KOLMASKYMMENESKUUDES LUKU.
Koko Rooma tiesi, että Caesar matkalla tahtoi poiketa ostamaan Ostiaa tai oikeastaan maailman suurinta laivaa, joka hiljan oli tuonut jyviä Aleksandriasta ja jonka sieltä piti Via Littoralista pitkin lähteä Antiumiin. Tarpeellisiin toimenpiteisiin oli ryhdytty jo monta päivää sitten. Sentähden oli ihmisvirta varhaisesta aamusta alkaen yhtämittaa liikkunut Porta Ostiensista kohti. Siinä oli kaupungin roskaväki ja ihmisiä kaikista maailman kansallisuuksista, ihmisiä, jotka tahtoivat pitää hauskaa ja katsella Caesarin seuruetta, sillä Rooman kansa ei koskaan saanut siitä näytelmästä tarpeekseen. Tie Antiumiin ei ollut pitkä eikä vaivaloinen, ja itse kaupunki oli täynnä mitä ihanimpia palatseja ja huviloita, joissa oli toteutettu kaikki mahdolliset mukavuuden vaatimukset ja joissa vallitsi sitäpaitsi mitä loistavin ylellisyys. Siitä huolimatta oli Caesarin tapana ottaa mukaansa matkalle kaikenlaisia mieli-esineitään, alkaen soittokoneista ja taloustarpeista veistokuviin ja mosaikkeihin. Ne otettiin mukaan silloinkin, kun hän aikoi viipyä vain vähän aikaa lepäämässä tai vahvistumassa, Sentähden tarvitsi hän myös joka matkaa varten laumoittain palvelijoita, puhumattakaan pretoriani-sotamiehistä ja augustianeista, joista viimemainitutkin puolestaan kuljettivat mukanaan suuria palvelijajoukkoja. Matkapäivän aamuna varhain ajoivat päivettyneet pukinnahkaisiin jalkineihin puetut paimenet viisisataa aasintammaa Campanialta Porta Ostiensiksen läpi. Poppaean piti näet aamulla, Antiumiin saavuttuaan, saada tapansa mukaan kylpeä niiden maidossa. Nauraen ja pilapuheita lasketellen katseli katuyleisö aasien pitkiä korvia, jotka lupsottelivat tomupilvien seassa, ja kuunteli huvikseen piiskanläiskettä ja paimenten villejä huutoja. Aasien kadottua näkymättömiin karkasi tielle poikalauma, joka huolellisesti puhdisti tien ja sitten sirotteli sille kukkasia ja pinjanneuloja. Ihmisjoukko toisteli kehuen, että koko tie Antiumiin asti peitetään kukkasilla, joita on keräilty yksityisten puutarhoista ja ostettu kalliilla rahalla kauppiailta Porta Mugioniksen luona. Jota pitemmälle päivä joutui, sitä enemmän ihmistungos kasvoi. Toiset olivat tuoneet tien vierille koko perheensä. Ajankuluksi asettelivat he eväitänsä kiville, joista piti rakennettaman uutta temppeliä Cerekselle, ja söivät aamiaisensa siinä taivasalla. Pitempimatkaisiakin oli joukoittain saapunut paikalle. Juteltiin Caesarin matkasta, hänen entisistä matkoistaan ja matkoista yleensä. Merimiehet ja entiset sotilaat kertoivat kummia asioita maista, joista he kaukaisilla matkoillaan olivat kuulleet puhuttavan ja joita ei yksikään roomalainen silmä vielä ollut nähnyt. Kaupunkilaiset, jotka eivät ikinä olleet käyneet Via Appiaa etempänä, kuuntelivat kummissaan Intian ja Arapian ihmeistä, Britanniaa ympäröivistä saarista, joista eräälläkin särkällä Briarius oli ottanut vangiksi nukkuvan Saturnuksen ja jolla asui henkiä, hyperborealaisten maista, sumuisista meristä ja valtameren vingunnasta ja ulvonnasta, kun laskeva aurinko tipahtaa niiden vesisyvyyksiin. Roskaväki uskoi kaikki nämä jutut tosiksi—eihän se kumma ollut, kun sellaisetkin miehet kuin Plinius ja Tacitus niihin uskoivat. Juteltiin myöskin laivasta, jota Caesarin piti käydä katsomassa, että se oli tuonut vehnää kahdeksi vuodeksi, neljäsataa matkustajaa, kaikenlaisia varustuksia ja paljon petoeläimiä, joita tarvittiin kesäisiin kilpaleikkeihin. Joukossa vallitsi mitä tyytyväisin mieliala, kun se ajatteli Caesariaan, joka ei ainoastaan elättänyt kansaansa vaan vielä piti huolta sen huvituksista. Kaikki varustautuivat tervehtimään häntä suurella innostuksella.
