III
Mutta tuli herääminenkin.
Kerran astui Skawinski noin tuntia myöhemmin kun vene oli käynyt tuomassa vettä ja ruokatavaraa alas majakasta ja silloin hän huomasi, että tavaroiden joukossa oli yksi käärö enemmän kuin tavallisesti. Käärön päällä oli Yhdysvaltojen postimerkkejä ja karkealle purjepalttinalle kirjoitettuna selvä osote: "Skawinski Esq." Uteliaasti repi vanhus auki palttinan ja näki kirjoja. Hän otti yhden kirjan käteensä, katseli ja pani samassa takaisin. Sitte rupesivat hänen kätensä kovasti vapisemaan. Hän sulki silmänsä ikäänkuin ei olisi luottanut niihin. Hän luuli näkevänsä unta — kirja oli puolalainen. Mitä tämä oikeastaan oli merkitsevinään!? Kuka hänelle saattoi lähettää kirjoja? Ensi hetkessä hän nähtävästi unohti erään tapahtuman. Vartiauransa alkuaikoina oli hän kerran konsulilta lainatusta "Heraldista" lukenut, että New-Yorkiin oli perustettu puolalainen seura ja silloin hän paikalla oli lähettänyt seuralle puolet kuukausipalkastaan — mitäpä hän muutakaan sillä teki saaressaan! Kiitollisuudenosoitukseksi lähetti seura nyt kirjoja. Ne tulivat aivan luonnollisella tavalla, mutta sitä ei vanhus ensi hetkellä saanut päähänsä. Puolalaisia kirjoja Aspinwallissa, hänen saarellaan, hänen yksinäisyydessään! — se oli tavatonta, se oli kuin tuulahdus vanhoilta ajoilta, se oli kuin ihme! Hänelle tuli yöllisen purjehtijan tunne: hän oli kuulevinaan äänen huutavan nimeään ja se ääni oli hyvin rakas, vaikka jo unohdettu. Hetkisen hän istui silmät kiinni, varmana siitä, että uni katoaa, kun hän ne avaa. Ei! Avattu käärö oli totisesti hänen edessään, ilta-aurinko loisti suoraan siihen ja kirjaan, joka jo oli valmiiksi auki. Kun vanhus uudelleen ojensi kätensä sitä ottamaan, kuuli hän hiljaisuuden läpi oman sydämensä lyönnit. Hän katsahti: siinä oli runoja. Ylhäällä seisoi suurilla kirjaimilla kirjan nimi ja alla kirjoittajan. Ei hänen nimensä ollut Skawinskille outo. Hän tiesi hänen olevan suuria runoilijoita ja vuoden kolmekymmenen jälkeen hän oli lukenut hänen kirjojaan Parisissa. Sotiessaan Algeriassa ja Espanjassa oli hän maamiehiltään kuullut suuren profetan kunnian nousemistaan nousseen. Hän oli kuitenkin siihen aikaan niin tottunut pyssyyn, ettei hän ottanut kirjaa edes käteensä. Vuonna neljäkymmentä yhdeksän hän sitte läksi Amerikkaan eikä seikkailuissaan koskaan tullut tavanneeksi puolalaisia tai saaneeksi käsiinsä puolalaisia kirjoja. Sentähden oli hänen kiihkonsa nyt niin suuri, sentähden sykki hänen sydämensä niin valtavasti, kun hän päällyslehteä käänsi. Nyt alkaa hänen yksinäisellä kalliollaan juhlallinen toimitus, siltä hänestä tuntui. Ympärillä vallitsikin suuri rauha ja hiljaisuus. Oli iltapäivä. Kellot Aspimvallissa löivät viisi. Kirkkaalla taivaalla ei näkynyt ainoatakaan hattaraa, vain jotkut lokit lekottelivat sinertävässä ilmassa. Valtameri lepäsi tyynenä. Rantalaineet tuskin hiljaa loiskahtivat, lempeästi lipuessaan hiekalle. Etäisyydessä hymyilivät Aspimvallin valkeat talot ja ihanat palmuryhmät. Tuntui todella hiljaiselta, tärkeältä ja juhlalliselta. Äkkiä alkoi luonnon hiljaisuudesta kuulua vanhuksen vapiseva ääni. Hän luki ääneen, jotta itse ymmärtäisi paremmin:
"Maa Liettuan, isänmaani, sa olet kuin terveys elon,
Ken kadotti sun, se kalleudestasi vasta selon
Sai täyden. Tänään kauneutes koko loisto palaa
Mun sieluni silmiin, sillä sun helmaas henkeni halaa."
[Runo O. Mannisen suomentama, ote Mickiewiczin runoelmasta "Pan
Tadeusz".]
