III
Uutisasukkaina.
Mikä Borowina oli?
Uutisasutus, jonka piti syntyä.
Nähtävästi oli nimi keksitty edeltäpäin, lähtien siitä periaatteesta, että kun kerran on olemassa nimi, niin pitää itse esineenkin olla olemassa. Ensinnäkin julistivat puolalaiset lehdet, vieläpä englantilaisetkin, jotka ilmestyivät New-Yorkissa, Chicagossa, Buffalossa, Detroitissa, Milwaukeessa, Manitobassa, Denverissa ja Calumetissa, sanalla sanoen kaikkialla, missä puolankieltä saattoi kuulla, yleensä jokaiselle ja erittäinkin puolalaisille siirtolaisille, että joka tahtoo elää terveenä, rikkaana, onnellisena, syödä lihavasti, elää kauvan ja kuoleman jälkeen tulla autuaaksi, sen pitää rientää ottamaan haltuunsa kappale maallista paratiisia eli Borowinaa. Ilmoituksissa sanottiin, että Arkansas, josta Borowinan pitää nousta, vielä on autio, mutta maailman terveellisin maa. Tosin Memfis-niminen kauppala, joka on aivan rajalla, tuolla puolen Missisipiä, on keltakuumeen pesä, mutta ilmoitusten mukaan ei kelta- eikä mikään muukaan kuume voi uida niin leveän joen yli kuin Missisipi. Arkansas-joen mäkisellä rannalla ei tuota kuumetta myöskään ole, sillä likellä asuvat Choctaw-indiaanit nylkisivät sen säälittä ja kuume vapisee nähdessään punanahkoja. Näin ollen tulevat uutisasukkaat Borowinassa asumaan aivan neutraalisella vyöhykkeellä, kun heillä on naapureinaan, idässä kuume ja lännessä punanahat. Sitäpaitsi odottaa heitä suuri tulevaisuus, koska Borowinassa tuhannen vuoden perästä epäilemättä on kaksi miljoonaa asukasta ja maasta, joka nyt maksaa puolitoista dollaria akrelta, tarjotaan silloin vähintäinkin tuhannen dollaria neliökyynärältä.
Tällaista kiitosta ja ylistystä oli tietysti vaikea vastustaa. Niille, joita ei Choctaw-indiaanien naapuruus miellyttänyt, vakuuttivat ilmoitukset, että tuota sotaista heimoa elähyttää erityinen mielisuosio puolalaisia kohtaan, joten saattaa odottaa, että heidän välinsä tulee olemaan erittäin sovinnollinen. Sitäpaitsi on tunnettu asia, että niin pian kuin metsien halki kulkee rautatie ja aroille ylenee ristimuotoisia telegraafipylväitä, nämä ristit hyvinkin pian tulevat merkitsemään indiaanien hautoja. Kun nyt rautatieyhtiö oli lunastanut koko Borowinaa ympäröivän maan, niin indiaanien häviäminen ei saattanut olla kuin ajan kysymys.
Rautatieyhtiö oli todella lunastanut maan, joten sekä uutisasutusten yhteys maailman kanssa että niiden tuotteiden menekki ja tulevaisuus oli taattu. Mutta ilmoitukset unohtivat lisätä, että mainittu rautatie vasta oli suunniteltu ja että juuri myymällä rautatielle maata asumattomasta korvesta, hallitus hankki tarvittavia varoja samaisen rautatien rakentamiseen. Helpostihan tuon unohduksen sentään soi anteeksi kysymyksen monimutkaisuuteen nähden. Ja eihän siinä kovin suurta eroa ollutkaan, oliko Borowina rautatielinjan varrella, tai syvässä sydänmaassa, jonne suurella vaivalla oli kuljettava rattailla.
Saattoi tuon pienen unohduksen tähden sentään syntyä ikävyyksiä, mutta ikävyydet olivat kun olivatkin ohimenevää laatua, sillä niin pian kuin rautatie valmistuisi, ne tietysti lakkaisivat. Tunnettu asia muuten on, ettei ilmoituksia tässä maassa koskaan tule ymmärtää sananmukaisesti. Kasvikin, istutettuna Amerikan maaperään, sysää vartta juurien kustannuksella; samoin paisuvat reklaamit amerikkalaisissa sanomalehdissä siihen määrään, että totuuden siementä on hyvin vaikea paljastaa korean kuoren alta. Vaikka näistä Borowinaa koskevista ilmoituksista karsi pois kaiken sen mikä tuntui niinkutsutulta "humbuugilta", niin saattoi sentään edellyttää, ettei tämä uutisasutus tulisi huonommaksi tuhansia muita, joitten syntymistä oli ilmoitettu vähemmällä liioittelulla.
Edellytykset olivat monessa suhteessa lupaavat. Sentähden suuri joukko puolalaisia perheitä, jotka olivat asuneet hajallaan kaikissa valtioissa, mikä pohjoisessa suurten järvien varsilla, mikä Floridan palmumetsissä, mikä Atlantin tai Kalifornianlahden rannoilla, nyt kirjottautui siirtolaisiksi nousevaan uutiskylään. Masuurit Preussista, schlesialaiset, poosenilaiset, galiitsialaiset, liettualaiset Augustowon kuvernementistä ja masuurit Varsovan ympäriltä, jotka tekivät työtä tehtaissa ja jotka jo kauvan olivat ikävöineet talonpojan maalaista elämää, käyttivät hyväkseen ensi tilaisuutta päästäkseen ummehtuneista, savun ja noen mustentamista kaupungeista ja saadakseen tarttua auraan ja kirveeseen Arkansasin laajoilla sydänmailla. Ne, jotka pitivät "Neitsyt Maariaa" Texasissa liian kuumana, Minnesotaa liian kylmänä, Detroitia liian kosteana ja Radomia Illinoisissa liian köyhänä, liittyivät näihin ensimainittuihin. Useita satoja henkiä, enimmäkseen miehiä, mutta myöskin paljon naisia ja lapsia läksi siis liikkeelle Arkansasia kohti. Siirtolaisten tulva ei pelästynyt nimitystä "Bloody-Arkansas", s.o. "Verinen-Arkansas". Totta puhuen tässä maassa vielä tänäkin päivänä vilisee rosvoavia indiaaneja, kaikellaisia henkipattoja ja ryövärejä, jotka ovat päässeet pakoon lain rangaistusta, villejä skwatereja, jotka vastoin hallituksen kieltoa kuljettavat puita Red-Riveriin ja kaikenkaltaisia muita seikkailijoita ja maankiertäjöitä, jotka ovat saaneet vältetyksi hirsipuun; kun vielä lisätään, että tämän maan läntinen osa on kuuluisa hirveistä taisteluistaan punanahkaisten ja valkeaihoisten buffelimetsästäjien välillä ja että juuri täällä vallitsee tuo kamala "lynch-laki", niin lukija vähitellen alkaa olla selvillä uutisasutuksen tulevaisuustoiveista. Kun masuuri tuntee kourassaan nuijan ja varsinkin jos hänen ympärillään on toisia masuureja, niin ei hän pakene ketään, ja se, joka tuppaa hänen tielleen, saa silloin kuulla: "no lurjukset, pois nyt siitä rähisemästä, taikka minä suutun ja lyön jalat poikki!" On huomattu sekin, että masuurit mielellään asettuvat asumaan likettäin, jotta Matti aina tarpeen sattuessa voisi rientää auttamaan naapurin Mattia.
Useinten kokouspaikkana oli Little-Rockin kaupunki, mutta Little-Rockista oli Clarcsvilleen matkaa — Clarcsville oli likeisin asuttu paikka ja nousevan Borowinan naapuri — vähän pitemmältä kuin Varsovasta Krakovaan ja matka vei, sen pahempi, läpi erämaitten, aarniometsien ja tulvavesien. Ne, jotka eivät tahtoneet odottaa koko joukkiota, vaan läksivät matkaan yksikseen, olivat kadonneet jäljettömiin, mutta pääjoukon oli käynyt onnellisesti ja se majaili nyt keskellä metsiä.