Nyt tuli näkyviin osasto numidialaista hevosväkeä, joka kuului pretorianijoukkoihin. Miehillä oli keltaiset puvut, punaiset vyöt ja suuret korvarenkaat, joista heidän tummille kasvoilleen lankesi kullankarvainen hohde. Heidän bambusta tehtyjen peitsiensä päät välkkyivät auringossa kuin tulen liekit ja heidän jäljessään tuli matkasaatto, joka oli kuin mikäkin juhlakulkue. Katsojalaumat yrittivät tunkeutua likemmä, mutta pretorianien jalkaväki asettui riviin molemmin puolin porttia, joten tie jäi vapaaksi. Ensinnä tuli vaunuja, joissa oli purppuraiset, punaiset, sinipunertavat tai lumivalkeasta byssoskankaasta tehdyt ja kultalangalla kirjaellut telttakatot ja joissa kuljetettiin itämaalaisia mattoja, sitruunapuisia pöytiä, mosaikkeja, keittoastioita, häkkejä lintuineen, joita oli keräilty idästä, lännestä ja etelästä ja joiden aivojen ja kielten piti joutua Caesarin pöydälle, viinitynnyrejä ja koreja täynnä hedelmiä. Särkyviä esineitä, joita ei uskallettu panna vaunuihin, kantoivat orjat jalkaisin kävellen. Siten oli liikkeellä satoja ihmisiä, jotka kantoivat astioita ja korinttilaisia pronssikuvia. He kulkivat kaikki ryhmittäin: toiset kantoivat etruskilaisia, toiset kreikkalaisia vaaseja, toiset kulta- ja hopea-astioita, toiset aleksandrialaisia lasitavaroita. Näitä seurasi pieni joukko pretoriani-sotamiehiä jalan ja ratsain, ja jokaisella orjaryhmällä oli oma vartiansa kädessä piiska, jonka päässä läiskähtävän siiman asemesta oli nahka- tai rautapalasia. Ihmiset, jotka varovasti kantaen kannettaviaan hitaasti astuivat tietä pitkin, tekivät matkustajajoukon jonkun juhlallisen, uskonnollisen kulkueen kaltaiseksi, ja yhtäläisyys kävi vieläkin silmiinpistävämmäksi, kun saattoon liittyi Caesarin ja hovin soittokonevarasto. Siinä oli harppuja, kreikkalaisia luuttuja, heprealaisia ja egyptiläisiä luuttuja, formingeja, huiluja, pitkiä kierrettyjä torvia ja symbaleja. Kun näki nuo lukemattomat soittokoneet, joiden pronssin, kalliit kivet ja helmet aurinko pani säteilemään, niin olisi luullut Apollon tai Bakkuksen astuneen alas maailmaan. Sitten tuli kauniita rattaita, joissa istui kulhareja, tanssijoita ja tanssijattaria, järjestettyinä taiteellisiin ryhmiin, tyrsos-sauvat käsissä. Heitä seurasivat heidän palvelija-orjansa, ja vihdoin tuli pieniä poikia ja tyttöjä, joita oli keräilty koko Kreikasta ja Vähästä-Aasiasta, hapset hajallaan tai kiertyneinä kiharoiksi ja kytkettyinä kultaverkkoihin. He olivat herttaiset kuin amorinit, mutta heidän kauniit kasvonsa olivat paksun maalin peitossa, jottei Campanian ilma pääsisi polttamaan heidän hienoa ihoaan.