Skawinskilta katkesi ääni. Kirjaimet alkoivat hyppiä hänen silmissään. Rinnasta ikäänkuin lohkesi jotakin ja se syöksyi aaltona sydämeen ja sitte yhä korkeammalle ja korkeammalle, tukahuttamaan ääntä ja kuristamaan kurkkua… Hetkisen perästä hän kuitenkin sai mielenliikutuksensa voitetuksi ja jatkoi:
"Oi neitsyt pyhä, sa Ostrobraman loistava valo,
Sa Czenstochowan kirkkaan kilpi, sa kaitsija jalo
Nowogródekin kaupungin ja sen kaunoisen kansan,
Kuin muinoin ihmeelläs alt' ahnehen surman ansan
Mun autoit — huomaas kun emo itkevä lastaan tarjos
Ja silmän ma avasin taas, min tuoni jo varjos,
Ja käydä het' itse ma voin luo pyhäin Luojaa
Ylistämään, elon ilmoille jällehen tuojaa. —
Niin meidätkin ihmeelläs isänmaahan vielä sa tuothan…"
Aalto oli päässyt liikkeelle ja särki tahdon tokeet. Vanhus karjasi ja heittäytyi maahan. Hänen valkeat hiuksensa valuivat meren hiekalle. Niin, hän ei neljäänkymmeneen vuoteen ollut nähnyt syntymämaataan ja Jumala ties miten pitkä aika siitä olikaan kun hän äidinkieltään kuuli — ja nyt tuli tämä kieli itsestään hänen luokseen, ui poikki valtameren ja tapasi yksinäisen miehen toiselta pallonpuoliskolta. Sitä rakasta, sitä kallista, sitä suloista kieltä! Nyyhkytys, joka vanhusta puistatutti, ei ollut ensinkään tuskallinen. Se johtui äärettömästä rakkaudesta, joka äkkiä oli herännyt ja jonka rinnalla kaikki muu on mitätöntä… Hillittömällä itkullaan hän vaan pyysi anteeksi tuolta kaukaiselta rakastetulta, että hän jo oli käynyt niin vanhaksi, että hän niin oli eläytynyt yksinäiseen kallioonsa ja unohtanut, kunnes ikävä nyt rupesi häntä herättelemään ja ihmeellä palauttamaan. Sentähden hänen sydämensä myrskysi. Hetket kuluivat — hän yhä vaan makasi maassa. — Lokit lentelivät majakan ympärillä, ja vikisivät ikäänkuin levottomina vanhasta ystävästään. Tuli aika, jolloin hänen oli tapana ruokkia niitä ateriansa jätteillä, sentähden niitä nyt rupesi lentelemään majakan katolta hänen luokseen. Niitä tuli tulemistaan, ne alkoivat hiljalleen häntä nokkia ja räpytellä siipiään hänen päänsä päällä. Siipien kahina hänet vihdoin herätti. Itkettyään aikansa oli hänen mielensä rauhoittunut ja kirkastunut. Hänen silmänsä olivat ikäänkuin sokaistut. Vaistomaisesti antoi hän kaiken ruokansa linnuille. Ne karkasivat kirkuen sen kimppuun, mutta itse hän taasen kävi kiinni kirjaan. Aurinko oli jo laskeutumaisillaan puutarhojen ja Panaman ihmeellisten metsäin taa, hiljalleen se painui taipaleen taakse, toisen valtameren puoleen. Mutta Atlantikin lepäsi vielä täydessä hohteessa. Ilma oli ihan kirkas. Hän jatkoi lukemistaan:
"Oi sini sieluni ikävöitsevän entää suothan
Luo noitten metsäisten kumpuin, vehrytnurmien noitten…"
— — — — —
— — — — —
Hämärä vasta kulutti kirjaimet valkoiselta lehdeltä, hämärä lyhyt kuin silmänräpäys. Vanhus nojasi päänsä kallioon ja sulki silmänsä. Silloin se, joka on "Ostrobraman kirkkaan kilpi", otti hänen sielunsa ja vei sen "kentille noille, joilla eri viljat kypsyy". Taivaalla paloi vielä pitkiä, punaisia ja kultaisia soimuja, mutta hän kiiti niiden siivillä rakastettuun maahan. Hänen korvissaan humisivat petäjiköt ja kohisivat kotimaan virrat. Kaikki on ennallaan. Kaikki kysyy häneltä: "muistatko?" Kyllä hän muistaa! Näkeehän hän kaikki: laajat vainiot, pyörtänöt, niityt, metsät ja kylät. On jo yö. Tähän aikaan hänen majakkansa tavallisesti on valaissut meren pimeyttä — mutta nyt hän