Totta puhuen siirtolaiset, paikalle saavuttuaan, suuresti hämmästyivät. He olivat toivoneet uutisasutukselle määrätyltä maalta tapaavansa metsiä ja vainioita, mutta he tapasivat raivaamatonta korpea. Mustat tammet, puna- ja pumpulipuut (niinkutsutut cottomvood), heleälehtiset plataanit ja tummat pähkinäpuut seisoivat kylki kyljessä yhtenä seinänä. Sen korven kanssa ei ollut leikkimistä: alla paksu sammal, yllä köynnöskasvit, nuorina ja köysinä kierrellen puusta puuhun, milloin muodostaen ikäänkuin siltoja, milloin esirippuja, milloin kukillisia peitteitä. Metsä oli niin tiheä, niin läpitunkematon, ettei silmä päässyt lävistämään sitä, kuten meidän metsiämme. Se, joka sen syvyyteen joutui, ei löytänyt taivasta päänsä päältä, hänen täytyi eksyä pimeyteen ja ehkä ainiaaksi hukkua. Masuurit silmäilivät vuoroin nyrkkejään ja kirveitään, vuoroin noita jättiläistammia, joitten rungot olivat toistakymmentä syltä ympäri mitaten. Heidän mielensä kävi apeaksi. Kyllä ihmisestä tuntuu hyvältä omistaa polttopuita pirtin lämmikkeeksi, mutta kun hänen pitää raivata 160 morgin ala, kiskoa maasta juuret, korjata pois rungot ja sitte tarttua auran kurkeen, niin siinä on työtä vuosikausiksi.
Mutta muuta neuvoa ei ollut. Jo tulon jälkeisenä päivänä miehet siis siunasivat itsensä, sylkäsivät kämmeniinsä, tarttuivat kirveeseen, ähkäsivät, heilauttivat asetta ja iskivät. Siitä lähtien kaikui joka päivä kirveen iskuja Arkansasin metsistä, joskus myöskin lauluja, joihin kaiku vastasi:
Minä menen metsän korpeen,
Rakennan sinne majani.
Tule, tule tyttö kulta
Jakamaan se mun kanssani.
Siirtolaiset olivat asettuneet joen reunalle, laajahkon, neliskulmaisen aukean ympärille, jonka keskelle kerran aikoivat rakentaa kirkon ja koulun. Mutta sinne oli vielä pitkä aika. Vastaiseksi siinä seisoivat vankkurit, joissa siirtolaisten perheitä oli kuljetettu. Vankkurit olivat asetetut kolmikulmaan, joten ne hyökkäyksen sattuessa saattaisivat toimittaa linnoituksen virkaa. Niiden takana kävivät muulit, hevoset, härät, lehmät ja lampaat laitumella, paimeninaan nuoret, aseelliset miehet. Ihmiset nukkuivat vankkureissa tai nuotiovalkeain ääressä.
Päivin oli leirissä vaan naisia ja lapsia. Miesten läsnäoloa ilmaisivat ainoastaan kirveen iskut, joitten voimasta koko metsä kumisi. Öisin ulvoivat pensaikoissa villit pedot, varsinkin jaguaarit, arkansilaiset sudet ja kujotit. Hirveät harmaat karhut eivät suurestikaan pelänneet tulta, vaan tulivat useinkin aivan likelle vankkureja. Sentähden kuului monasti pimeyden keskeltä pyssynlaukauksia ja huutoja: "tulkaa tappamaan petoa!" Ne miehet jotka tulivat Texasin takamailta olivat enimmäkseen tottuneita metsästäjiä, joten he helposti hankkivat perheilleen riistavaraston, antiloopeja, hirviä ja puhvelihärkiä; sillä näiden eläinten muutto-aika pohjoista kohti olikin pian käsissä. Muut siirtolaiset elivät ruokavaroilla, joita olivat ostaneet Little-Rockista tai Clarcsvillestä, nimittäin maissijauhoilla ja suolaisella lihalla. Sitäpaitsi teurastettiin lampaita, joita jokainen perhe oli ostanut suuret määrät.
Illoin kun vankkurien keskellä paloi suuri tuli, ei nuoriso malttanut lähteä nukkumaan, vaan pisti tanssiksi. Joku pelimanni oli ottanut mukaansa viulun ja vingutti siitä korvakuulon mukaan puolalaista tanssia "obertasta". Taivasalla sekaantui viulun ääni metsän huminaan ja toiset miehet säestivät pelimannia amerikkalaiseen tapaan helistelemällä läkkiastioita.
Elämä kului raskaassa työssä, humussa ja melussa, mutta hedelmiä työstä ei paljon näkynyt. Ensi tehtävänä oli mökkien rakentaminen ja pian seisoikin vihriällä niityntapaisella koko joukko salvoksia, mutta raitit olivat täynnä lastuja, laudanpalasia, puunkuoria ja kaikenlaisia muita jätteitä. Punapuu eli n.k. "redwood" soveltui kyllä rakennusaineeksi, mutta se oli kaukaa noudettava. Toiset pystyttivät väliaikaisiksi asunnoikseen telttoja palttinasta, jonka olivat kiskoneet irti vankkurien kuomeista. Naimattomat miehet, jotka eivät erittäin kaivanneet kattoa päänsä päälle ja jotka jo olivat kyllästyneet raivaustyöhön, rupesivat kyntämään maata, missä vaan tuntui olevan vähänkin murevampaa paikkaa ja missä ei ollut kovin paljon tammia, pähkinäpuita ja muita kovaluontoisia puita. Silloin kajahteli ensi kertaa Arkansasin korvissa kyntäjän huuto haralle: "hei sinä siinä, tokko vedät!"
Yleensä painoi uutisasukasten hartioita sellainen työn taakka, etteivät he tietäneet, mistä päästä alkaa: rakentaako asuntoja, raivatako korpea vai lähteäkö petojen ajoon. Heti alusta alkaen tuli ilmi, että siirtolais-asiamies oli ostanut maan rautatieyhtiöltä ikinä käymättä paikalla. Varmaan hän vaan oli luottanut vakuutuksiin, sillä muutoin ei hän ikinä olisi ostanut syvää korpea, kun kyllä helposti olisi ollut saatavissa metsänsekaista aroa. Sekä hän että rautatieyhtiön asiamies saapuivat kyllä paikalle mittaamaan maata ja jakamaan kullekin osaansa, mutta viivyttyään siellä kaksi päivää ja vihdoin riitaannuttuaan pahanpäiväisesti, lähtivät he Clarcsvilleen, muka mittausvehkeitä hakemaan, eivätkä sen koommin enään näyttäytyneet uutisasutuksilla.
Pian kävi selville, että toiset siirtolaiset olivat maksaneet enemmän, toiset vähemmän ja pahinta kaikesta oli, ettei kukaan tietänyt missä hänen maatilkkunsa oli ja kuinka saada mitatuksi, mitä kullekin kuului. Uutisasukkaat jäivät vaille johtajaa joka olisi järjestänyt heidän asiansa ja ratkaissut heidän riitansa. Kukaan ei oikein tietänyt, miten työt olivat asetettavat. Jos siirtolaiset olisivat olleet saksalaisia, niin he varmaan olisivat yksissä voimin ensin raivanneet metsän, senjälkeen rakentaneet asumukset ja vasta sitte mitanneet kullekin mökille maan. Mutta masuuri tahtoi paikalla haltuunsa oman tilkkunsa. Siihen piti heti rakentaa talo ja siitä piti heti kaataa metsä. Sitäpaitsi jokainen tahtoi saada maansa aukean keskeltä, missä multa oli murevinta ja vesi lähinnä. Syntyi riitoja, jotka yltyivät yltymistään, kunnes äkkiä eräänä päivänä keskelle siirtolaa ilmaantuivat erään herra Grünmanskin vankkurit. Cincinatissa, missä asuu saksalaisia, samainen herra luultavasti käytti lyhyempää nimeä "Grünmann", mutta Borowinassa hän lisäsi puolalaisen päätteen "ski", jotta kaupat luistaisivat paremmin. Hänen vankkurejaan peitti korkea palttinainen katos, jonka molempiin syrjiin oli suurilla mustilla kirjaimilla kirjoitettu: "Saloon" (Salonki). Alempana seisoi pienemmillä kirjaimilla: Paloviinaa, viskiä, katajamarjaviinaa.
