II
Tunnit, päivät ja viikot alkoivat vieriä… Merimiehet vakuuttavat että he välistä, kun meri oikein raivoaa, kuulevat nimeään huudettavan yön ja pimeyden keskeltä. Se on meren äärettömyys, joka silloin huutaa ihmistä. Ja kun hän vanhenee, alkaa häntä huutaa toinen äärettömyys, vielä pimeämpi ja vielä salaperäisempi. Ja jota väsyneempi ihminen on elämään, sitä rakkaampi on hänelle äärettömyyden ääni. Mutta sitä ei voi kuulla muuta kuin hiljaisuudessa. Sitäpaitsi vanhuus mielellään vetäytyy erilleen, ikäänkuin tuntien haudan esimakua. Majakka oli Skawinskille jo puoleksi hauta. Yksitoikkoisempaa elämää kuin majakanvartian, on mahdoton ajatella. Jos nuoret miehet siihen toimeen antautuvat, niin luopuvat he siitä jonkun ajan kuluttua. Tavallisesti majakanvartioina onkin keski-ikäisiä, yksivakaisia, itseensä sulkeutuneita miehiä. Kun majakanvartia sattumalta jättää majakkansa ja lähtee ihmisten ilmoille, niin hän kulkeekin kansan joukossa hajamielisenä, ikäänkuin olisi raskaasta unesta herännyt. Eihän hän majakassaan voi saada mitään pieniä vaikutuksia, jommoiset tavallisesti elämässä vetävät huomiota puoleensa. Kaikki minkä kanssa majakanvartia joutuu tekemisiin, on jättiläiskokoista, vailla määrättyjä muotoja. Taivas on toinen kokonaisuus, toinen vesi — ja näitten äärettömyyksien välillä yksinäinen ihmishenki! Sellainen elämä on oikeastaan ainaista miettimistä. Eikä majakanvartiaa siitä miettimisestä herätä mikään, ei edes hänen toimensa. Toinen päivä on toisensa kaltainen, kuten kaksi helmeä rukousnauhassa. Ainoastaan ilmanvaihdos tuottaa eroavaisuutta. Mutta Skawinski tunsi olevansa onnellisempi kuin koskaan eläissään. Hän nousi aamun koittaessa, otti ruokaa vahvistuksekseen, puhdisti lampun sydämen, istuutui sitte parvekkeelle ja loi katseensa kauvas merelle. Ei hän koskaan saanut tarpeekseen katselluksi kuvia, joita siellä näki. Tavallisesti näkyi mittaamattomalla, sinisellä pinnalla joukottain valkeita, pullistuneita purjeita, jotka auringossa paistoivat niin häikäisevästi että ihan täytyi silmiä siristää. Toisinaan käyttivät laivat hyväkseen niinsanottuja passadituulia ja purjehtivat pitkässä jonossa kuni kalalokit tai muut vesilinnut. Punaiset tynnörit, jotka olivat tienviittana, keinuivat keveästi ja pehmoisesti aalloilla. Purjeiden joukkoon ilmaantui aina puolen päivän aikaan jättiläiskokoinen, harmahtava savutöyhtö. Höyrylaiva silloin kuljetti sekä matkustajia että tavaroita New-Yorkista Aspinwalliin, piirtäen peräänsä valkoisen vaahtovaon. Parvekkeen toisella puolella näki Skawinski kuin kämmenellään Aspimvallin ja sen vilkkaan sataman mastometsineen, veneineen ja lauttoineen: vähän etempänä kohoili valkeita taloja ja torneja. Majakan korkeudesta katsoen olivat talot kuin kalalokkien pesiä, veneet kuin koppakuoriaisia ja ihmiset liikkuivat vaan pieninä pisteinä valkoisella kivityksellä. Jo varhain aamulla alkoi kevyt, itäinen tuuli tuoda majakalle epämääräisiä elonääniä, joiden yli tuontuostakin kuului höyrylaivojen pilli. Puolenpäivän aikaan oli päivällisloma. Liike satamassa lakkasi; lokit piilottautuivat kallionrevelmiin, aallot heikkenivät ja ikäänkuin laiskistuivat ja hetkisen ajan vallitsi merillä, mailla ja majakassa häiritsemätön hiljaisuus. Keltaiset hiekkasärkät, jotka laineet olivat jättäneet paljaiksi, loistivat keltaisina liekkeinä vesitasangosta. Majakkatorni erottautui jyrkästi sinestä. Virtana valuivat auringon säteet taivaasta veteen, hiekalle ja kalliolohkareille. Vanhuksenkin riisti suloinen voimattomuus valtaansa. Hän tunsi, että tämä lepo on ihanaa ja kun hän muisti, että sitä kestää, ei häneltä enää mitään puuttunut.