Taasen tuli osasto pretoriani-sotamiehiä, parrakkaita, vaaleita, punatukkaisia, sinisilmäisiä, jättiläiskokoisia sykambreja. Heidän edessään kulkivat n.s. »imaginarii», lipunkantajat, jotka kuljettivat roomalaisia kotkia, tauluja kirjoituksineen, germanilaisia ja roomalaisia jumalankuvia sekä Caesarin kuvapatsaita ja rintakuvia. Sotilaspanssarien ja nahkojen alta pilkistivät heidän ruskettuneet, väkevät käsivartensa. He olivat kuin mitäkin sotakoneita ja kantoivat ilman vaikeutta raskaat aseensa, joita ei heikompi olisi jaksanut liikuttaakaan. Maa tuntui huojuvan heidän tasaisten, raskaiden askeltensa alla, ja ikäänkuin tuntien oman voimansa, jota olisivat voineet käyttää vaikkapa itse Caesaria vastaan, katselivat he halveksivasti katuyleisöä, nähtävästi unohtaen, että useat olivat saaneet marssia tähän kaupunkiin kahleissa. Heitä ei kuitenkaan ollut paljoa, sillä pretorianien päävoima oli jäänyt pääkaupunkiin vartioimaan sitä ja pitämään sitä kurissa. Soturien jäljessä kuljetettiin kahleissa Neron tiikerejä ja jalopeuroja, jotta Caesar saisi valjastaa ne vaunujensa eteen, jos hän sattumalta haluaisi näytellä Dionysosta. Hindulaiset ja arapialaiset miehet niitä taluttivat rautakahleissa, jotka olivat punotut täyteen kukkasia, niin että pedot näyttivät kulkevat kukkaskahleissa. Taitavien kesyttäjien kasvattamat elukat katselivat ihmisjoukkoa vihreillä, unisilla silmillään ja kohottivat tuon tuostakin suuria päitään, ahneesti särpien sieramiinsa ihmishajua ja nuoleskellen suitaan terävillä kielillään.
Nyt tuli keisarillisten vaunujen ja kantotuolien vuoro. Niitä oli pieniä ja suuria, kullattuja, purppuraisia, norsunluukappaleilla, helmillä ja kaikenlaisilla hohtavilla kalleuksilla koristettuja. Näitä seurasi taasen pieni osasto pretoriani-sotamiehiä, tällä kertaa vapaaehtoista,[1] italialaista väkeä roomalaisissa puvuissa; sitten kulki valiojoukko orjia, palvelijoita ja poikasia, ja vihdoin likeni itse Caesar, jonka tuloa joukko jo kaukaa tervehti kimeillä huudoilla.
[1] Italian asukkaat olivat vielä Augustuksen aikana vapaat sotapalveluksesta, jonkatähden n.s. »Cohors Italicaan», joka tavallisesti oli majoitettu Aasiaan, kuului ainoastaan vapaaehtoisia. Niinikään palveli pretorianijoukossa vapaaehtoisia palkattujen muukalaisten rinnalla.
