi pannut ruokaa, jollei se, joka pitää huolta jokaisesta kukkasesta ja linnusta, jokaisesta kedon apilaasta, hyönteisestä ja muurahaisesta:

Jumala!

He lukivat isämeitän, söivät sen vähän mitä evästä oli ja kävelivät pitkin rantaa suurempia telakoita kohti. He saivat uusia voimia. Tultuansa tullihuoneelle kääntyivät he ylöspäin Water-streetille, Broadwayta kohden. Siihen kului pari tuntia, sillä tie oli pitkä ja he levähtivät vähä väliä. Tuontuostakin he istahtivat lautakasoille tai tyhjille laatikoille. He kävelivät tietämättä minkätähden, mutta Marysiasta tuntui siltä, että heidän pitäisi lähteä kaupunkiin. Tiellä kohtasivat he joukon tavarakuormia, joita kuljetettiin satamaan. Water-streetillä oli jo melkoinen liike. Talojen porteista lappasi ihmisiä, jotka kiiruhtivat jokapäiväisiin askareihinsa. Eräästä portista astui pitkä, harmaahapsinen, suuriviiksinen herra, rinnallaan nuori poika. Hän katsahti heihin ja heidän pukuihinsa, väänteli viiksiään; hämmästys kuvastui hänen kasvoillaan ja hän alkoi katsella heitä vieläkin tarkemmin. Jo hymähti.

Ihme ja kumma! heitä vastaan hymyilivät ystävällisesti ihmisen kasvot New-Yorkissa. He hämmästyivät. Mutta harmaahapsinen herra läheni heitä ja kysyi selvällä puolankielellä:

— Mistäs te olette, hyvät ihmiset?

Oli kuin salama olisi iskenyt heihin. Vastauksen asemasta vaaleni Wawrzon palttinankarvaiseksi, hänen jalkansa horjuivat, hän ei uskonut korviansa eikä silmiänsä. Marysia tointui ensinnä hämmästyksestä, lankesi vanhan herran jalkain juureen, kiersi käsivartensa hänen polviensa ympäri ja huusi:

— Posenista, jalosukuinen herra! Posenista.

— Mitäs te täällä teette?

— Hädässä ja nälässä ja kaikkinaisessa kurjuudessa elämme, armollinen herra.

Marysian ääni katkesi, mutta Wawrzon heittäysi itkien armollisen herran jalkoihin ja rupesi suutelemaan hänen takkinsa lievettä. Hän riippui siinä sellaisella hartaudella, että olisi luullut hänen tavanneen kiinni taivaan laidasta.

Olihan se herra ja heikäläisiä herroja! Hän auttaa, ei hän anna kuolla nälkään eikä viluun.

Siltä nuorelta herralta, joka oli vanhan herran mukana, menivät silmät pystyyn ja kansaa alkoi kerääntyä, suu auki katselemaan sellaista ihmistä, joka lankeaa polvilleen toisen ihmisen eteen ja suutelee hänen jalkojaan. Amerikassa ei sellaisia tapahdu! Mutta vanhaa herraa suututtivat katselijat.

— Mitä tämä teihin kuuluu, virkkoi hän heille englanninkielellä. —
Menkää te omiin toimiinne!

Sitte hän kääntyi Wawrzonin ja Marysian puoleen:

— Ei nyt jäädä tähän kadulle seisomaan. Tulkaa minun kanssani.

Hän vei heidät likeiseen "bar-roomiin" ja sulkeutui yksityiseen huoneeseen heidän ja nuoren herran kanssa. Wawrzon ja Marysia yrittivät taasen langeta hänen jalkainsa juureen, mutta hän ehkäisi heidät ja rypisti äreästi kulmakarvojaan.

— Älkää nyt turhia siinä! Olemmehan me samalta paikkakunnalta, saman… äidin lapsia…

Sikaarin savu nähtävästi rupesi kirvelemään hänen silmissään, koska hän pyyhkäsi niitä kourallaan.

— Onko teidän nälkä? kysyi hän sitte.

— Emme kahteen päivään ole syöneet mitään, paitsi sen vähän minkä tänään tapasimme rannasta.

— William! huusi herra pojalleen: — käske tuoda heille ruokaa.

Sitte hän jatkoi:

— Missä te asutte?

— Emme missään, jalosukuinen herra.

— Missä te sitte olette viettäneet yöt?

— Rannassa.

— Karkoittivatko teidät asunnosta?

— Karkoittivat.

— Eikö teillä ole muita tavaroita kuin mitä päällänne on?

