I

Kerran tapahtui, että Aspinwallin majakanvartia likellä Panamaa katosi jäljettömiin. Koska silloin kävi kova myrsky, arveltiin onnettoman astuneen saaren kallioiselle rannalle, missä majakka seisoi, ja siinä joutuneen aallon uhriksi. Tämä arvelu kävi vielä todenmukaisemmaksi, kun ei seuraavana päivänä löydetty hänen venettään, joka oli seisonut kallion kielekkeessä. Majakanvartian paikka tuli nyt avoimeksi ja se oli täytettävä kiireen kautta, sillä majakka merkitsee sangen paljon sekä paikallisliikkeelle että laivoille, jotka kulkevat New-Yorkista Panamaan. Moskitolahti on täynnä hiekkasärkkiä ja karia, joten tie siitä on paha kulkea päivälläkin, saatikka sitte yöllä; varsinkin tekee sumu, joka usein nousee näillä tropillisen auringon kuumentamilla vesillä, sen suorastaan mahdottomaksi, Lukuisten laivojen ainoana ohjaajana on majakan tuli. Uuden majakanvartian hankkiminen joutui Yhdysvaltojen konsulin toimeksi, joka asui Panamassa. Se oli aika työ, ensinnäkin siksi, että seuraaja välttämättä oli löydettävä kahdentoista tunnin kuluessa: toiseksi siksi, että seuraajan täytyi olla erittäin huolellisen miehen. Virkaan ei laisinkaan kelvannut kuka hyvänsä. Pyrkijöistä oli sitäpaitsi puute. Elämä tornissa on sangen vaikeaa eikä se houkuttele laiskottelijoita eikä vapautta rakastavia etelän maankiertäjiä. Majakanvartia on miltei kuin vanki. Hän ei saa jättää kalliosaartaan kuin sunnuntaina. Veneellä tuodaan hänelle kerran päivässä ruokatarpeet ja raitis vesi, sitte tuoja paikalla lähtee tiehensä, eikä saarella, joka on tynnörinalan suuruinen, ole ketään. Majakanvartia asuu majakassa ja pitää sen kunnossa; päivällä hän antaa merkit nostamalla erivärisiä lippuja ilmapuntarin liikkeiden mukaan; illalla taas palaa tuli. Työ ei olisi suuri, jollei alhaalta olisi noustava tulen luo tornin huippuun. Sinne on neljäsataa jyrkkää ja sangen korkeaa porrasta ja majakanvartian on kuljettava se tie monta kertaa päivässä. Hänen elämänsä on yleensä luostarielämää, vieläpä yksinäisempää, sillä sitä voi sanoa erämaaelämäksi. Eipä siis kumma, jos herra Isak Folcombridge oli aika levoton, mistä hän saisi vainajalle seuraajan, ja helposti käsittää hänen ilonsa, kun odottamaton seuraaja ilmoittautui jo samana päivänä. Se oli jo vanha mies, seitsemänkymmenen ikäinen, jollei vanhempi, mutta reipas, suoravartinen ja käytökseltään kuin sotamies. Hänen hiuksensa olivat ihan valkeat, iho ruskea kuin kreolilla, mutta taivaansinisistä silmistä päättäen ei hän kuitenkaan ollut etelän kansaa. Hänen kasvonsa olivat alakuloiset ja surulliset, mutta rehelliset. Hän miellytti Folcombridgeä heti ensi hetkessä. Miestä oli nyt vain tutkittava ja syntyi seuraava keskustelu:

— Mistä te olette?

— Olen puolalainen.

— Mitä te tähän asti olette tehnyt?

— Olen kierrellyt.

— Majakanvartian täytyy istua paikoillaan.

— Tarvitsen lepoa.

— Oletteko koskaan ollut palveluksessa? Onko teillä todistuksia siitä, että olette ollut valtion palveluksessa?

Vanhus veti povestaan kuluneen silkkiliinan, joka oli kuin vanha lippuriekale, kääri sen auki ja virkkoi:

— Tässä on todistuksia. Tuon kunniamerkin sain vuonna kolmekymmentä. Tuo toinen on espanjalainen, karlistisodasta; kolmas on Ranskan legionista; neljännen sain Unkarissa. Sitte tappelin pohjoisvaltojen sodassa etelävaltoja vastaan, mutta siellä ei anneta kunniamerkkejä — tuossa on sieltä paperi.

Folcombridge otti paperin ja rupesi lukemaan.

— Hm! Vai Skawinski? Onko se nimenne?… Hm!… Valloittanut kaksi lippua omin käsin painettihyökkäyksessä… Olette ollut urhoollinen sotamies!

