II
Vihdoin hänen varansa loppuivat. Velkamiehet möivät maatilan ja Cinnalle jäi suuri väsymys, ikäänkuin hän olisi päättänyt raskaan päivätyön, kyllästymys ja lisäksi jonkillainen syvä levottomuus. Tämä viimemainittu tuli hänelle aivan odottamatta. Hän oli nauttinut rikkautta, nauttinut rakkautta sellaisena jommoiseksi sitä siihen maailman aikaan ymmärrettiin, nauttinut ylellisyyttä, nauttinut sodan kunniaa, nauttinut vaarojen viehätystä; hän saattoi sanoa mitanneensa ihmisajatuksen ääret, hän oli ottanut vastaan vaikutuksia runoudesta ja taiteesta. Hän saattoi siis päätellä ottaneensa kaikki mitä elämällä oli antamista. Siitä huolimatta häntä kuitenkin vaivasi tunne, että hän oli jäänyt vaille jotakin — vieläpä jotakin erittäin tärkeää. Ei hän kuitenkaan tietänyt mitä se oli ja hän vaivasi turhaan päätään sitä ajattelemalla. Oli hän monta kertaa koettanut varistaa päältään nämä ajatukset ja tämän levottomuuden, hän oli koettanut vakuuttaa itselleen, ettei elämässä ole eikä voi olla enempää, mutta siitä ei hänen levottomuutensa ensinkään vähentynyt, vaan päinvastoin yltyi yltymistään, kunnes hänestä lopulta tuntui siltä, ettei hän enään ole levoton yksin itsestään, vaan koko Rooman kohtalosta. Hän sekä kadehti että halveksi skeptikkoja, he kun saattoivat väittää tyhjyyden olevan täytettävissä olemattomuudella. Hänessä oli tätä nykyä ikäänkuin kaksi ihmistä, joista toinen ihmetteli omaa rauhattomuuttaan ja toinen vaistomaisesti tunnusti sen aivan oikeutetuksi.
Heti omaisuutensa hävitettyään lähetettiin Cinna mahtavien sukulaisten suosituksesta Aleksandriaan — oikeastaan siinä tarkoituksessa, että hän rikkaassa maassa hankkisi uuden omaisuuden. Levottomuus astui Brindisiumissa hänen kanssaan laivaan ja seurasi häntä meren poikki. Aleksandriassa arveli Cinna virkatehtävien, uusien ihmisten, toisen maailman ja uusien vaikutusten karkoittavan pois kiusallisen toverin. Mutta hän erehtyi. Kului kuukausi, kului toinen — ja aivan kuten Demeterin siemen Italiasta tuotuna vielä vimmatummin versoi Deltan lihavassa maassa, niin muuttui hänenkin levottomuutensa nyt tuuheasta pensaasta upeaksi seederiksi, jonka varjo pimittämistään pimitti Cinnan sielua.
Alussa koetti Cinna elää samallaista elämää kuin ennen Roomassa. Aleksandria oli komea kaupunki, täynnä vaaleatukkaisia, heleäihoisia kreikattaria, joitten kasvot Egyptin aurinko teki kellertävän läpikuultaviksi. Heidän sylissään hän etsi rauhaa.
Mutta kun tämäkin keino osottautui tehottomaksi, rupesi hän ajattelemaan itsemurhaa. Monet hänen tovereistaan olivat sillä tavalla vapautuneet elämän huolista, jopa paljon vähäpätöisempien syitten takia kuin Cinna: heidän oli ikävä, elämä oli käynyt tyhjäksi eikä heidän tehnyt mieli elää kauvemmin. Kun orja vaan asetti miekan hyvään asentoon ja piteli sitä lujasti, teki lyhyt hetki lopun kaikesta. Cinna kävi kiinni tähän ajatukseen, mutta juuri kun hän oli ryhtymäisillään tuumasta toimeen, pidätti häntä kummallinen uni. Hänestä tuntui siltä kuin häntä olisi kuljetettu joen poikki ja kuin hän äkkiä olisi nähnyt vastaisella rannalla levottomuutensa tulevan surkean orjan muodossa. Olento kumarsi hänelle ja lausui: "Riensin tänne ottamaan sinua vastaan!" Cinna pelästyi ensi kerran eläissään, sillä hän ymmärsi, että he yhdessä olivat kulkevat haudan taakse, koskei hän ilman levottomuutta voinut ajatellakaan sitä olotilaa.
Vihdoin hän päätti kääntyä viisaiden puoleen, joita vilisi Serapeumissa, koettaakseen heiltä saada selitystä arvoitukseensa. Eivät he voineet antaa hänelle mitään selitystä, mutta he kutsuivat häntä tu museiuksi, kuten oli tapana nimittää korkeasukuisia roomalaisia. Vähäinen se lohdutus oikeastaan oli, ja kun viisaan nimi annettiin miehelle, joka ei voinut selvittää edes omia likeisimpiä asioitaan, tuntui se Cinnasta pelkältä ivalta. Hän arveli kuitenkin, ettei Serapeum ehkä paljasta koko viisauttaan yhdellä haavaa — ja jäi yhä toivomaan.
Merkillisin kaikista Aleksandrian oppineista oli jalosukuinen Timon Atenalainen, mahtava mies ja Rooman kansalainen. Hän oli jo useita vuosia asunut Aleksandriassa, jonne hän oli tullut syventyäkseen egyptiläisen opin salaisuuksiin. Kerrottiin, ettei kirjastossa ollut ainoaakaan pergamenttia tai papyrusta, jota ei hän olisi lukenut ja sanottiin, että hän omisti koko inhimillisen viisauden. Sitäpaitsi hän oli lempeä ja ymmärtäväinen mies. Saivartelevien ja kuiva-aivoisten viisaitten joukosta eroitti Cinna hänet heti paikalla ja pian syntyi heidän välilleen tuttavuus, joka jonkun ajan perästä kehittyi likeiseksi ystävyydeksi. Nuoren roomalaisen täytyi ihmetellä miten taitava vanhus oli dialektikassa, ja kuinka kaunopuheisesti ja vakuuttavasti hän puhui niistä korkeista asioista, jotka koskevat ihmisen ja maailman tarkoitusta. Erityisesti häntä hämmästytti, että vanhuksen puheesta aina henki jonkillainen surumielisyys. Myöhemmin, kun he olivat päässeet likemmä toisiaan, valtasi Cinnan monasti halu kysyä vanhalta tietäjältä syytä tähän surumielisyyteen ja samalla avata hänelle oma sydämensä. Lopulta hän sen tekikin.