— Ei ole.

— Eikö teillä ole rahaa?

— Ei ole.

— No mitä te aiotte tehdä?

— Emme tiedä.

Vanha herra oli puhunut kiireesti ja ikäänkuin äreästi. Nyt hän äkkiä kääntyi Marysian puoleen.

— Kuinka vanha sinä, tyttö, olet?

— Maarianpäivästä kahdeksannellatoista.

— Olet kai saanut kärsiä aika lailla?

Tyttö ei vastannut mitään, ainoastaan lankesi nöyrästi polvilleen vanhan herran jalkain juureen.

Taasen näytti savu kirvelevän herran silmiä.

Samassa tuotiin pöytään kuumaa liharuokaa ja olutta. Vanha herra käski heitä heti rupeamaan syömään, mutta kun he sanoivat, etteivät kehtaa hänen nähtensä, niin hän sanoi heitä tyhmeliineiksi. Äreydestään huolimatta, oli hän heidän mielestään kuin taivaan enkeli.

Heidän syömisensä häntä nähtävästi suuresti huvitti. Sitte hän tahtoi kuulla, miten he oikeastaan olivat joutuneet tänne ja mitä kaikkia olivat kokeneet. Wawrzon kertoi kaikki, mitään salaamatta, aivan kuin papille rippituolissa. Vanha herra suuttui ja torui ja kun Wawrzon tuli siihen paikkaan jolloin oli hukuttamaisillaan Marysian, niin hän ärähti:

— Tekisipä mieleni sinut elävänä nylkeä!

Hetkisen perästä virkkoi hän Marysialle:

— Tule tänne, tyttö!

Marysia likeni, vanha herra tarttui molemmin käsin hänen päähänsä ja painoi hänen otsalleen suudelman.

Vähän aikaa mietittyään, hän lausui:

— Olette te saaneet kärsiä. Mutta hyvä tämä maa on, kunhan vaan osaa elää maassa maan tavalla.

Wawrzon katseli häneen suurin silmin: tuo viisas ja mahtava herra sanoi
Amerikkaa hyväksi maaksi!

— Niin se on, jatkoi hän nähdessään Wawrzonin hämmästyksen. — Ei maassa ole mitään vikaa. Kun minä tulin tänne, niin ei minulla ollut ropoakaan ja nyt minä tulen hyvin toimeen. Mutta teidän, talonpoikien, pitää kuokkia peltoa eikä retkeillä maailmalla. Kun te lähdette pois, niin kuka sitte jää sinne. Turhanpäiten tänne lähdette, helppohan tänne on tulla, mutta vaikea on kääntyä takaisin.

Hetkisen hän vaikeni ja virkkoi sitte ikäänkuin itsekseen:

— Kun sitä noin neljäkymmentäkin vuotta on täällä, niin jo se maakin alkaa unohtua. Mutta luuletteko, että aika koti-ikävän parantaa? Williamin täytyy lähteä sinne ennenkuin on myöhäistä, näkemään maan, jossa hänen isänsä elivät… Se on minun poikani, tuo! virkkoi hän, osottaen nuorta herraa. — William! tuothan kotoa kourallisen maata pääni alle arkkuun.

— Yes, father! — vastasi englanninkielellä poika.

— Ja rinnalleni. William! ja rinnalleni!

— Yes, father!

Savu rupesi nyt kirvelemään vanhan herran silmiä niin hirveästi, että silmäterän päälle valui ikäänkuin lasinen verho.

Samassa hän taas murisi:

— Poika kyllä ymmärtää puolaa, mutta tahtoo aina puhua englantia. Ja niinhän sen olla pitääkin. Ei sitä, joka kerran tänne on joutunut, vanha isänmaa saa takaisin. William, lähdeppä kertomaan sisarellesi, että meille päivälliseksi ja yöksi tulee vieraita.

Poika läksi kiireesti. Vanha herra vaipui mietteisiin ja oli kauvan aikaa vaiti, vihdoin hän rupesi puhumaan ikäänkuin itsekseen:

— Jos heitä koettaisikin lähettää takaisin, niin se vaan maksaisi ja mitä he kotona tekisivät? Kaikki tavaransa he ovat myyneet, he joutuisivat keppikerjäläisiksi. Jos tyttö menee palvelukseen, niin Jumala ties, miten hänen käy. Koska he kerran ovat täällä, niin pitää koettaa antaa heidän tehdä työtä. Lähetänpä heidät esimerkiksi jonnekin maalle. Tyttö siellä varmaan piankin joutuu naimisiin. Kun nuoret sitte saavat kokoon vähän varoja, niin voivat palata kotimaahan ja ottaa vanhuksen mukaansa.