— Voin olla huolellinen majakanvartiakin.

— Täytyy joka päivä käydä muutamia kertoja ylhäällä tornissa. Onko teillä terveet jalat?

— Olen jalkaisin tullut plainien poikki. (Plaineiksi kutsutaan äärettömiä aroja New-Yorkin ja Kalifornian välillä.)

— Ali right! Oletteko tottunut meripalvelukseen?

— Olen palvellut kolme vuotta valaanpyyntilaivassa.

— Oletteko vielä koettanut muuta?

— Rauhaa vaan en ole löytänyt.

— Miksette?

Vanhus kohautti olkapäitään.

— Minun kohtaloni on sellainen…

— Mutta kunhan ette olisi majakanvartiaksi liian vanha?

— Sir! puhkesi vanhus mielenliikutuksissaan puhumaan. — Olen hyvin väsynyt ja kiusaantunut. Olen, nähkääs, kokenut paljon. Tämä paikka on sellainen jommoista hartainten olen halunnut saada. Olen vanha, tarvitsen lepoa! Minun täytyy saada sanoa itselleni: nyt sinä istut paikallasi, nyt olet satamassasi. Oi Sir, tämä riippuu yksin teistä. Toisen kerran tällaista paikkaa ehkä ei ole saatavissa. Mikä onni, että satuin olemaan Panamassa!… Minä rukoilen teitä… Niin totta kuin Jumala minua auttakoon, olen niinkuin laiva, joka uppoaa, jollei se pääse satamaan… Jos te tahdotte tehdä vanhan miehen onnelliseksi… Vakuutan, että olen rehellinen… mutta… jo minä olen saanut tarpeekseni kulkurielämästä…

Vanhuksen siniset silmät rukoilivat niin hartaasti, että Folcombridgen hyvä, vilpitön sydän tuli liikutetuksi.

— Weil! sanoi hän. — Otan teidät. Olette majakanvartia.

Vanhuksen kasvoista loisti sanomaton ilo.

— Kiitoksia.

— Joko voitte tänään lähteä torniin?

— Voin kyllä.

— Good bye sitte!… Kuulkaappa vielä: pienimmästä laiminlyönnistä palveluksessa saatte eron.

— All right!

Vielä samana iltana, kun aurinko vaipui toiselle puolelle valtamerta ja poutaista päivää seurasi yö ilman edelläkäyvää hämärää, oli uusi majakanvartia nähtävästi jo paikoillaan, sillä majakka valaisi, kuten tavallisesti, vettä räikeällä valollaan. Yö oli aivan tyyni; äänetön, tropillinen yö, ilma sakeanaan valkeaa auerta. Se muodosti kuun ympärille suuren, kirjavan, taivaankaaren karvaisen kehän, jonka reunat olivat pehmoiset ja epämääräiset. Ainoastaan meri kohisi, sillä oli nousuveden aika. Skawinski seisoi parvekkeella, äärettömän valoahjon vieressä. Alhaalta katsoen oli hän kuin pienoinen musta piste vaan. Hän koetti koota ajatuksiaan ja punnita asemaansa. Mutta hänen mielensä oli niin alakuloinen, ettei hän saanut selvää itsestään. Hänen tunteensa olivat melkein kuin ahdistetun pedon, jonka vihdoin onnistui päästä takaa-ajajiaan pakoon jollekin luoksepääsemättömälle kalliolle tai johonkin luolaan. Olipa hänellekin vihdoin koittanut levon aika. Turvallisuuden tunne täytti sanomattomalla sulollaan hänen sielunsa. Tällä kalliolla hän saattoi vaikkapa nauraa entiselle kulkurielämälleen, entisille vastoinkäymisilleen ja onnettomuuksilleen. Hän oli todella kuin laiva, josta myrsky on taittanut mastot, repinyt köydet, purjeet, jota se on viskellyt pilvistä hamaan meren pohjaan asti, jota se on laineillaan piiskannut ja vaahdollaan syljeskellyt — ja jonka se kuitenkin on johdattanut satamaan. Tämän myrskyn kuvat kulkivat nyt nopeasti hänen ajatuksissaan, vastakohtana sille tyynelle tulevaisuudelle, joka oli alkava. Osan kummallisista retkistään hän kyllä oli kertonut Folcombridgelle, mutta tuhansia seikkailujaan ei hän edes muistanut. Häntä oli seurannut se onnettomuus, että aina kun hän pystytti telttansa ja viritti lietensä jäädäkseen pysyväisesti asumaan sen ääreen, tuuli riisti mukanaan telttapaalut, puhalsi tulen sammuksiin ja syöksi hänet itsensä perikatoon. Seisoessaan siinä majakan parvekkeella ja katsellessaan valaistuja aaltoja, muisteli hän menneitä aikoja. Hän oli tapellut kaikilla maailman neljällä kulmalla — ja koetellut kaikkia kulkurielämän keinoja. Ahkerana ja rehellisenä hän monasti oli saanut kokoon kolikoita, mutta suurimmasta varovaisuudesta huolimatta hän aina jonkun odottamattoman sattuman kautta oli ne kadottanut. Hän oli ollut kullankaivajana Australiassa, etsinyt timantteja Afrikassa, palvellut hallituksen metsästäjänä Itä-Intiassa. Kun hän aikoinaan perusti farmin Kaliforniassa, hävitti kuivuus sen; hän koetti tehdä kauppaa Brasilian sisämaassa asuvien villien heimojen kanssa, mutta hänen lauttansa särkyi Amatsonijoella ja turvatonna ja puolialastomana hän muutamia viikkoja harhaili metsissä, eläen villeistä hedelmistä ja ollen joka hetki joutumaisillaan petoeläinten kitaan. Hän perusti hevoskengityslaitoksen Helenassa Arkansasissa ja — tuli suuri tulipalo, joka poltti koko kaupungin ja hänen omaisuutensa myöskin. Sitte hän Rocky Mountainsilla joutui indianien käsiin ja kanadalaiset metsästäjät pelastivat hänet kuin ihmeen kautta. Hän palveli matruusina laivalla, joka kulki Bahion ja Bordeauxin väliä: sitte harpunimiehenä valaanpyyntilaivassa — molemmat nämä laivat joutuivat haaksirikkoon. Hänellä oli sikaaritehdas Havannassa ja — hänen liikekumppaninsa rasti hänet putipuhtaaksi hänen sairastaessaan vomitotautia. Vihdoin hän joutui tänne Aspinwalliin ja täällä näytti olevan hänen vastoinkäymistensä loppupiste. Sillä mikäpä häntä enään saattaisi vahingoittaa tällaisella kalliosaarella? Ei vesi, ei tuli eivätkä ihmiset. Ihmisten puolelta ei Skawinski yleensäkään ollut saanut kokea pahaa. Hän oli kohdannut hyviä ihmisiä enemmän kuin pahoja.