Minkätähden nuo vankkurit olivat lähteneet vaaralliseen korpeen Clarcsvillen ja Borowinan välillä, kuinka eivät erämaan rosvot olleet niitä hävittäneet ja minkätähden eivät indiaanit, jotka tavan takaa pienissä parvissa retkeilivät Clarcsvillen likeisyydessä, olleet vieneet herra Grünmanskin päänahkaa — tämä kaikki jääköön hänen salaisuudekseen. Pääasia oli, että hän onnellisesti saapui perille, alkaakseen heti samana päivänä tehdä loistavia kauppoja. Mutta samana päivänä alkoi siirtolaisiltakin mennä päät vallan sekaisin. Olivathan he tähänkin asti riidelleet maakappaleista, aseista, lampaista y.m., mutta nyt tuli riita turhista. Heidät valtasi jonkillainen amerikkalainen nurkkapatriotismi. Siirtolaiset, jotka olivat tulleet pohjoisvaltioista rupesivat kehumaan entisiä asuinsijojaan eteläisten uutisasukkaitten ja uutisasutusten kustannuksella ja päinvastoin. He käyttivät nyt puheessaankin pohjoisamerikkalaista, englanninsekaista puolaa, jommoiseksi heidän kielensä oli muodostunut vieraitten joukossa, kaukana synnyinmaasta.
— Mitä te siellä kehutte pohjoista kontrianne? virkkoi chicagolainen työmies. — Meillä Illinoisissa — katsoppa minne tahansa — huristaa treinit ja joka miilalla on edessäsi kaupunki. Jos taas lähdet kontriin ja tahdot ruveta piltaamaan farmillasi, well, ei tarvitse käydä metsää kaatamaan, ostat valmiita lumperia ja — ool rait! Mutta mitä teidän puolellanne saa?
— Meillä lähtee yhdellä pyssynlaukauksella irti enemmän dollareita kuin kaikki sinun lautasi.
— Mutta, bai heven, mitä sinä sinuttelet minua. Siellä olin minä sör ja sinustakin olisi voinut tulla sör, mutta mikä sinä täällä olet, notinkia, jees, notinkia etkä mitään muuta.
— Suus kiinni, taikka annan korvillesi sen tramppi, kun tässä suutun.
Mitä bisnestä sinulla on kanssani?
— Mitä sinä sitte minua insulttaat?
Nyt olivat siirtolaisten asiat todetta nurin, sillä koko joukko oli kuin lammaslauma ilman paimenta. Riidat maakaistaleista kävivät yhä kiihkeämmiksi. Toisten asumusten väet liittyivät tappelemaan toisia vastaan. Kokeneemmat, vanhemmat ja viisaammat saivat tosin usein heidät palautetuiksi järkiinsä, mutta monasti eivät he voineet mitään. Vaaran hetkinä yhteishyvän vaisto kyllä pakotti unohtamaan riidat. Kerran esimerkiksi, kun joukko indiaani-kulkureja oli varastanut siirtolaisilta toistakymmentä lammasta, olivat miehet suinpäin, aivan epäjärjestyksessä ja hetkeäkään epäilemättä, karanneet heidän kimppuunsa. Lampaat saatiin pois, yksi punanahka haavoittui ja heitti pian henkensä. Sinä päivänä vallitsi leirissä mitä paras tuuli, mutta seuraavana aamuna, kun oltiin vääntämässä puunjuuria maasta, syttyi taas riita. Illoin kun pelimanni soitti, vallitsi myöskin rauha. Hän ei silloin soittanut tansseja, vaan muita lauluja, joita siirtolaiset olivat kuulleet kauvan sitte, silloin, kun vielä asuivat kotoisten olkikattojen alla. Silloin vaikeni puhekin. Miehet asettuivat suureen piiriin pelimannin ympärille, metsän humina säesti soittoa, valkean liekeistä räiskivät kipinät. Mutta miesten päät painuivat surullisina rintaa vastaan ja heidän ajatuksensa lensivät merten taa. Monasti oli kuu jo sukeltanut esiin metsän takaa, he yhä vaan kuuntelivat. Mutta noita lyhyitä hetkiä lukuunottamatta, hajaantui siirtola hajaantumistaan. Riidat yltyivät, viha kasvoi. Pieni yhteiskunta, viskattuna korpien keskelle, erilleen koko muusta maailmasta, elämään ilman mitään johtoa, ei voinut omin voimin tulla toimeen.
Siirtolaisten joukossa tapaamme tuttavamme, vanhan Wawrzon Taporekin ja hänen tyttärensä Marysian. He olivat lähteneet Arkansasiin ja jakoivat nyt toisten siirtolaisten kohtaloa. Tai oikeastaan heidän alussa kävi paremmin. Olivathan he metsässä eikä New-Yorkin kadulla. Siellä eivät he omistaneet mitään, täällä heillä oli vankkurit, hiukan tavaroita, joita he halvalla hinnalla olivat ostaneet Clarcsvillestä ja jonkun verran työaseita. Siellä heitä kalvoi kauhea koti-ikävä, täällä kahlehti kova työ ajatukset päivän huoliin. Mies hakkasi aamusta iltaan puita metsässä ja kuljetti hirsiä rakennukseensa. Tytön täytyi pestä vaatteita joessa, tehdä tulta ja valmistaa ruokaa. Vaivalloisesta elämästä huolimatta, liike ja raitis ilma sentään karkoittivat viimeisetkin jäljet siitä taudista, jonka kurjuus New-Yorkissa oli tuottanut. Texasin kuuma ilma oli ruskettanut hänen kasvonsa, joten ne säteilivät kuin kulta. Nuoret miehet Sant-Antoniosta ja suurten järvien ympäriltä, jotka yhtä mittaa pöllyyttivät toisiaan, olivat ainakin siinä suhteessa yksimieliset, että Marysian silmät ovat kuin ruiskukat tähkien keskellä ja että hän on kaunein tyttö, minkä ihmis-silmä ikinä voi nähdä. Marysian kauneus tuotti Wawrzonillekin etuja. Hän oli ottanut maakappaleen, jossa metsä oli harvimmillaan eikä kukaan ollut asettunut vastaan, sillä kaikki pojat olivat olleet hänen puolellaan. Moni häntä auttoi, milloin puunhakkuussa, milloin sahaamisessa, milloin pirtin salvamisessa. Vanhus joka oli viisas, kyllä ymmärsi yskän. Tuontuostakin hän virkkoikin:
— Minun tyttöni kulkee niityllä kuin liljankukka, hän on kuin neiti ja kuningatar. Minä annan hänet sille, jolle hyväksi näen, mutta ei häntä kelle tahansa anneta, sillä hän on tilanomistajan tytär. Sille, joka minua nöyrinten kumartaa ja parhaiten miellyttää, sille minä hänet annan, mutta en millekään maankiertäjälle.
Kaikki jotka häntä auttoivat, luulivat edistävänsä omaa asiaansa.