Seuraavat sanat puhui hän suoraan Wawrzonille:

— Oletko kuullut puhuttavan täkäläisistä siirtoloista?

— En ole, jalosukuinen herra.

— Hyvät ihmiset, kuinka te sillä tavalla lähdette matkaan. Jumalan tähden! Onko se sitte ihme, jos teidän käy hullusti! Chicagossa on samallaista väkeä kuin te noin kaksikymmentätuhatta henkeä, Milwaukeessa sama määrä, sekä Detroitissa että Buffalossa paljon. He ovat työssä tehtaissa, mutta parhaitenhan talonpoika maatyössä viihtyy. Entä jos lähettäisi teidät Radomiaan. Tai Illinoisiin… hm! mutta siellä on jo puute maasta. Perustavat paraikaa jonkillaista uutta Posenia Nebraskan aroille, mutta se on kaukana. Rautatiematka on kallis. Neitsyt Maanaan Texasissa on niinikään pitkä matka. Borowinaan olisi ehkä paras lähteä, varsinkin koska saatan hankkia teille piletin ilmaiseksi. Se minkä pistän käteenne, on paras säästää talouteen.

Hän painui yhä syvemmälle mietteisiinsä. — Kuuleppas nyt vanhus, virkkoi hän äkkiä. — Borowinaan Arkansasissa perustavat paraikaa uutta siirtolaa. Se on kaunis, lämmin maa, mutta täydellinen erämaa. Siellä saat 160 morgia metsäistä maata ilmaiseksi hallitukselta ja rautatietä saat käyttää aivan vähäisestä maksosta — ymmärrätkö! Talouteen annan minä rahaa, samaten kuin rautatiepiletinkin, sillä sen minä voin tehdä. Te kuljette Little-Rockin kaupunkiin ja siitä hevosella. Siellä tapaatte muitakin, joilla on sama matkan määrä. Muutoin annan suosituskirjeitä mukaanne. Minä tahdon teitä auttaa, sillä olen veljenne. Mutta tyttöäsi minun käy sääli sata kertaa enemmän kuin sinua. Ymmärrätkö? Kiittäkää te Jumalaa, että minut kohtasitte.

Nyt vanhan herran ääni heltyi aivan pehmeäksi.

— Kuuleppa lapsi, sanoi hän Marysialle, — tässä saat nimikorttini. Säilytä sitä kuin silmäterääsi. Jos sinua joskus kohtaa joku onnettomuus, jos jäät yksin maailmaan ja turvaa vaille, niin tule minun luokseni. Sinä olet hyvä tyttö, lapsi raukka. Jos minä olisinkin kuollut, niin William ottaa sinut turviinsa. Älä hukkaa nimikorttia. Ja nyt mennään minun luokseni.

Matkalla hän osti heille sekä liina- että päällysvaatteita, vei heidät sitte kotiinsa ja kestitsi heitä. Hyviä ihmisiä olivat kaikki talonväet, sillä William ja hänen sisarensa Jennykin kohtelivat heitä molempia omaisinaan. Herra William käyttäytyi Marysiaa kohtaan ikäänkuin hän olisi ollut mikäkin "lady" ja Marysiaa se kovasti hävetti. Illalla Jenny neidin luo tuli nuoria neitejä. Heidän hiuksensa olivat otsalla kiharoina ja he olivat hyvissä, kauneissa vaatteissa. He ottivat Marysian seuraansa ja ihmettelivät hänen kalpeuttaan, kauneuttaan ja vaaleita hiuksiaan. Sekin oli heistä kovin merkillistä, että hän tuontuostakin vaipui heidän jalkainsa juureen ja suuteli heidän käsiään. Ihan täytyi nauraa. Vanha herra asteli nuorten joukossa, puisteli valkeaa päätään, mutisi jotakin ja suuttui tuontuostakin; hän puheli vuoroin englanninkieltä, vuoroin puolaa, jutteli Marysian ja Wawrzonin kanssa kaukaisesta isänmaasta ja muisteli entisiä aikoja. Vähä väliä sikaarin savu rupesi kirvelemään silmissä, niin että salavihkaa piti niitä pyyhkiä.

Kun tuli maatapanon aika, niin ei Marysia enään voinut pidättää kyyneleitään, sillä hän näki Jenny neidin omin käsin valmistavan vuodettaan. Kylläpä he olivat hyviä ihmisiä! Mutta eihän se kumma ollutkaan: olihan vanha herra kotoisin Posenista.