Skawinski nautti onnestaan. Mutta ihmisen on yleensä helppo tottua onnelliseen kohtaloon ja hänkin rupesi vähitellen uskomaan ja luottamaan onneensa. Hän arveli, että koska ihmisetkin rakentavat taloja sotavanhuksille, niin miksei Jumala pitäisi huolta sotavanhuksestaan. Aika kului ja vahvisti vahvistamistaan hänen luottamustaan. Hän tottui majakkaan, kalliolohkareihin, hiekkasärkkiin ja yksinäisyyteen. Hän tutustui niinikään lokkeihin, jotka asustivat kallion koloissa ja illoin pitivät käräjiä majakan katolla. Skawinski viskasi niille usein ateriansa jätteet ja ne tottuivat siihen pian. Kun vanhus sittemmin jakeli niille ruokaa, kävi hänen ympärillään kokonainen valkoisten siipien myrsky ja hän taas kulki lintujen keskellä kuin paimen lammaslaumassaan. Pakoveden aikana asettui hän matalille hiekkapenkereille keräilemään makeita etanoita ja kauniita, helmenkarvaisia näkinkenkiä, joita pakeneva aalto oli heittänyt hiekalle. Öisin, kuun ja majakan valolla hän kalasteli. Kallion kielekkeissä nimittäin vilisi kaloja. Vihdoin hän kerrassaan rakastui kallioonsa ja puuttomaan saareensa, vaikkei se kasvanut muuta kuin meheviä pieniä heiniä, joille tihkui tahmeaa pihkaa. Näköala sensijaan kyllä korvasi saaren hedelmättömyyden. Puolipäivän aikaan kun ilma kävi oikein läpikuultavaksi, näkyi koko taipale mitä rehevimmän kasvullisuuden vallassa ja sen takaa Tyvenmeri. Skawinski oli näkevinään ainoan jättiläispuutarhan. Kokospalmut ja viikunapuut olivat ikäänkuin asettuneet ihaniin vihkoihin Aspimvallin rakennusten takana. Etempänä, Aspinwallin ja Panaman välillä oli ääretön metsä, jonka päälle illoin, aamuin kerääntyi punertavaa höyryä. Se oli oikea tropillinen metsä: puitten juurilla seisoi aina vesi, köynnöskasvit punoutuivat ristiin rastiin ja yhtenä aaltona humisivat äärettömät orkideat, palmut, maito-, rauta- ja gummipuut. Vartiakiikarillaan saattoi vanhus eroittaa sekä puut että bananien suurihampaiset lehdet, vieläpä apinalaumat, suuret marabutit ja papukaijaparvet, jotka tuontuostakin sateenkaarenkarvaisena pilvenä pyrähtivät lentoon metsästä. Skawinski tunsi hyvästi tällaiset metsät. Olihan hän, jouduttuaan haaksirikkoon Amatsonijoella, kokonaisia viikkoja harhaillut niiden rotkoissa ja tiheiköissä. Hän tiesi, että niiden ihanan, hymyilevän kuoren alla vaanii vaara ja kuolema. Öisin ollessaan metsässä, oli hän ihan likeltä kuullut mölyapinoiden uhkaavaa ulvontaa, jaguarien mylvinää, nähnyt jättiläiskäärmeiden liekoina kiikkuvan puissa; hän tunsi nuo nukkuvat metsäjärvet, jotka ovat täynnä sähkökaloja ja joissa vilisee krokotiileja. Hän tiesi minkä ikeen alla ihminen elää noissa loppumattomissa metsissä, missä yksityiset lehdet ovat suuremmat kuin hän itse, missä liikkuu verenhimoisia moskitoja, iilimatoja ja äärettömiä, myrkyllisiä hämähäkkejä. Kaikkea sitä hän itse oli koettanut ja