Wawrzonilla oli paremmat päivät kuin muilla. Hänellä olisi ollut syytä olla aivan tyytyväinen, jos Borowinan tulevaisuudesta vaan olisi ollut toivoa. Mutta siellä kävivät asiat päivä päivältä sekavammiksi. Kului muutamia viikkoja. Aukealla oli kyllä suuret määrät hirsiä, maa oli lastujen peitossa ja siellä täällä kohoili jo rakennusten keltaisia seiniä; mutta suoritettu työ oli leikintekoa sen rinnalla, mikä vielä oli suorittamatta. Metsän vihriä seinä eteni hitaasti kirvesten tieltä. Ne jotka reippaalla mielin olivat lähteneet syvemmälle korpeen, toivat sieltä kummallisia tietoja. He väittivät ettei tällä metsällä ollenkaan ole loppua, että tuolla etempänä on hirveitä soita ja rämeitä, joitten vedet puitten alatse punoutuvat toisiinsa, että siellä asuu peikkoja, että häijyt henget humuavat pensaissa, että käärmeet pihahtelevat: "pois siitä!" ja että takkiaiskasvit käyvät kiinni vaatteisiin eivätkä päästä eteenpäin. Muuan chicagolainen poika kertoi nähneensä pirun omassa persoonassaan, kun se nosti hirveätä, pörröistä päätään suosta ja murisi. Mutta poika oli pelästynyt niin, että tuskin löysi takaisin leiriin. Siirtolaiset Texasista selittivät, ettei se ollut muu kuin buffelihärkä, mutta sitä ei hän ottanut uskoakseen. Tässä onnettomassa tilassa muuttui pelko taikauskoksi. Muutamia päiviä pirun näyttäytymisen jälkeen läksi kaksi reimaa miestä metsään, eivätkä he sen koommin palanneet. Muutamat saivat liiasta työstä säryn selkäänsä. Sitte he sairastuivat kuumeeseen. Riidat maakaistaleista yltyivät siihen määrään, että tappeluissa vuodatettiin verta. Siltä, joka ei ollut merkinnyt karjaansa, veivät toiset siirtolaiset elukat. Leiri hajosi, vankkurit kuljetettiin eri haaroille aukeaa, sillä jokainen pyrki naapuristaan niin kauvas kuin suinkin. Kukaan ei ottanut paimentaakseen karjaa. Lampaita alkoi hävitä. Se seikka vaan selveni selvenemistään, että ennenkuin suo sulaa, niin kurki kuolee; ennenkuin elo metsäisillä saroilla alkaa vihannoida ja kantaa satoa, loppuvat ruokavarat ja uhkaa nälkä. Epätoivo valtasi mielet. Kirveeniskut harvenivat harvenemistaan, sillä miehiltä puuttui kärsivällisyyttä ja rohkeutta. Olisihan sitä vielä tehnyt työtäkin, jos joku olisi sanonut: "tuo tuossa on sinun omaasi". Mutta kukaan ei tietänyt, mikä paikka kullekin kuului. Oikeutettu suuttumus nousi asiamiehiä vastaan. Ihmiset väittivät, että heitä oli houkuteltu korpeen kuolemaan. Vähitellen kaikki, joilla vielä oli roponenkin taskussa, istuutuivat vankkureihin ja läksivät Clarcsvilleen. Mutta useimmat olivat panneet viimeiset varansa tähän yritykseen eivätkä enään voineet palata entisille asuinsijoilleen. He vääntelivät käsiään ja katselivat täydellistä perikatoa silmiin.
Kirveeniskut olivat vähitellen kokonaan vaienneet, mutta metsä humisi ikäänkuin ivaten ihmisten voimattomuutta. "Raada täällä nyt pari vuotta ja kuole sitte nälkään!" virkkoivat miehet toisilleen. Metsä vaan humisi ikäänkuin pilkaten. Eräänä iltana tuli Wawrzon Marysian luo ja lausui:
— Kaikki täällä nyt näkyvät joutuvan perikatoon, me myöskin.
— Tapahtukoon Jumalan tahto, vastasi tyttö, — mutta ei Hän meitä heitä nytkään, onhan hän tähänkin asti ollut meille armollinen.
Niin lausuen nosti tyttö siniset silmänsä tähtitaivasta kohti ja tulen valossa oli hän kaunis katsella kuin pyhä kuva. Mutta Chicagon miehet ja texasilaiset metsästäjäpojat iskivät häneen katseensa ja virkkoivat:
— Me emme myöskään heitä sinua, sinä heleä aamurusko!
Tyttö ajatteli sitä yhtä ainoaa, jonka kanssa hän olisi ollut valmis kulkemaan vaikkapa maailman ääriin asti, Jaskoa Lipincessä. Mutta Jasko, vaikka oli luvannut sotkana läpi vesien soutaa, kurkena halki ilman lentää, kultasormuksena maat manteret kieriä, ei ollut soutanut, ei ollut lentänyt, vaan hyljännyt oli onnettoman tyttönsä!
Tietysti Marysia tiesi, että uutisasukkaitten asiat olivat huonolla kannalla, mutta hän oli jo päässyt sellaiseen mielentilaan, Jumala oli pelastanut hänet niin suurista vaaroista ja kärsimykset olivat jo niin kirkastaneet hänen sielunsa, ettei mikään pystynyt järkyttämään hänen luottamustaan taivaalliseen apuun.
Ja muistihan hän vielä, että vanha herra New-Yorkissa, joka oli auttanut heitä nousemaan kurjuudesta ja lähtemään tänne, oli antanut hänelle nimikorttinsa, sanoen, että jos häntä onnettomuus uhkaa, niin hän saa kääntyä hänen puoleensa ja että hän aina auttaa häntä.
Päivä päivältä kävi uutisasukkaitten tila uhkaavammaksi. Moni lähti kulkemaan yön selkään ja jäi sille tielleen. Metsä pilkkasi ja humisi huminataan.
Vihdoin sairastui vanha Wawrzon heikkouttaan. Hätäyksissään rupesi hän rukoilemaan. Kaksi päivää hän vielä pysyi pystyssä, mutta kolmantena ei hän enään voinut nousta. Tyttö läksi metsään, keräsi sammaleita, levitti ne nurmelle rakennuksen seinikolle, asetti isän sammalvuoteelle ja valmisti hänelle lääkettä viinasta.
— Marysia, mutisi vanhus, — jo minä tunnen, että kuolema astuu minua kohti metsästä; sinä jäät yksin maailmaan, orpo raukka. Jumala rankaisee minua suurten syntieni takia, kun läksin tuomaan sinua merten taakse kadotukseen. Vaikeaksi minulle tulee lähtö…
— Isä kulta, vastasi tyttö, — Jumala minua olisi rangaissut, jollen olisi lähtenyt kanssanne.
— Kunhan ei minun tarvitsisi jättää sinua yksin, kunhan saisin siunata sinut miehelään, niin minun olisi helpompi kuolla. Marysia lapseni, mene tuolle Mustalle-Kotkalle, hän on hyvä poika, hän ei hylkää sinua.
Musta-Kotka oli Texasin parhaita pyssymiehiä. Vanhuksen sanat kuullessaan heittäysi hän polvilleen.
— Isä, huudahti hän, — siunatkaa meidät! Minä rakastan tyttöä kuin silmäterääni ja suojelen häntä.
Hän loi Marysiaan kotkankatseensa, ihastuneena ikäänkuin hän edessään olisi nähnyt taivaankaaren, mutta tyttökin lankesi polvilleen vanhuksen eteen ja lausui:
— Älkää panko minulle pakkoa, isä: sille minä menen, joka minut on kihlannut, taikka en kenellekään.
— Sille, joka sinut kihlasi et sinä mene, sillä hänet minä tapan. Minulle sinun täytyy tulla tai et kenellekään, puhui Kotka. — Kaikki täällä hukkuvat ja sinä hukut myöskin, ellen minä sinua pelasta.
Musta-Kotka oli puhunut totta. Perikato oli ovella. Viikot vierivät, ruokavarat loppuivat. Ruvettiin teurastamaan työjuhtia. Kuume vei yhä uusia uhreja. Vuorotellen ihmiset kiroilivat korpea, vuorotellen korottivat äänensä huutamaan pelastusta taivaasta. Eräänä sunnuntaina heittäysivät miehet, naiset ja lapset nurmikolle veisaamaan ja sadoista suista nousi nyt huokaus: "Pyhä Jumala, Pyhä ja voimakas ja kuolematon, armahda meitä!" Metsä lakkasi heilumasta, lakkasi humisemastakin ja jäi kuuntelemaan. Vasta kun veisuu vaikeni, alkoi taas kuulua huminaa, äreää ääntä, ikäänkuin metsä olisi puhunut: minä täällä olen herra, minä täällä olen valtias.
Mutta Musta-Kotka, joka tunsi metsän, avasi mustat silmänsä selkosen selälleen ja loi siihen ylpeän katseen.