Tungoksessa oli muiden muassa apostoli Pietarikin, joka kerran eläissään tahtoi nähdä Caesarin. Hänen toverinaan oli Lygia, kasvot paksun hunnun peitossa, ja Ursus, jonka voima takasi neidolle varmimman turvan rajua ja hillitöntä joukkoa vastaan. Lygilainen kantoi yhden temppelirakennukseen määrätyistä kivistä apostolin eteen, jotta tämä nousisi sen päälle ja siten näkisi paremmin kuin muut. Kun ihmiset ensin näkivät lygiläisen liikuttavan kiveä yhtä keveästi kuin laiva siirtää aaltoa, rupesivat he mutisemaan, mutta kun he sitten huomasivat, että hän yksinään kantoi kiven, jota neljä heidän väkevimmistä miehistään tuskin olisi jaksanut liikuttaa, muuttui mutina hämmästykseksi, ja joukko puhkesi huutamaan: macte! tilaa! Samassa saapui Caesar. Hän istui teltanmuotoisissa vaunuissaan, joitten edessä oli kuusi valkoista, idumealaista kultakengillä kengitettyä orhia. Vaunut, jotka olivat teltan muotoiset, olivat tahallisesti jätetyt avonaisiksi, jotta joukot voisivat nähdä Caesarin. Niihin olisi mahtunut monta henkeä, mutta Nero, joka tahtoi, että yleisön huomio jakamattomana kääntyisi häneen, ajoi yksinään läpi kaupungin, jalkainsa juuressa ainoastaan kaksi kääpiötä. Hän oli puettu valkeaan tunicaan ja ametistinkarvaiseen togaan, joka loi sinertävää valoa hänen kasvoilleen. Hänen päässään oli laakeriseppel. Napolin-matkan jälkeen oli hän huomattavasti lihonut. Hänen kasvonsa olivat käyneet pulleiksi; sileiksi ajetut posket paisuivat kahdeksi leuaksi, ja suu, joka aina oli näyttänyt olevan liian likellä nenää, oli nyt pusertunut aivan sieranten alle. Paksun kaulan ympärille oli tavallisuuden mukaan kiedottu silkkihuivi, ja hän korjaili sitä yhtämittaa valkealla, lihavalla kädellään, jonka iho kasvoi pitkiä, punaisia, veristen liekkien muotoisia karvoja. Hän nimittäin ei ollut sallinut karvannyppijöiden poistaa niitä, sillä hän oli kuullut, että kädet siitä rupeavat vapisemaan, ja se olisi tietysti haitannut luutunsoittoa. Ääretön turhamaisuus loisti nyt, kuten aina, Neron kasvoista, mutta samalla hän oli väsynyt ja ikävystyneen näköinen. Hänen muotonsa oli sekä hirveä että hullunkurinen. Kulkiessaan käänteli hän päätään joka taholle, tarkisteli tuon tuostakin silmillään ja kuunteli tarkasti kuinka häntä tervehdittäisiin. Häntä kohtasi huutojen ja käsientaputusten myrsky. Huudettiin: »terve jumala! Caesar, keisari, terve voittaja! terve verraton—Apollon poika, terve Apollo!» Näitä sanoja kuunnellessaan Nero hymähti, mutta silloin tällöin nousi hänen kasvoilleen ikäänkuin pilvi, sillä Rooman roskaväki osasi, luottaen lukumääräänsä, olla ivallinen. Se lasketteli pilapuheita suuristakin voittajista, joita se itse asiassa rakasti ja kunnioitti. Yleisesti tiedettiin, että kerran, kun Julius Caesar voittokulussa tuli Roomaan, oli huudettu: »Kaupunkilaiset, varokaa vaimojanne, se vanha, kaljupää ryöstäjä tulee!» Mutta Neron ääretön itserakkaus ei sietänyt mitään arvosteluja taikka pilapuheita, ja ylistyshuutojen joukosta kaikui nytkin: »Vaskiparta!… Vaskiparta! Mihin olet pannut tulisen partasi? Pelkäätkö, että se sytyttäisi Rooman tuleen?» Huutajat eivät tietäneet, että heidän leikkinsä sisälsi hirveän ennustuksen. Eivät nämä huudot sentään suututtaneet Neroa. Olihan hän jo aikoja sitten uhrannut partansa kultaisessa rasiassa Kapitoliumin Jupiterille, eikä siitä syystä käyttänyt partaa. Mutta toisia huutoja kuului kivilouhikkojen ja temppelirakennusten nurkkien takaa: »Äidintappaja! Nero, Orestes, Alcmeon!» Ja taas toisia: »Missä Octavia on?» »Riisu päältäsi purppura!»—Poppaealle, joka tuli Neron perässä, huudettiin: »flava comaz!» keltatukka! Sitä nimitystä käytettiin tavallisesti katutytöistä. Neron tarkka korva kyllä eroitti nämäkin huudot. Hän nosti hiotun smaragdin silmänsä eteen, ikäänkuin olisi toivonut löytävänsä ja voivansa painaa mieleensä huutajat. Hänen katseensa sattui apostoliin, joka seisoi kivellä, ja hetkisen tuijottivat nämä molemmat miehet toisiinsa. Ei kukaan juhlajoukossa enempää kuin tuossa äärettömässä ihmislaumassakaan ajatellut, että kaksi maailman mahtia sinä hetkenä oli joutunut vastatusten. Toinen oli pian häviävä kuin verinen uni, toinen—tuo yksinkertaisiin vaatteisiin puettu vanhus—oli ikiajoiksi ottava haltuunsa maailman ja kaupungin.