kokenut, kaikki hän itse oli kärsinyt. Sentähden hän nyt niin suurella nautinnolla korkeudestaan katseli noita metsiä ja ihaili niiden ihanuutta, kun hän itse oli ulkopuolella niiden vaaroja. Hänen majakkansa varjeli kaikesta pahasta. Ainoastaan joskus hän pyhäaamuin läksi maailmalle. Silloin hän puki ylleen vihreän vartiapuvun, jossa oli hopeiset napit ja kiinnitti rinnalleen kunniamerkit, ja ylpeydellä hän nosti valkeaa päätään, kun hän kirkosta astuessaan kuuli kreolien keskenään puhuvan: "onpa meillä oiva majakanvartia". — "Eikä ole vääräuskoinen, vaikka onkin yankee!" Heti messun päätyttyä hän kuitenkin palasi saarelleen, palasi onnellisena, sillä ei hän vieläkään luottanut mannermaahan. Pyhänä hän myöskin luki espanjalaista sanomalehteä, jonka oli kaupungissa ostanut, tai new-yorkilaista "Heraldia", jonka oli lainannut Folcombridgeltä. Ahneesti haki hän niistä Europan uutisia. Voi vanhaa sydän-raukkaa! Vartiotornissa, toisella puolella maapalloa, sykki se yhä vielä synnyinmaalle… Toisinaan, kun vene, joka toi ruokaa ja vettä, saapui saarelle, astui hän alas tornista juttelemaan vartia Johnsin kanssa. Myöhemmin hän kuitenkin vieraantui maailmasta. Hän lakkasi käymästä kaupungissa, lukemasta sanomalehtiä ja pitämästä poliittisia keskusteluja Johnsin kanssa. Kului viikkokausia niin ettei kukaan nähnyt häntä eikä liioin hän ketään. Ainoana elinmerkkinä vanhuksesta oli se, että ruuat katosivat rannalta ja että majakka syttyi joka ilta yhtä säännöllisesti kuin aurinko aamuisin nousi vedestä. Nähtävästi vanhus oli käynyt välinpitämättömäksi maailmasta. Ei siihen ollut syynä koti-ikävä, vaan se, että koti-ikävä oli muuttunut alistumisen tunteeksi. Vanhuksen maailma sekä alkoi että loppui hänen saarellaan. Hän oli jo päättänyt, ettei hän lähde saarelta ennen kuolemaansa ja hän suorastaan unohti, että sen ulkopuolella oli elämää. Sitte hän tuli mystikoksi. Hänen lempeät sinisilmänsä alkoivat kuin lapsen silmät aina ja herkeämättä katsella jonnekin kauvas. Yksinäisyys ja erinomaisen suuri, yksinkertainen ympäristö vaikutti vanhukseen niin, että hänestä rupesi katoamaan oman persoonallisuuden tunne. Hän lakkasi olemasta erityinen henkilö ja sulautui sulautumistaan yhteen ympäristönsä kanssa. Ei hän sitä asiaa harkinnut, hän vaan tunsi itsetiedottomasti. Lopuksi hänestä kuitenkin näytti siltä kuin taivas, vesi, hänen kallionsa, majakka, kullankarvaiset hiekkapenkereet, pullistuneet purjeet ja kalalokit olisivat sulaneet yhdeksi vedeksi ja juosseet pois. Niistä tuli ainoa suuri yhtenäisyys ja ainoa ääretön sielun salaisuus. Hän painuu siihen salaisuuteen, hän tuntee sillä sielulla, joka elää ja lepää.
Hän painui, hän keinutteli, hän unohti — ja tuossa oman olemisen rajattomuudessa, tuossa vaistomaisessa tuntemisessa, tuossa puoliunessa oli niin suuri rauha, että se miltei oli kuin kuolemaa.