— No, no, huusi hän ääneen, — pannaan hampaankoloon.
Ihmiset katselivat kaikki Kotkaan ja jonkillainen lohdun tunne hiipi heidän sydämiinsä. Ne, jotka hänet tunsivat Texasin ajoilta, luottivat häneen suuresti, sillä hän oli Texasissakin kuuluisa pyssymies. Se poika oli elänyt arojen villiä elämää, hän oli jykevä kuin tammi. Karhunkin kanssa hän rupesi kaksintaisteluun. Sant-Antoniossa, missä hän sittemmin oli asunut, tiedettiin, että kun hän heitti pyssyn olalleen, saattoi hän viipyä erämaassa pari kuukautta, mutta aina hän palasi terveenä ja reippaana. Häntä oli ruvettu sanomaan "mustaksi" sentähden, että aurinko oli polttanut hänen ihonsa ihan tummaksi. Oli kerrottu hänen rosvonneen Mexicon rajoilla, mutta se ei ollut totta. Hän kävi aina puettuna eläinten nahkoihin ja oli käyttänyt indiaanilaista päänahkaakin koristuksenaan, kunnes paikkakunnan rovasti oli uhannut häntä pannakirouksella. Täällä Borowinassa ei hän ollut huolehtinut eikä välittänyt mistään. Metsä hänelle antoi sekä ruuan että juoman ja vaatteet. Mutta kun muut ihmiset rupesivat epäilemään ja joutuivat suunniltaan, niin hän ryhtyi työhön ja toimeen ja oli kuin kala vedessä. Texasilaiset pysyttelivät hänen ympärillään. Kun hän sitte rukouksen aikana keskusteli metsän kanssa, ajattelivat ihmiset: kyllä siitä nyt jotakin tulee.
Aurinko laski. Korkealla, mustien sykomorien oksien välillä paloi vielä jonkun aikaa loistava iltarusko. Vähitellen se himmeni ja sammui. Tuuli kääntyi etelään, pimeä lankesi maille. Kotka otti pyssynsä ja läksi metsään.
Oli jo yö, kun ihmiset syvältä metsän sisästä äkkäsivät suuren kultaisen tähden, ikäänkuin aamuruskon eli nousevan auringon. Se kasvoi hirvittävällä nopeudella ja sen väri kävi veren karvaiseksi.
— Metsä palaa! metsä palaa! nousi leirissä huuto.
Suurissa parvissa tulla liihotteli lintuja joka taholta, rääkkyen, kirkuen ja vikisten. Karja leirissä rupesi surkeasti mylvimään, koirat ulvoivat, ihmiset juoksivat sinne tänne, peläten että kulovalkea leviää leiriin päin; mutta kova etelätuuli vei liekit päinvastoin pois aukealta. Metsään syttyi jo toinen punainen tähti, syttyi kolmaskin. Molemmat valautuivat pian ensimmäiseen ja tulipalo leveni hirvittävällä nopeudella. Liekit juoksivat kuin vesi, karkelivat villin viinin ja köynnöskasvien kuivaneita runkoja myöten ja ravistelivat lehtiä puista. Tuuli tarttui palaviin lehtiin, nosti ne tulisina lintuina ilmaan ja läksi lennättämään yhä etemmäksi.
Sykomorit kaatuivat paukkuen ja rytisten liekkien keskellä. Punaiset tulikäärmeet kiertelivät pitkin korven povea. Rätinä ja räiskinä, taittuvien oksien pauke, valkean kumea tohina, lintujen kirku ja petojen karjunta täytti ilman. Taivasta tavottelevat puut, muuttuneina tulisiksi patsaiksi ja pylväiksi, huojuivat. Syttyneet köynnöskasvit irtaantuivat puista, vääntyivät kiemuroiksi, heiluivat edestakaisin ja kuljettivat tulta ja kipinöitä puista puihin, ikäänkuin olisivat olleet saatanallisia käsivarsia. Taivas kävi tulipunaiseksi, olisi luullut tulipalon raivoavan sielläkin. Yö oli valoisa kuin päivä. Vihdoin kaikki liekit valautuivat yhdeksi ainoaksi tulimereksi ja lensivät metsän läpi kuin kuoleman huokaus eli Jumalan vihan myrsky.
Savu, kuumuus ja palaneen käry täytti ilman. Vaikkei leiriä uhannutkaan vaara, niin ihmiset kuitenkin huusivat ja kirkuivat, kunnes äkkiä kulon laidasta, liekkien ja kipinöiden joukosta astui esiin Musta-Kotka. Hänen synkät kasvonsa olivat ihan noessa. Kun ihmiset kokoontuivat hänen ympärilleen, nojausi hän pyssyynsä ja virkkoi:
— Ei teidän enään tarvitse raataa. Minä olen polttanut metsän. Huomenna tapaatte tuolta puolen peltomaata niin paljon kuin vaan haluatte.
Sitte hän kääntyi Marysian puoleen:
— Nyt sinun täytyy ruveta omakseni, sillä minä olen polttanut metsän.
Kuka täällä on minua väkevämpi?
Tyttö vapisi kuin haavan lehti, sillä kuu paistoi Kotkan silmiin ja hän oli hirveä katsella…
Ensi kertaa Marysia Amerikassa kiitti Jumalaa siitä, että Jasko oli kaukana Lipincessä.
Tohisten eteni valkea etenemistään; päivä valkeni raskaassa pilvessä. Aamun tullessa koettivat muutamat miehet liketä kulomaata, mutta kuumuus teki sen mahdottomaksi. Seuraavana päivänä oli ilmassa niin paksulta sumua, ettei ihminen parin askelen päästä voinut toista erottaa. Yöllä rupesi satamaan vettä ja pian uhkasi siirtolaisia täydellinen vedenpaisumus. Mahdollisesti tulipalo oli saattanut ilman väräjämään ja vaikuttanut pilvien kerääntymiseen. Sitäpaitsi on huomattava, että oli kevät, jolloin Missisipin ja Arkansasin soisten jokien varsilla tavallisesti sataa tavattoman runsaasti. Kun lisäksi kaukaisilla vuorilla lumet sulavat, niin paisuvat Arkansasin suot, pienet järvet ja joet. Maa Borowinan kentällä pehmeni ja muuttui ainoaksi suureksi lammikoksi. Ihmiset, joitten päivät pääksytysten täytyi pysyä märkinä, sairastuivat. Muutamat läksivät taasen liikkeelle siirtolasta, päästäkseen Clarcsvilleen, mutta palasivat pian takaisin, tuoden sen viestin, että joki on tulvillaan ja pääsy ulospäin mahdoton. Nyt kävi siirtolaisten tila kamalaksi, sillä heidän tulostaan oli jo kulunut kokonainen kuukausi, ruokavarat olivat loppumaisillaan eikä Clarcsvilleen päässyt noutamaan uusia. Wawrzonia ja Marysiaa kalvoi nälkä vähemmin kuin muita, sillä heitä suojeli Mustan-Kotkan käsi. Joka aamu toi hän heille otuksen, jonka joko oli ampunut tai pyydystänyt ansaan. Seinustalle, jossa Wawrzon makasi, pystytti hän telttansa, suojellakseen vanhusta ja hänen tytärtään sateelta. Täytyihän heidän kiitollisuudella käyttää hyväkseen hänen avuliaisuuttansa, sillä hän itse tarjosi heille apuaan eikä huolinut mistään korvauksesta. Marysiaa vain hän tahtoi.
— Olenko minä nyt ainoa tyttö maailmassa, sanoi Marysia hänelle, — mene ja hae toinen, tiedäthän että minä rakastan toista.
Mutta Kotka vastasi:
— Vaikka vaeltaisin maailman ääriin asti, niin en tapaa sinun kaltaistasi. Sinä olet ainokaiseni maan päällä ja minun täytyy saada sinut omakseni. Miten sinä tulet toimeen, kun vanhus kuolee? Sinä tulet minun turviini, tulet vapaasta tahdosta, ja minä otan sinut niinkuin susi ottaa lampaan, ja kannan metsään, mutta en raatele. Olethan sinä minun omani, ainokaiseni. Kuka minua kieltää sinua ottamasta? Ketä minä täällä pelkäisin? Jos sinun Jaskosi tulee, niin sitä parempi!
