I
Cajus Septimus Cinna oli roomalainen patricio. Nuoruutensa hän vietti legionissa, eläen ankaraa sotilaselämää. Sittemmin hän palasi Roomaan elämään kunniassa ja liekkumassa ja kuluttamaan omaisuuttaan, joka tosin jo oli häviämään päin, mutta siltä yhä vieläkin suuri. Hän elämöi minkä ehti, jopa mellastikin niin paljon kuin ikinä taisi jättiläiskaupungissa. Yöt hän juhli komeissa huviloissa kaupungin ulkopuolella. Päivisin hän miekkaili ammattimiesten luona, kiisteli tai keskusteli puhetaidon opettajien kanssa tepidarioissa — joissa muuten tiedettiin kaikki sekä maailman että kaupungin juorut. Hän oli sirkuksessa, kilpa-ajoissa, nyrkkitaistelijain harjoituksissa, elusteli kreikkalaisten luutunsoittajien parissa ja seurusteli trakialaisten ennustajattarien ja ihanien tanssijattarien kanssa, joita oli tuotu Arkipelagin saarilta. Ollen äidin puolelta kuuluisan Luculluksen sukua, oli hän tältä perinyt herkkusuisuuden. Hänen pöydässään tarjottiin kreikkalaisia viinejä, Neapelin ostereja, numidialaisia hiiriä ja syötettyjä, hunajalla höystettyjä heinäsirkkoja Pontuksesta. Cinnan piti saada käsiinsä kaikki mitä Rooma saattoi saada käsiinsä, sekä Punaisen meren kalat että valkeat peltopyyt Borysteneen rannoilta. Ei hän hurjastellut nautinnoissaan kuten sotamies, vaan hän valikoi kuten patricion sopii. Hän rakasti kauneutta ja kykeni ehkä herättämään muissakin rakkautta kauneuteen. Korinton rannoilta tuodut kuvapatsaat, Attikan epilychniot, etruskilaiset tai sumuisesta Sericumista kuljetetut vaasit, roomalaiset mosaikit, Eufratin takaiset matot, hyvänhajuiset Arapian yrtit — kaikki nämä pikkuasiat, jotka ovat omiaan täyttämään patricion elämän tyhjyyttä, olivat hänelle rakkaat. Taiteen tuntijana ja harrastajana hän niistä juttelikin hampaattomien ukkojen kanssa, jotka aterialle käydessään koristivat kaljut päänsä ruususeppelillä ja juhlien jälkeen pureskelivat heliotropin kukkia, saadakseen henkensä hyvänhajuiseksi. Hän ihaili Ciceron lausetapaa ja Homeron ja Ovidiuksen runoja. Atenalaisen puhujan kasvattamana hän puhui sujuvasti kreikkaa, muisti ulkoa kokonaisia osastoja Iliadista ja osasi juhlissa laulaa Anakreonin lauluja kunnes juopui tai kävi aivan käheäksi. Opettajansa ja muiden puhujien kautta hän oli saanut filosofiasta sen verran käsitystä, että tiesi jotakin Hellaassa ja kolonioissa kohonneiden henkisten rakennusten kokoonpanosta: tiesi hän senkin, että ne kaikki nyt olivat raunioina. Hän tunsi persoonallisesti paljon stoikkoja ja he olivat kaikki hänelle vastenmieliset; oikeastaan hän pitikin heitä valtiollisena puolueena ja sitäpaitsi jöröinä, jotka vastustivat iloista elämää. Skeptikot istuivat usein hänen pöydässään, kehittivät eri ruokalajien välillä kokonaisia järjestelmiä ja julistivat viinimaljojen ääressä, että hekuma on paljasta turhuutta, että totuutta on mahdoton saavuttaa ja että viisaan miehen ainoana päämääränä voi olla kuollut lepo.
Kaikki tämä soi hänen korvissaan, mutta ei ulottunut sen syvemmälle. Hän ei tunnustanut mitään periaatteita löytyvän eikä huolinut periaatteista. Caton persoonaan oli hänen mielestään yhdistynyt suuri nero ja suuri typeryys. Elämä oli hänestä meri, jolla tuulet puhaltavat kunne tahtovat — siihen vaan vaaditaan taitoa että osaa asettaa purjeet niin, että ne vievät alusta eteenpäin. Sitäpaitsi hän piti arvossa leveitä hartioita, juuri sellaisia jommoiset hänen hartiansa olivat, tervettä vatsaa, jommoinen hänellä oli ja kaunista roomalaista päätä ynnä kotkannenää ja väkeviä leukoja, jommoiset hänellä niinikään oli. Hän oli vakuutettu siitä, että niillä kutakuinkin pitäisi päästä elämän läpi.
Hän ei kuulunut skeptikkojen kouluun, mutta pohjaltaan hän kyllä oli skeptikko. Samalla hän myöskin oli hedonikko, vaikka hän tiesikin, ettei nautinto ole onnea. Epikuron todellista oppia ei hän tuntenut. Sentähden hän piti itseään epikurolaisena. Filosofia oli hänen silmissään jonkillaista henkistä urheiluharjoitusta, aivan yhtä hyvää kuin se mitä miekkailijat opettivat. Kun hän kyllästyi keskusteluun, läksi hän sirkukseen katsomaan verta.
Jumaliin ei hän uskonut enempää kuin hyveeseen eikä onneenkaan. Hän uskoi vaan ennustuksiin ja hänellä oli omat ennakkoluulonsa. Sitäpaitsi Itämaitten salaperäiset uskonnot herättivät hänessä uteliaisuutta. Orjilleen hän oli hyvä herra, jollei hetkellinen ikävystyminen johtanut häntä julmuuteen. Hän päätteli, että elämä on suuri viiniruukku, joka käy sitä pimeämmäksi jota paremmalla viinillä sen täyttää. Hän puolestaan koetti tietysti täyttää omansa mitä parhaimmalla. Hän ei rakastanut ketään, mutta hän piti monesta asiasta, muun muassa omasta jalomuotoisesta päästään, kotkannenästään ja — kauniista, patricion jalastaan.
Mellastusaikansa ensi vuosina häntä huvitti hämmästyttää Roomaa. Muutaman kerran hän siinä onnistuikin. Myöhemmin hän kyllästyi siihenkin.