on kotikylässä. Vanhuksen pää raukeaa rinnalle, hän näkee unta. Kuvat kulkevat hänen silmiensä editse nopeasti, hiukan sekavina. Ei hän näe syntymämökkiä, sillä sotahan sen hävitti, ei hän näe isää eikä äitiä, sillä hehän kuolivat hänen ollessaan lapsena. Mutta muuten on kylä ennallaan, ihan kuin hän eilen olisi sen jättänyt: mökit rivissä, ikkunoissa tulta: lammikko, mylly, kaksi lätäkköä liketysten ja niissä soi kaiken yötä sammakkojen kulina. Olihan hän kerran yöllä vartioimassa kyläänsä; nyt kulkee menneisyys hänen silmiensä ohitse kuvasarjana. Hän on taasen ulanina ja pitää vartiota. Tuolta etäältä katselee kapakka palavin silmin ja soi ja laulaa ja kumisee yön hiljaisuudessa, sillä siellä tanssia tömistellään, huudetaan ja vingutetaan viuluja. "Hui ja hai!" Ulanit siellä iskevät tulta saappaittensa koroista, mutta hänen on ikävä istua yksinään hevosen selässä! Tunnit kulkevat hitaasti, vihdoin sammuvat tulet; nyt näkyy silmänkantamaan asti läpitunkematonta sumua ja taas sumua: höyryt varmaan nousevat niityiltä ja täyttävät koko maailman valkoisella sumulla. Luulisi näkevänsä valtameren. Mutta ne ovat vaan niittyjä: pian saattaa kuulla ruisrääkän kaihertavan pimeässä ja paarmojen surisevan kaislikossa. Yö on tyyni ja viileä, oikea puolalainen yö! Etäisyydessä kohisee petäjikkö, vaikkei tuulekaan, kuten meren aalto. Pian valkaisee aamurusko idän kulmaa: jo laulavat kukotkin orsillaan. Toinen antaa äänen toiselle ja laulu käy mökistä mökkiin: nyt vikisee kaivon vinttakin jossakin korkealla. Ulanin mieli on raikas ja terve. Mitä ne puhuivatkaan huomisesta ottelusta. Hei vaan! Se menee niinkuin muutkin huudolla ja lippujen liehunnalla. Nuori veri kohisee ja soi kuin huilu, vaikka yöllinen tuuli sitä kylmää. Mutta johan koittaa aamu, jo! Yö valkenee, hämärästä häämöittävät metsät, pensaat, mökkirivi, mylly, poppelit. Kaivonvintat vikisevät niinkuin läkkilippunen majakan katolla. Kuinka kallis tämä maa onkaan, kuinka sorja aamun punertavassa hohteessa. Oi sinä ainoa, ainoa!
Hiljaa! Herkkä korva kuulee jonkun likenevän. Varmaan tulevat vaihtamaan vuoroa.
Äkkiä virkkaa ääni ihan likellä Skawinskia:
— Vanhus hoi! nouskaa. Mikä teidän on?
Vanhus avaa silmänsä ja katselee kummissaan miestä, joka seisoo hänen vieressään. Viimeiset unikuvat ja todellisuus taistelevat hänen päässään vallasta. Vihdoin kalpenevat unikuvat ja katoavat. Hänen edessään seisoo Johns, sataman vartia.
— Mitä kummaa? kysyy Johns. — Oletteko tullut kipeäksi?
— En.
— Ette ole sytyttänyt majakkaa. Menkää matkaanne täältä. Vene San-Geromosta on mennyt murskaksi kareja vastaan; onneksi ei ketään ihmistä hukkunut; joudutte tuomioistuimen eteen. Tulkaa nyt pois minun kanssani, loput saatte kuulla konsulinvirastossa.
Vanhus kalpeni: hän ei todellakaan ollut sytyttänyt majakkaa sinä yönä.
Muutamia päiviä myöhemmin nähtiin Skawinski laivan kannella, matkalla Aspimvallista New-Yorkiin. Mies raukka oli kadottanut paikkansa. Kulkurin tie oli taasen hänen edessään, tuuli oli uudelleen repäissyt irti lehden ja lennätti sitä pitkin meriä ja maita, kolhien sitä mielin määrin. Näitten muutaman päivän kuluessa vanhus olikin käynyt kovin väsyneeksi ja käyrävartiseksi; ainoastaan hänen silmänsä loistivat vielä. Olihan hän tälle uudelle elämänsä matkalle ottanut povelleen kirjansa ja sitä hän tuontuostakin koetti kädellään, ikäänkuin peläten, että sekin häneltä katoaisi.