Wawrzonin sairauteen nähden taisivat Kotkan sanat vaan osata oikeaan. Vanhus kävi yhä huonommaksi, kuumehoureessaan puheli hän usein synneistään, Lipincestä ja Jumalan tahdosta, joka ei salli hänen nähdä syntymäseutuaan. Marysia itki sekä isäänsä että itseään. Kotka lupasi kihlata hänet ja lähteä hänen kanssaan vaikkapa Lipinceen asti, mutta se oli hänestä kauheaa eikä suinkaan hauskaa. Palata Lipinceen, missä Jasko oli, ja toisen kanssa — ei ikinä! Parempi panna puun alle kuolemaan. Ja sellainen kai hänen loppunsa onkin oleva.
Siirtolaa odotti vielä uusi onnettomuus.
Sadetta tuli kuin kaatamalla. Eräänä synkkänä yönä, kun Kotka, kuten tavallisesti läksi metsälle, alkoi leiristä kuulua hirveitä hätähuutoja: "vettä, vettä!" Kun ihmiset heräsivät unestaan, saattoivat he erottaa suuren, kiiltävän pinnan, joka ulottui silmänkantamiin asti, aaltoillen tuulessa ja loiskien sateen alla. Yön väräjävä, himmeä kajastus valaisi kiitäviä laineita. Rannalta, missä seisoi puunrunkoja, ja palaneesta metsästä, kuului uusien laineiden tohina ja kohina. Ne tulla viilättivät ikäänkuin suuren voiman takaa-ajamina. Leirissä nousi hirveä huuto. Naiset ja lapset rupesivat kiipeämään vankkureihin, miehet juoksivat minkä jaksoivat aukean eteläsyrjälle, missä kasvoi puita. Vesi ei vielä ulottunut polviinkaan asti, mutta se nousi nopeasti. Tohina metsästä päin yhä kasvoi. Sen seasta erottautui hätähuutoja, ihmiset huutelivat omaisiaan ja rukoilivat taivaalta apua. Pian pienemmät eläimet rupesivat juoksemaan edestakaisin, paetakseen aaltojen voimaa, joka kasvamistaan kasvoi. Lampaat uiskentelivat, surkeasti määkien, vedessä, kunnes katosivat metsän puolelle. Vettä tuli kaatamalla, hetki hetkeltä kasvoi hätä. Aaltojen kaukainen kohina paisui mahtavaksi ryskeeksi. Jo alkoivat vankkurit huojua. Tämä ei ollut tavallista kevätsadetta: Arkansas-joki kaikkine sivuhaaroineen oli paisunut yli äyräittensä. Tulva riisti puut juurineen maasta, kaatoi metsät, vei ihmisasunnot, levitti kaikkialle pimeyttä, hävitystä, kuolemaa.
Eräät vankkurit, jotka sattuivat olemaan likinnä palanutta metsää, kaatuivat. Kun naiset, jotka olivat paenneet sinne, rupesivat huutamaan apua, viskautui useita miehiä alas puista. He eivät sentään päässeet auttamaan huutavia, sillä aallot tarttuivat heihin ja veivät pois metsään hukkumaan. Muutamien vankkurikuormien palttinaisille katoillekin oli paennut ihmisiä. Sadetta yhä tuli kuin saavista kaatamalla, pimeys kasvoi kasvamistaan, peittäen vaippaansa surullisen vesimaiseman. Tuontuostakin purjehti näkyviin puunrunko, jolle ihmisolento oli päässyt pelastumaan, milloin pulpahti vedestä esiin joku eläin tai ihminen, milloin vain käsi, samassa painuakseen veteen — ainiaaksi.
Veden yhä kasvava pauhu voitti hukkuvien eläinten mylvinän ja ihmisten äänet, jotka huusivat: "Jeesu, Jeesu, Maaria!"
Entä Wawrzon ja Marysia? Puinen seinä, jolla vanhus lepäsi Kotkan teltan alla, pelasti heidät ainakin hetkellisesti, sillä se pysyi lastuna veden pinnalla. Aallot kuljettivat sitä yli koko aukean ja veivät metsään. Pari kertaa se tarttui kiinni puuhun, irrottui sitte ja läksi purjehtimaan pimeyttä kohti. Tyttö oli polvillaan isän vieressä. Hän nosti kätensä taivasta kohti ja rukoili pelastusta, mutta vain aaltojen pauhu ja tuulen ulvonta vastasivat hänen rukouksiansa… Teltta repesi… lauttakin saattoi hajota minä hetkenä hyvänsä, sillä sekä edessä että takana uiskenteli pölkkyjä, jotka uhkasivat sekä särkeä että kaataa sen…
Vihdoin se tarttui johonkin puuhun, jonka latva vain näkyi vedestä ja samassa kuului samaisesta latvasta ihmisen ääni:
— Ottakaa tämä pyssy ja lähtekää toiselle laidalle, ettei lautta kaadu, kun minä hyppään…
Tuskin olivat Wawrzon ja Marysia ehtineet noudattaa kehotusta, kun joku olento oksien välitse pujahti lautalle.
Se oli Kotka.
— Marysia, puhui hän, — sinä näet, etten heitä sinua. Kautta Jumalan!
Pelastan minä teidät tästäkin hädästä.
Hänellä oli kirves matkassaan, sillä hän silmänräpäyksessä hakkasi oksat nuoresta puusta ja rupesi melomaan ja ohjaamaan lauttaa.
Heidän päästyään joelle, alkoi lautta kulkea tavattoman nopeasti. Mihin? Sitä eivät he tietäneet. He vaan kiitivät eteenpäin. Välistä Kotka tyrkkäsi syrjään kantoa tai oksaa tai käänsi lauttaa, jotta se pääsisi puun ohitse. Hänen jättiläisvoimansa näyttivät vaan kasvavan. Hänen silmänsä äkkäsi pimeästäkin kaikki vaarat. Tunnit kuluivat. Toinen ihminen olisi jo nääntynyt, hän vaan ei näyttänyt tietävän rasituksesta mitään. Aamulla huomasivat he päässeensä pois metsästä, sillä kaikki puunlatvat katosivat näkyvistä. Koko seutu oli ainoana merenä, jonka pinnalla liankarvaiset, vaahtoavat vedet mylvien vyöryivät. Päivä valkeni. Kun Kotka huomasi, ettei puunkannoista tällä haavaa ole vaaraa, lakkasi hän hetkeksi melomasta ja kääntyi Marysian puoleen:
— Nyt sinä olet minun, sillä minä olen riistänyt sinut kuoleman kidasta.
Hän oli paljain päin, kasvot hiestyneinä ja ahavoituneina ponnistuksesta. Hänessä asui sellainen voima, ettei Marysia uskaltanut vastata olevansa toisen morsian.
— Marysia! huudahti nuori mies hellästi, — oma kultaseni!
— Minne me kuljemme? kysyi Marysia, joka tahtoi vaihtaa puheainetta.
— Sama se minne! Olethan sinä luonani, rakastettu!
— Melo, muuten paha meidät perii.
Kotka rupesi melomaan. Wawrzon oli sillaikaa käynyt yhä huonommaksi. Toisinaan hänessä oli kuumetta, toisinaan se hänet heitti, mutta yhä hänen voimansa heikkenivät. Hänen vanha, vaivattu ruumiinsa oli saanut kestää liiaksi rasitusta. Loppu likeni, ikuinen lepo teki tuloaan. Päivällisaikaan hän heräsi ja lausui tyttärelleen:
— Marysia, en minä enään näe huomista päivää. Voi lapseni, lapseni, kunhan en olisi lähtenyt Lipincestä, kunhan en olisi sinua sieltä kuljettanut! Mutta Jumala on armollinen! Minä olen paljon kärsinyt, ehkä hän antaa anteeksi syntini. Haudatkaa minut, jos suinkin voitte ja saata sinä, Kotka, tyttö vanhan herran luokse New-Yorkiin, Hän on hyvä herra, hän kyllä säälii sinua ja antaa sinulle rahaa, niin että pääset matkustamaan Lipinceen. Minä en enään sinne palaa. Oi armollinen Jumala, anna edes minun sieluni saada lintuna lentää Lipinceen, jotta minä edes kerran vielä sen näkisin.