Caesarin mentyä ohitse tuli kahdeksan afria, kuljettaen erinomaisen kaunista kantotuolia, jossa istui kansan vihaama Poppaea. Hän oli, kuten Nerokin, ametistinvärisissä vaatteissa, kasvot paksun maalin vallassa, ja istui liikkumatta, välinpitämättömänä niinkuin mikäkin kaunis ja ilkeä jumala, jota kuljetetaan juhlasaatossa. Hänen kintereillään kulki taasen laumoittain mies- ja naispalvelijoita sekä kokonainen rivi vankkureita, joihin oli mätetty vaate- ja mukavuustarpeita. Aurinko oli jo aikoja sitten ruvennut alenemaan puolipäivän korkeudesta, kun tuli augustianien vuoro. Heitä oli heleä, välkkyvä jono, joka käärmeenä kierteli eteenpäin ja näytti aivan loppumattomalta. Mukavuutta rakastava Petronius istui kantotuolissa jumalallisen kauniin orjattarensa kanssa, ja joukko tervehti häntä innokkaasti. Tigellinus ajoi rattailla, joiden eteen oli valjastettu pieniä, punavalkeilla höyhenhelyillä koristettuja hevosia. Hän nousi tuontuostakin seisomaan, oikoi kaulaansa ja nähtävästi odotti, että Caesar antaisi hänelle merkin nousta vaunuihinsa. Licinianus Pisoa tervehti yleisö kättentaputuksilla, Vitelliusta naurulla ja Vatiniusta vihellyksillä. Konsuleja Liciniusta ja Lecaniusta kohdeltiin välinpitämättömyydellä, mutta Tullius Senecio—josta kansa piti, vaikkei kukaan tietänyt mistä syystä—ja Vestinus saivat osakseen kättentaputuksia. Hovilaisten lukumäärä oli aivan loppumaton. Olisi luullut kaikkien Rooman rikkaiden, loistavien ja tunnettujen perheiden paraikaa muuttavan Antiumiin. Mutta aina kun Nero matkusti, oli hänen mukanaan tuhansittain vaunuja, ja hänen matkaseurueensa lukumäärä voitti legionan [keisarivallan aikana kuului legionaan 12,000 miestä.] miehistön. Nyt tuli vuorostaan Domitius Afer ja käyrävartinen Lucius Saturninus, sitten Vespasianus, joka ei vielä ollut lähtenyt sotaretkelleen Judeaan—samalle retkelle, josta hän palasi vastaanottamaan keisarikruunua, hänen poikansa, nuori Nerva, Lucanus, Annius Gallon, Quinitanus ja joukko rikkaudestaan, kauneudestaan, hillittömyydestään ja hekumallisuudestaan tunnettuja naisia. Tunnetuista henkilöistä siirtyi ihmisjoukko katselemaan valjaita, hevosia, vaunuja ja palvelijoiden ihmeellisiä pukuja, joita oli tuotu kaikista maailman maista. Ihmiset eivät oikein tietäneet, mitä tuosta suuruuden ja loiston riemukulusta eniten ihailisivat. Kullan loisto, purppuraiset ja sinipunervat värit, kalliiden kivien kimmellys, byssoskankaiden, helmiemon ja elfenluun hohde häikäisi sekä silmää että aivoja. Auringonsäteetkin näyttivät hukkuvan Caesarin seurueen loistoon. Katselijajoukossa oli kyllä köyhiäkin, joiden silmistä loisti nälkä ja joiden ruumista syömättömyys oli laihduttanut, mutta nautinnonhimon ja kateuden rinnalla heräsi heissä tätä komeutta katsellessa riemu ja ylpeys siitä, että Rooma oli niin voittamaton, että koko maailma palveli ja kumarsi sitä. Tuskinpa kukaan maailmassa olisikaan uskaltanut ajatella muuta kuin että Rooman valta kestäisi iankaikkisesti ja hallitsisi kaikkia kansoja, sekä ettei mikään mahti maan päällä uskaltaisi nousta sitä vastaan.