Sensijaan olivat kaikki luonnonvoimat näyttäneet häntä vihaavan ja ahdistavan. Ihmiset, jotka hänet tunsivat, luulivat selvittävänsä hänen elämänsä ongelman sanomalla, ettei hänellä ole onnea. Itse puolestaan hän oli käynyt hiukan kummalliseksi. Hän luuli jonkun väkevän, kostonhimoisen käden ajavan itseään takaa maiden ja merten taa. Ei hän kuitenkaan mielellään puhunut siitä. Vain joskus, kun häneltä kysyttiin mistä päin se käsi tuli, osoitti hän salaperäisesti pohjantähteä ja vastasi, että se tulee sieltä… Hänellä oli oikeastaan ollut niin paljon vastoinkäymisiä, että olisi ollut mahdotonta luetella niitä. Hänen kärsivällisyytensä oli pohjaton kuin indianin ja hänellä oli sellainen suuri, tyyni vastustuskyky, jonka yksin sydämen rehellisyys synnyttää. Unkarissa hän aikoinaan oli saanut pahoja täräyksiä painetista sentähden, ettei hän tahtonut tarttua satulanjalustimiin ja huutaa "pardon!" vaikka se temppu olisi hänet pelastanut. Ei hän myöskään alistunut vastoinkäymisten astinlaudaksi. Ahkerasti hän ponnisteli ylös mäkeä kuin muurahainen. Sata kertaa työnnettynä nurin narin, alotti hän tyynesti sadannetta ensimäistä kertaa uudelleen. Hän oli todella sangen eriskummallinen olento. Mutta tällä vanhalla soturilla, joka oli kärventynyt ties taivas missä tulissa, jota kurjuus, kuulat ja kamppailut olivat karaisseet, oli lapsen sydän. Kun kulkutauti kerran raivosi Kubassa, tarttui se häneen sentähden, että hän oli jakanut sairaille kaiken kiniinivarastonsa — ja se oli aika suuri — jättämättä itselleen graniakaan.