Siinä kuume taas ennätti hänet ja hän rupesi puhumaan: "sinun turviisi minä pakenen, pyhä Jumalan Äiti!" Hetkisen kuluttua hän äkkiä kirkasi: "älkää heittäkö minua veteen, en ole mikään koira!" mutta sitte hänen mieleensä mahtoi muistua, että hän kerran hädissään oli ollut hukuttamaisillaan Marysian, sillä hän alkoi rukoilla: "lapsi, anna anteeksi, anna anteeksi!"
Tyttö raukka oli polvillaan hänen päänsä pohjassa ja itkeä nyyhkytti ääneensä. Kotka meloi ja kyynelet kirvelivät hänen kurkussaan.
Illemmalla kirkastui taivas. Ennen laskuaan näyttäytyi aurinkokin. Hetkisen loisti se täydeltä terältään tulvan tuhoamaan maisemaan, luoden veteen pitkän, kullankarvaisen vyön. Vanhukselle tuli lähdön hetki. Jumala armahti häntä todella ja soi hänelle hyvän lopun. Ensin hän surullisella äänellä tuontuostakin virkkoi: "voi minua, että läksin Puolasta, omasta maastani!" mutta kuumehoureessa alkoi hänestä sitte tuntua siltä, että hän on paluumatkalla Puolaan. Kas, vanha herra New-Yorkissa antoi heille matkarahat ja osti uutispaikan, ja nyt he molemmat, hän ja Marysia, ovat kotimatkalla. He ovat laivalla, laiva kulkee yöt, päivät, merimiehet laulavat. Sitte tullaan samaan Hampurin satamaan, josta lähdettiinkin, kaupungit vaan kiitävät silmien ohitse, saksankieli soi korvissa ja juna lentää eteenpäin. Wawrzon tuntee, että koti likenemistään likenee, sanomaton riemu täyttää hänen rintansa, toinen, tuttu, rakas ilma löyhyttelee häntä vastaan kotoisilta seuduilta. Entä mikäs tämä on? Ka, raja! Talonpojan sydän-raukka alkaa takoa kuin vasara. Matka joutuu. Jumala, Jumala! Tuossahan jo ovat Matin pellot, ja päärynäpuut… tuossa harmaat mökit ja kirkko. Tuossa astuu mies, lammasnahkalakki päässä, auran takana. Wawrzon ojentaa vaunun ikkunasta käsivartensa häntä vastaan. Vaari, vaari!… eikä enään löydä sanojakaan. Kuljetaan eteenpäin. Entä mikä se tuolla on? Ka Przyremblen kaupunki. Ja Przyremblen takana on Lipince. Itkien he astelevat tietä pitkin. On kevät. Ruis kukkii… hyönteiset surisevat ilmassa… Przyremblen kirkossa soitetaan iltakelloja… Oi Jeesu, Jeesu, että sinä annat syntiselle näin paljon onnea! Tuon mäen takaa tulee näkyviin risti ja tienviitta ja Lipincen raja. Eivät he enään kävele… he lentävät ikäänkuin siivillä, pääsevät mäelle, ristin luo, tienviitalle asti. Vanhus heittäytyy maahan, huutaa ilosta ja suutelee maata. Hän konttaa ristin juurelle ja kietoo molemmat käsivartensa sen ympärille: nyt hän on Lipincessä! Niin kyllä. Hän on Lipincessä, sillä vain hänen kuollut ruumiinsa lepää ajelehtivalla lautalla. Sielu on liitänyt sinne, missä sen on hyvä ja rauhaisa olla…
Turhaan tyttö huutelee: "isä, isä!" Marysia raukka, ei hän enään palaa luoksesi! Hänen on niin hyvä Lipincessä.
Tuli yö. Kotkan käsistä rupesi jo melapuu vaipumaan ja nälkä ahdisti kovasti. Marysia luki itkunsekaisella äänellä rukouksia isänsä ruumiin ääressä. Ympärillä ei näkynyt mitään muuta kuin vettä, sitä ulottui taivaan äärimmäisiin rantoihin asti.
He olivat mahtaneet joutua jonkun suuremman joen väylään, sillä virta kuljetti taas suurella nopeudella lauttaa. Sitä oli mahdoton ohjata. Ehkä he mahdollisesti olivat joutuneet pyörteisiin, jotka liikkuivat kuoppapaikkojen päällä, sillä lautta pyöri ympyrässä. Kotka tunsi voimiensa alkavan loppua. Äkkiä hän hypähti pystyyn ja huusi:
— Totta totisesti! tuolla on tulta!
Marysia seurasi hänen kätensä liikettä ja huomasi todella kaukaa tulen, joka välkkyi ja heijastui veteen.
— Se on vene Clarcsvillesta, puhui Kotka nopeasti. — Yankeet ovat lähettäneet sen pelastamaan hädänalaisia. Kunhan eivät soutaisi ohitsemme… Marysia, minä pelastan sinut. Hohooi!
Hän rupesi melomaan voimiensa takaa. Tuli suureni heidän silmissään ja sen punaisessa valossa olivat he erottavinaan suuren veneen. Se oli vielä kaukana, mutta se likeni. Äkkiä huomasi Kotka, ettei vene enään likennytkään.
He olivat joutuneet leveään virtaan, joka vei heitä ihan vastakkaiseen suuntaan.
Äkkiä katkesi Kotkan kädestä seiväs.
Nyt he kulkivat ihan umpimähkää. Virta vei heitä yhä etemmäksi, valkea pieneni pienenemistään. Onneksi lautta jonkun ajan perästä kävi kiinni puuhun, joka yksinään seisoi arolla.
Molemmat rupesivat nyt huutamaan apua, mutta virran kohina voitti heidän äänensä.
— Minä ammun, sanoi Kotka, — niin he näkevät tulen ja kuulevat laukauksen.
Hän tähtäsi jo ilmaan pyssyn piipun. Mutta laukauksen asemasta kuului vain kumea läppäys. Ruuti oli päässyt kastumaan.