Kolmantena päivänä Wawrzon ja hänen tyttärensä jo läksivät matkalle Little-Rockiin. Ukon taskussa oli sata dollaria ja siltä onneltaan ei hän muistanut syödäkään, mutta Marysia tunsi nyt selvästi Jumalan käden johdon ja tuli siihen lujaan uskoon, ettei se käsi salli heidän hukkua; niinkuin se on johdattanut heidät pois onnettomuudesta, niin se johdattaa Jaskonkin Amerikkaan, suojelee heitä, molempia ja suo heidän palata Lipinceen.

Sillaikaa he vaunujen akkunoista näkivät maalaiskylien ja siirtoloiden kiitävän ohitsensa. Oli täällä ihan toisellaista kuin New-Yorkissa. Oli vainioita, suuria metsiä ja taloja, joitten ympärillä kasvoi puita. Vainioitten sarat viheriöivät eriväristen viljojen peitossa aivan kuin Puolassa. Ne nähdessään tunsi Wawrzon rintansa laajenevan ja hänen teki suuresti mieli huutaa: "hei, hei, te vihriät metsät ja vainiot!" Lehmä- ja lammaslaumat kävivät niityillä laitumella. Metsän laidassa oli miehiä puunhakkuussa. Juna kiiti kauvemma ja kauvemma. Seutu kävi yhä harvemmin asutuksi. Siirtolat katosivat ja maa muuttui leveäksi, autioksi aroksi. Nurmi siinä aaltoili tuulessa ja kukkaset nuokkuilivat. Paikoittain kiemurteli teitä, joita myöten joskus oli ajettu rattailla. Nyt olivat ne kullankarvaisten nauhojen kaltaiset, keltaisten kukkien peitossa. Korkeat takkiaiset, peitsiruohot ja ohdakepensaat nyökyttelivät päitään, ikäänkuin tervehtiäkseen matkamiehiä. Mahtavin siivin kaartelivat kotkat aron päällä, iskien terävät silmänsä nurmeen. Juna syöksyi eteenpäin ikäänkuin sen määränä olisi ollut päästä sinne, missä aron äärettömyydet katoavat silmistä ja sulavat yhteen taivaan kanssa. Vaunun ikkunoista saattoi nähdä laumoittain jäniksiä ja villiä koiria. Tuontuostakin nosti korkeasarvinen hirvi päätään nurmesta. Ei missään näkynyt kirkkoa tai kaupunkia, kylää tai ihmisasuntoa, paitsi asemat. Niiden välillä ei saattanut nähdä ainoaakaan elävää sielua. Wawrzon katseli sitä kummissaan ja ravisteli päätään. Hän ei saattanut käsittää, minkätähden annetaan kaiken tämän maan olla tässä asumattomana. Taasen kului vuorokausi umpeen. Aamulla saavuttiin metsään, jonka puita kierteli käsivarren paksuiset köynnöskasvit, tehden metsän niin läpitunkemattomaksi, että siihen olisi saanut iskeä kirveensä ihan kuin seinään. Tuntemattomat linnut visertelivät vihriässä tiheikössä. Äkkiä olivat sekä Wawrzon että Marysia näkevinään, kuinka köynnöskasvien ja pensasten joukosta suikahti jonkillaisia ihmisentapaisia, höyhentöyhdöt päässä, kasvot punaisina kuin kiilloitettu kupari. Nähdessään nuo metsät, nuo autiot arot ja äärettömät erämaat, koko tuon vieraan luonnon ja nuo oudot ihmiset, täytyi Wawrzonin puhjeta puhumaan:

— Marysia!

— Mitä, isä kulta?

— Näetkös?

— Näen kyllä.

— Entä ihmetteletkös?

— Ihmettelen kyllä.

Viimein he tulivat joelle joka oli ainakin kolme kertaa leveämpi kuin Warthe — myöhemmin he saivat tietää, että sitä sanottiin Missisipiksi — ja saapuivat synkkänä yösydännä Little-Rockiin.

Siellä heidän piti kysyä tietä Borowinaan. Ja tässä heitämme heidät hetkeksi, sillä tähän päättyy toinen jakso heidän seikkailuistaan "leivän haussa". Kolmas kuluu metsissä, kirvesten kumistessa, uutisasukkaan raskaassa työssä. Pian saamme nähdä, olivatko heidän kyynelensä, tuskansa ja kärsimyksensä nyt loppuvat.