Vinitius ajoi kulkueen päässä. Hän ei ollut toivonut tapaavansa Lygiaa täällä, mutta kun hän näki hänet ja apostolin, hyppäsi hän alas vaunuista, tervehti heitä loistavin kasvoin ja puhkesi puhumaan kiireesti, niinkuin ihminen tekee, jolla ei ole varaa kadottaa aikaa.
"Vai tulit sinä! En tiedä kuinka sinua kiittäisin, Lygia!… Jumala ei olisi voinut antaa minulle parempaa ennettä. Sanon sinulle siis vieläkin hyvästi, mutta en pitkäksi aikaa. Majoitan hevosia pitkin tien vartta, ja kun vain tulee vapaa päivä, karautan sinun luoksesi, kunnes kokonaan palaan. Jää hyvästi!"
"Jää hyvästi, Marcus!" lausui Lygia ja jatkoi entistä hiljemmin:
"Olkoon Kristus sinun kanssasi ja avatkoon Hän Sielusi Paavalin sanoille."
Vinitius riemuitsi siitä, että Lygia toivoi hänen pian kääntyvän kristinuskoon.
"Silmäteräseni," vastasi hän, "käyköön niinkuin sinä sanot. Paavali tahtoi matkustaa palvelijoideni joukossa, mutta hän tulee olemaan luonani, toverinani ja ystävänäni… Nosta huntua, armaani, että vielä ennen matkaa saan sinut nähdä. Miksi sinä noin olet peittänyt itsesi?"
Lygia nosti kädellään huntua ja näytti hänelle iloiset kasvonsa ja kauniit, hymyilevät silmänsä.
"Oliko se paha?" kysyi hän.
Hänen hymyssään oli hitunen lapsellista tyytymättömyyttä, mutta Vinitius katseli häntä ihastuksissaan ja vastasi:
"Tietysti se on paha minun silmilleni, jotka aina ja alituisesti ja kuolemaan saakka tahtoisivat katsella sinua."
Sitten hän kääntyi Ursuksen puoleen.
"Vartioi häntä kuin silmäterääsi, sillä hän ei ole yksin sinun herrattaresi—hän on minunkin!"
Vinitius vei hänen kätensä huulilleen ja suuteli sitä yleisön suureksi kummastukseksi. Kukaan ei tietysti saattanut käsittää, miksi loistava augustiani osoitti sellaista kunnioitusta naiselle, joka oli orjattaren halvassa puvussa.
"Jää hyvästi!…"
Vinitius kiirehti pois, sillä keisarillinen saatto oli jo päässyt hyvän matkan päähän. Pietari teki hyvästi jättäessään muiden huomaamatta ristinmerkin, ja hyväsydäminen Ursus rupesi innoissaan kehumaan nuorta patriciota. Ilokseen sai hän silloin kokea, että hänen herrattarensa mielihyvällä kuunteli hänen sanojaan ja kiitollisesti katseli häneen.
Saatto eteni etenemistään ja jäljelle jäi vain paksuja, kullankarvaisia tomupilviä, mutta Pietan ja Lygia seurasivat vielä kauan silmillään poistuvien jälkiä. Vihdoin tuli mylläri Demas, jonka myllyssä Ursus öisin oli työssä, heitä puhuttelemaan.
Suudeltuaan apostolin kättä rupesi hän pyytämään, että he tulisivat hänen luokseen aterialle. Hän sanoi asuvansa aivan lähellä Emporiumia ja arveli heidän olevan levon ja ruoan tarpeessa, koska he olivat viettäneet suurimman osan päivää portilla.