Kotka heittäytyi pitkäkseen lautalle. Nyt he olivat hukassa. Hetkisen hän siinä makasi kuin kuollut; mutta sitte hän nousi ja puhkesi puhumaan:
— Marysia… Toisen tytön minä jo aikoja sitte olisin ottanut ja vienyt metsään, sama se hyvällä vaiko pahalla. Niin aioin sinutkin ottaa, mutta en ole uskaltanut, sillä minä rakastan sinua. Sutena olen kulkenut ihmisten joukossa ja ihmiset ovat pelänneet minua. Sinä vaan sait sen aikaan, että minä miltei… pelkäsin sinua… Mutta jollet sinä minua rakasta, niin on paras, että kuolen. Minä pelastan sinut tai hukun, ja jos hukun, niin muista minua ja rukoile edestäni. Millä lailla minä olen rikkonut sinua vastaan?… Enhän ole tehnyt sinulle mitään pahaa. Marysia, Marysia, hyvästi rakastettuni, sinä elämäni aurinko…
Ennenkuin Marysia edes käsitti hänen aikomuksensa, oli hän jo heittäytynyt veteen ja ruvennut uimaan. Hetkisen hän pimeästä saattoi erottaa hänen päänsä ja käsivartensa, kun hän voimakkaasti halkasi virtaavaa vettä, sillä hän oli erinomainen uimari. Mutta pian hän katosi näkyvistä. Hän ponnisti venettä kohti, hakemaan pelastusta tytölle. Veden vuolas juoksu ehkäsi hänen liikkeitänsä, oli kuin häntä olisi vedetty niskasta tai työnnetty taaksepäin. Mutta hän riuhtoi ja pyrki eteenpäin. Kunpa pääsisi tuosta virrasta edes toiseen, niin varmaan pääsisi perille! Mutta huolimatta yli-inhimillisistä ponnistuksistaan, pääsi hän vaan hitaasti eteenpäin! Samea, kellertävä vesi viskasi vähäväliä vaahtoa hänen silmiinsä, mutta hän nosti päätänsä, veti henkeään ja iski katseensa pimeyteen, nähdäkseen missä vene ja valo olivat. Välistä joku voimakkaampi aalto veti häntä taaksepäin, välistä se taas kohotti häntä pinnalle. Hengitys kävi yhä raskaammaksi, hän tunsi polviensa kangistuvan. "En pääse perille", ajatteli hän, mutta silloin oli hän kuulevinaan Marysian rakkaan äänen kuiskaavan: "pelasta minut!" Ja uudestaan alkoi hän epätoivoisilla voimilla halkoa vettä käsillään. Hänen poskensa pullistuivat, hän sylki vettä suustaan ja silmät pinnistyivät… Jos hän nyt kääntyisi takaisin, niin hän vielä jaksaisi myötävirtaa uida lautalle, mutta sitä ei hän ajatellutkaan, sillä vene ja valo tulivat yhä likemmäksi. Vene todella soluikin häntä kohti, sillä sitä toi sama virta, jota vastaan hän taisteli. Äkkiä hän tunsi, että hänen polvensa ja jalkansa täydellisesti kangistuivat. Vielä muutamia vimmatuita ponnistuksia… Vene yhä likenee. "Auttakaa, auttakaa!" Viime sanan tukehutti vesi, joka tunkeutui hänen kurkkuunsa. Hän upposi, aalto valautui hänen päänsä yli, mutta hän pääsi uudelleen pinnalle… Vene on jo tuossa vieressä. Hän kuulee jo veden loiskuvan ja airojen vikisevän laitoja vastaan. Hän ponnistaa vielä viimeisen kerran ääntänsä ja huutaa apua. Nyt ovat kuulleet, sillä aironloiske kiihtyy. Mutta Kotka painuu veteen, hänet tempaa väkevä pyörre. Hetken perästä hän vielä häämöttää aallon harjalla, vielä nousee käsi, vielä toinenkin… Sitte hän katoaa syvyyteen…
Sillaikaa istui Marysia yksin lautalla isänsä ruumiin ääressä, silmät taukoamatta käännettyinä valoa kohti.
Virta toi sitä yhä likemmäksi. Pian näkyi vene ja airot olivat tulen valossa kuin suuren hyönteisen punaiset raajat. Marysia alkoi vimmatusti huutaa apua.
— Hei, Smith! virkkoi englanninkielellä joku ääni, — hitto minut vieköön, jollen kuule hätähuutoja. Taas!
Hetken perästä nostivat väkevät käsivarret Marysian veneeseen, mutta
Kotkaa ei siinä veneessä ollut.
Kaksi kuukautta myöhemmin pääsi Marysia Little-Rockin sairashuoneesta.
Hyvät ihmiset keräsivät hänelle matkarahaa, niin että hän saattoi lähteä
New-Yorkiin.
Mutta rahat eivät riittäneet. Osa tietä oli kuljettava jalkaisin. Koska hän sentään jo osasi vähän englanninkieltä, saattoi hän rukoilla konduktöörejä, että he veisivät häntä ilmaiseksi. Ihmisten kävi sääli kalpeaa, sairasta tyttö-raukkaa, jonka silmät olivat niin suuret ja siniset ja niin täynnä kyyneliä, kun hän anoi almua. Hän oli niinkuin haamu eikä niinkuin elävä ihminen. Eikä hänen onnettomuutensa ollut ihmisten syy, eivät he olleet liittoutuneet häntä vastaan, vaan elämä ja maailman meno. Mitä tuolla kalpealla kukkasella Lipincen kedoilta olikaan tekemistä Amerikan hyörinässä ja pyörinässä? Miten se siellä olisi voinut elää? Hänen hennon ruumiinsa täytyi mennä murskaksi uuden maailman jättiläisvaunujen alla, niinkuin aina vaunun pyörät litistävät kukkasen, joka sattuu niiden tielle…
Laiha, heikko käsi tarttui soittokelloon Water-streetin varrella New-Yorkissa: Marysia oli päässyt perille ja tuli nyt etsimään turvaa vanhan herran luota, joka oli kotoisin Posenista.
Vieras mies avasi hänelle oven.
— Onko herra Zlotopolski kotona?
— Kuka se on?
— Vanha herra.
Tyttö näytti nimikorttia.
— Hän on kuollut.
— Kuoliko? Entä hänen poikansa… herra William?
— Matkusti pois.
— Entä neiti Jenny?
— Matkusti myöskin.
Ovi sulkeutui. Tyttö istuutui kynnykselle ja rupesi pyyhkimään kasvojaan. Taasen hän oli New-Yorkissa, yksinään, avutonna, neuvotonna, ilman rahoja, ainoastaan Jumala turvanaan.
Tännekö hän jää? Ei ikinä! Hän lähtee satamaan, menee saksalaisille laivoille, heittäytyy kapteenien jalkoihin ja rukoilee heitä ottamaan mukaansa. Jos armahtavat, niin hän kerjää ja kulkee sillä lailla Saksan läpi Lipinceen asti. Siellä on Jasko. Hän on hänen ainoa ystävänsä koko avarassa maailmassa. Jollei hän tunnusta omakseen, jos hän on unohtanut ja hylännyt, niin saahan edes kuolla hänen likeisyydessään…
Marysia läksi satamaan ja heittäysi saksalaisten kapteenien jalkoihin. Olisivathan he ottaneet hänet, onhan se sievä tyttö, kunhan tuosta hiukan voimistuisi. Kyllähän he mielellään, mutta… asetukset kieltävät, siitä voisi syntyä rettelöjä… Paras lähteä pois vaan…
Tyttö vietti yön saman sillan alla, jossa olivat nukkuneet isän kanssa sinä unohtumattomana yönä, jolloin isä oli aikonut hukuttaa hänet. Hän eli sillä ruualla, minkä meri heitti rannalle, kuten ennen isänkin kanssa. Onneksi oli lämmin kesä.
Varhain joka aamu tuli hän saksalaisille laivoille rukoilemaan kapteeneja — turhaan. Hän oli itsepintainen kuten kaikki talonpojat. Mutta hänen voimansa heikkenivät ja hän tunsi, että jollei hän pian pääse lähtemään, niin hän kuolee kuten kaikki hänen omaisensa ja ystävänsä.
Eräänä aamuna pani hän liikkeelle kaikki voimansa, sillä hän tunsi, että se on viimeinen kerta, huomenna ei hän enään jaksa. Hän ei enään rukoillut, vaan päätti hiljaa piiloutua jonnekin Eurooppaan menevään laivaan. Kun sitte ollaan matkalla ja he löytävät hänet, niin eivät toki veteen viskaa ja entä jos viskaisivatkin! Samahan se on miten kuolee, koska kerran kuoleman pitää. Mutta laivaan johtavaa siltaa vartioitiin tarkasti, hän saatiin paikalla kiinni ja ajettiin pois. Silloin hän istuutui pölkylle veden varrelle ja tunsi kuinka kuume kävi hänen päähänsä. Hän rupesi nauramaan ja mutisi hiljaa itsekseen…
— Minä olen talollisen tytär, Jasko. Mutta minä olen pysynyt sinulle uskollisena. Etkö tunne minua?
Tyttö raukka luuli sairastuneensa kuumeeseen, mutta hän oli tullut mielipuoleksi. Senjälkeen hän joka päivä läksi satamaan tervehtiäkseen Jaskoa. Ihmiset tottuivat näkemään hänet ja antoivat hänelle tuontuostakin almuja. Hän kiitti nöyrästi ja hymyili kuin lapsi. Niin kului kaksi kuukautta. Eräänä aamuna ei häntä kuulunut satamaan ja senjälkeen ei kukaan nähnyt häntä. Seuraavan päivän poliisilehti vaan tiesi kertoa, että sataman perältä oli löydetty tuntemattoman naisen ruumis.