Kumma kyllä hänen luottamuksensa kaikista näistä seikkailuista huolimatta oli säilynyt horjumattomana: hän toivoi yhä, että kaikki vielä käy hyvin. Talvella hän aina reipastui ja ennusti suurten tapausten olevan tulossa. Hän odotti niitä kärsimättömänä ja eli odotuksessaan vuosikausia… Mutta talvet satoivat lumiaan eikä Skawinski saavuttanut muuta kuin että hänen omat hiuksensa valkenivat. Vihdoin hän tuli vanhaksi ja hänen tarmonsa katosi. Hänen kärsivällisyytensä kävi vähitellen jo alistuvaisuudeksi. Entinen tyyneys muuttui jonkinlaiseksi pehmeydeksi ja karaistu sotamies rupesi käymään niin herkäksi, että hän mitä pienimmistäkin syistä oli valmis sulamaan kyyneliin. Sitäpaitsi häntä aika-ajoin vaivasi hirveä koti-ikävä ja se nousi kaikellaisista vähäpätöisistä syistä: jos hän näki pääskysiä, harmaita lintuja jotka muistuttivat varpusia, lunta vuorilla, tai jos hän kuuli nuotin, joka muistutti jotakin muinoin kuultua… Vihdoin ei hän enää muuta ajatellut kuin lepoa. Levon ikävä valtasi vanhuksen kokonaan ja työnsi tieltään kaikki muut toiveet ja pyyteet. Ainainen kulkija ei saattanut uneksia mitään parempaa ja kalliimpaa kuin hiljaista kolkkaa, jossa voi levätä ja rauhassa odottaa loppua. Kumma kohtalo oli heitellyt häntä pitkin maita ja meriä niin ettei hän todella ollut ehtinyt henkeään vetää — sentähden hän luultavasti piti ihmisen suurimpana onnena sitä ettei vaan tarvitse kiertää. Ehkäpä hän olisi voinut saavuttaa tämän vaatimattoman onnen, mutta hän oli jo niin tottunut vastoinkäymisiin, että se tuntui hänestä saavuttamattomalta. Hän ei uskaltanut sitä toivoa. Äkkiä hän aivan odottamatta huomasi paikan, joka täytettiin kahdentoista tunnin kuluessa ja joka kaikista maailman paikoista oli kuin häntä varten tehty. Oliko siis kumma, jos hän illalla sytyttäessään majakkaansa oli kuin pyörällä päästään ja että hän kyseli itseltään: onko se totta? eikä uskaltanut vastata: on. Todellisuus osoitti hänelle kuitenkin epäämättömiä todistuskappaleita. Ja niin seisoi hän tuntikausia parvekkeella. Hän katseli, nautti ja tarkasteli. Saattoi miltei luulla hänen ensi kerran näkevän merta. Lyhty loi pimeyteen jättiläiskokoisen valokehän ja sen takana näytti vanhuksen silmissä olevan ihan musta, salaperäinen ja hirveä kaukaisuus. Mutta tämä kaukaisuus näytti johtavan valoon. Pitkät, virstan mittaiset aallot vyöryivät pimeydessä, tulivat mylvien aina saaren rantaan asti ja silloin punersi lyhdyn valo niiden kiiltäviä, vaahtoisia päitä. Vuoksi kasvoi kasvamistaan ja huuhtoi ja valeli hiekkapengertä. Valtameren salaperäinen puhe kävi yhä voimakkaammaksi ja äänekkäämmäksi, milloin se oli kuin tykkien pauketta, milloin kuin suurten metsäin huminaa, milloin kuin kaukaisten ihmisäänten epämääräistä hyminää. Välistä oli ihan hiljaista. Sitte sattui vanhuksen korvaan jokunen syvä huokaus, sitte ikäänkuin nyyhkyä — ja taas uudelleen raivoa. Vihdoin hajoitti tuuli sumun, mutta toi sijaan mustia pilvenriekaleita peittämään kuuta. Lännestä rupesi kuulumaan yhä kasvavaa jyskettä. Laineet hyökkäsivät vimmatusti majakkakalliota vastaan, syytäen vaahtoa tornin seinille. Etäällä mourusi myrsky. Pimeässä, raivoisassa kaukaisuudessa välähti silloin tällöin vihreä lyhty jonkun laivan mastosta. Vihreät pisteet vuoroin nousivat, vuoroin laskivat, milloin viskautuivat oikealle, milloin vasemmalle.

Skawinski läksi kammioonsa. Myrsky rupesi ulvomaan. Tuolla ulkona kamppailivat ihmiset laivoineen yön, pimeyden ja aaltojen kanssa; huoneessa oli tyyntä ja hiljaista. Myrskyn äänetkin tunkeutuivat vaan heikosti paksujen muurien läpi ja kellon yksitoikkoinen tikutus ikäänkuin tuuditti väsynyttä vanhusta uneen.