He menivät siis yhdessä, ja syötyään ja levättyään läksivät Lygia ja apostoli hänen kodistaan sekä palasivat illansuussa Tiberin taakse. Heidän tarkoituksensa oli kulkea joen poikki Aemiliuksen siltaa pitkin, sentähden he astuivat Clivus Publicuksen kautta ja nousivat Aventinuksen kukkulalle Dianan ja Mercuriuksen temppelin sivuitse. Vuoren harjalta apostoli Pietari katseli kaupunkia, joka oli hänen silmiensä edessä, ulottuen kauas etäisyyteen, ja ajatteli sen äärettömän kaupungin mahtavuutta, jolle hän oli tullut saarnaamaan Jumalan sanaa. Maailmaa kiertäessään oli hän kyllä eri maissa nähnyt legionia ja muita Rooman herrauden merkkejä, mutta ne olivat sittenkin olleet vain yksityisiä ilmaisumuotoja siitä voimasta, jonka hän tänään ensi kerran oli nähnyt ruumistettuna Caesarin persoonassa. Tämä ääretön, saaliinhaluinen, ryöstönhimoinen, irstas, pohjia myöten turmeltunut ja kuitenkin yli-inhimillisen voimakas ja kukistumaton kaupunki; sen Caesar, velisurmaaja, äidintappaja ja vaimonmurhaaja, jonka kintereillä alituisesti hiipi yhtä paljon verisiä varjoja kuin hänen hovissaan oli kansaa, irstailija, kulhari, kolmenkymmenen legionan herra ja kaiken maan valtias samassa persoonassa; nuo kultaan ja purppuraan puetut hovilaiset, jotka eivät tietäneet näkisivätkö huomisen päivän, mutta jotka siihen asti elivät kuninkaitakin mahtavampina,—kaikki tämä yhdessä teki jonkinlaisen helvetillisen pahuuden ja valheen valtakunnan vaikutuksen. Hänen yksinkertainen mielensä hämmästeli, kuinka Jumala saattoi antaa saatanalle niin määrättömän vallan, kuinka Hän saattoi sallia saatanan kansoittaa maan, kääntää sen mullin mallin, polkea sen alleen, pusertaa siitä kyyneliä ja verta, lennättää sitä kuin tuuli akanoita, järkyttää sitä myrskyn voimalla ja liekkinä polttaa sitä. Näitä ajatellessa kävi hänen sydämensä murheelliseksi, ja hengissä puhkesi hän puhumaan Mestarille: »Herra, mitä voin minä tälle kaupungille, jonne olet minut lähettänyt? Sen hallussa ovat meret ja maat, eläimet maan päällä ja kalat meressä, se hallitsee kuninkaita, kaupunkeja ja kolmeakymmentä legionaa, jotka sen valtaa vartioivat, mutta minä, Herra, olen kalastaja vähäiseltä mereltä! Mitä minun pitää tehdä? Miten saatan minä tämän kaupungin pahuuden voittaa?»
Näin sanottuaan nosti hän harmaan, vapisevan päänsä taivasta kohti, rukoili ja huusi sydämensä syvyydestä tuskassa ja ahdistuksessa avukseen taivaallista Mestariaan.
Äkkiä keskeytti Lygian ääni hänen rukouksensa.—Koko kaupunki on kuin tulessa, virkkoi tyttö.
Auringonlasku näytti todella oudolta. Päivän suuri kehä oli puoleksi painunut Janiculus-kukkulan taakse ja koko taivas oli punaisen hohteen vallassa. Siitä paikasta, missä he seisoivat, oli avara näköala. Oikealla näkivät he Circus Maximuksen laajat muurit, ja niiden päällitse kohosi Palatinus. Vastapäätä heitä oli Forum Boarium, Velabrium ja Kapitoliumin huippu Jupiter-temppeleineen. Mutta muurit, pylväiköt ja temppelien harjat olivat kuin iltaruskon kultaiseen purppuraan kastetut. Kaukaa katsoen oli joki kuin virtaavaa verta ja jota alemma aurinko laski, sitä punaisemmaksi kävivät ruskot, ja niiden loimut hehkuivat kuin tulen liekit. Ruskot levisivät, laajenivat, ottivat vihdoin haltuunsa Rooman seitsemän kukkulaa ja valuivat siitä ympäri seudun.
"Koko kaupunki on kuin tulessa," toisti Lygia.
Mutta Pietari laski käden silmilleen ja lausui:
"Jumalan viha lepää raskaana sen päällä."